Empatiaa ei tarjolla

Huoleen tai ahdistukseen ei auta se, että joku täräyttää jotain tyyliin "kuule, kun luuliks, että se on helppoa" tai "semmosta se kuule on vauva-arki" tai "ei tuo vielä mitään", mikä vain vähättelee omaa huolta/ väsymystä/ tapaa yrittää selvitä. Jos on jo kuukauden ikäisen lapsen kanssa oppinut, että hädässä olisi rehellisen avunhuudon sijaan kannattanut pitää paha olo sisällään ja kärsiä hiljaa, niin ketä se rohkaisee hakemaan esim. apua, kun hätä on todellinen? Ai niin, kun eihän se ole, vaan kyllä kaikki muut on ennenki pärjänny (itse vain olet se paska yksilö).

Tämä lohduton ajatus tuli minulle mieleen useammin kuin kerran tässä vauva-arjessa ja siksi en ole kirjoittanut. Pelkään, miten ihmiset suhtautuvat siihen, että myönnän olevani uupunut. Neuvolassa ollaan yritetty jutella, että koliikki vaivaa, mutta sillehän ei voi mitään. Surusilmän äiti, a.k.a. anoppini totesi vauvamme sylissään "hyvä, että et päästä äitiä liian vähällä!". Suurin saavutukseni oli, etten purskahtanut itkuun. Olen melko ihmeissäni, että niin monet vauva-arjen läpikäyneet tuntuvat olevan mielissään siitä, että joku muukin joutuu kärsimään. Kun meillä ei nukuta öisin ja naapuri aloittaa kaakeliremontin piikkaamalla seinän takana aamulla, kun minä vihdoin saan vauvan uneen ja voisin itsekin nukahtaa, sanoo facebookissa ainakin yksi kaveri "empatiana" siihen, että "kuule, tervetuloa vauva-arkeen!". 

Mutta päivät menevät eteenpäin. Minä tunsin ensin kauheita omantunnon tuskia, että kämppä on sekaisin ja en saa mitään aikaan päivisin. Kämppämme on edelleen sekaisin, mutta nyt unet menevät kaiken edelle, kun olen puhki. Verenpaineeni on edelleen hieman koholla, mikä tosiaan vaikuttaa asiaan, mutta ainakin olen jaksanut ulkoilla koiran ja vauvan kanssa, mistä on minullekin hyötyä. Meidän vauva-arjessa ei herätä ennen kuutta. Meillä laitetaan silloin nukkumaan. Ainoa varma nukkuma-aika tällä hetkellä on klo 6-11. Siinäkin välillä on yksi syöttö. 

 

Pikku hiljaa kuitenkin kaikki helpottaa: äitini auttaa meitä lämmittämällä saunan, vahtimalla poikaa sen aikaa, että me pääsemme heidän luonaan siellä käymään ja kokkaa meille herkullista ruokaa, jonka kerkeämme syömään rauhassa. Rytmi on edelleen sekaisin, mutta meillä sitten vaunuillaan klo 13 tai 14. Ainakin ulkoillaan. Ystäväni Hönty tulee käymään ja kertoo, että ymmärtää väsymykseni täysin. Yksi yö menee nukkuen syöttöjä lukuunottamatta, toinen yö menee huonommin huutaessa. Seuraavana päivänä saa taas nukkua. Pikku hiljaa kaikki helpottaa.

Kauhean yön jälkeen vauva mönkii mahani päällä ja kannattelee jo hiukan päätään. Tarttuu rintaan päättäväisesti ja hivelee samalla rintakehän ihoa. Katsoo minua ja hymyilee. Nukahtaa syliin ja hymisee tyytyväisenä. Komentaa isäänsä tulemaan takaisin viihdyttämään häntä ollessaan sitterissä. Tarttuu ensimmäistä kertaa leluunsa. Seuraa neuvolassa katseellaan.

Sisko tulee kylään ja pitää vauvaa sylissään, että äiti saa syödä. Lähtee kanssani lenkille mukaan tueksi. Surusilmän bestman kantaa minulle vaunut alakertaa, kun Surusilmä on sen unohtanut töihin lähtiessään ja käy minun ja vauvan kanssa lenkillä kuunnellen minua. Pääsen lenkille ystävän ja hänen vauvansa kanssa. Vietän vappua brunssilla mummolassa, missä sisko ottaa vauvan syliinsä tunniksi, jolloin äiti saa vain olla.

Isäni tekee pojalle ihka oman kehdon.

Me pääsemme koirapuistoon vaunujen kanssa, Jörö on innoissaan.

 

Poika nukahtaa isänsä syliin. 

Ja silloin sitä tajuaa: minä en ole täydellinen tässä. Joskus tulee itku itselläkin. Joskus joudun laskemaan vauvan sänkyynsä, jossa hän huutaa hetken yksin. Minä käyn karjaisemassa tyynyyn ja palaan takaisin ottamaan vauvan syliin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä en ole loistava jossain, vaikka kuinka yritän. Mutta tämä on silti unelmieni täyttymys. On hetkiä, jolloin ajattelen, että en ikinä halua toista lasta, kun tämäkin on niin vaikeaa. On toisia, jolloin mietin, että vannomatta paras ja haluaisin kuitenkin ison perheen.

Silti toivoisin, että empatiaa ja tukea olisi tarjolla enemmän. Kyllähän minä tiedän, että itse halusin lapsen. En silti halunnut lapselleni koliikkia, joka estää häntä nukkumasta. Ystäväni kyllä yritti sanoa minulle, että oman lapsen itku on kaikista kauheinta, mutta sitä ei tajua ennen kuin se on oma lapsi, joka itkee. Jos oma lapsi itkee kivusta, on se kaikista kauheinta. Raskausaikana pelkoihin vastattiin sanomalla, että aina saa apua, mutta kun lapsi on maailmassa, se apu onkin haettava omasta turvaverkosta. Onneksi minulla sellainen on, sillä ilman sitä en ikinä pärjäisi. Onneksi heihin on voinut luottaa enemmän kuin muihin lupauksiin. Onneksi suurimmalla osalla ystävistä on sen verran aivoja, että he eivät murtumispisteen hetkellä syyttele, ivaile tai kuittaile. Avunhuutoon ei saisi vastata sanomalla "kyllä se siitä" vaan "voinko auttaa?" tai edes "olen pahoillani, yrittäkää jaksaa". Joskus se kuunteleva korva voi oikeasti olla älyttömän tärkeä ja merkitä todella paljon, ainakin minulle. Toiselle purkaminen voi tuoda taas mielettömiä voimavaroja jaksaa seuraavakin yö hyssyttelyä ja kävelyä vauva sylissä.

Sitten huuto lakkaa, vauva hiljenee ja nukkuu kolmen tunnin pätkän. Vauva rauhoittuu äidin ihokaistaleelle ja takertuu siihen sormillaan. Huomenna minä menen kampaajalle yksin ja jätän perheen miehet keskenään. Ihana vauvani ei ehkä ole aina helppo tapaus, mutta ainakin hän on meille tärkeintä maailmassa joka ikinen hetki.

Kysymyshaaste

Sain Limpsin Lampsin -blogin Annilta haasteen, jossa vastaillaan ensin kysymyksiin ja sitten haastetaan viisi muuta omilla kysymyksillä. Kiitos paljon Anni haasteesta! Here goes, pitkästä aikaa kun kerkesin päivittämään! Oikeita asioita sitten vielä vähän myöhemmin.

1. Millaisia luonteenpiirteitä sinulla on?

 

Ennen kaikkea taidan olla perfektionisti. Se vaikuttaa tekemisiini sekä hyvässä, että pahassa. Pyrin olemaan täydellinen vaimo, äiti, sisko, lapsi, opiskelija, ystävä, emäntä koiralle, emäntä vieraille jne. Haluan myös olla kaikkien kaveri ja kaikkien tykkäämä. Siihen en kuitenkaan pysty toisen luonteenpiirteen takia.

 

Olen häpeämätön. Seison sanojeni takana, puhun suuni puhtaaksi kun kohtaan vääryyttä, ja uskon enemmän siihen, että sanoo sanottavansa kuin että jättää sanomatta ja katuu sitä. En halua olla ilkeä koskaan, mutta joskus jos kohtaan vääryyttä, sanon suoraan, mitä olen asiasta mieltä. En myöskään (hyvässä tai pahassa) häpeä tekemisiäni tai sanomisiani, sillä elämä on liian lyhyt. On mielestäni parempi ostaa kallis pari kenkiä ja syödä loppukuu kaurahiutaleita kuin miettiä kaksi kuukautta myöhemmin, että miksi en ostanut, kun ne niin kovasti halusin :D samalla tavalla mieluummin teen ex tempore -juttuja, kehun ventovieraan ihanaa hiustyyliä ja sanon yliopiston opettajalle, että koin kohteluni epäreiluna.

 

Minulla on taipumus sääliä itseäni liian helposti. Etsin aina ensin syytä muista, vaikka oikeasti olisin itsekin voinut asiaan vaikuttaa paljon enemmän, kuin ensin myönnän.  Viime aikoina olen tiedostanut asian todella hyvin ja alkanut työstämään asiaa tosi paljon. Siksi minusta on erityisen vaikeaa hyväksyä samaa piirrettä muissa :D Muutenkin haluaisin sanoa, että nyt minä pystyn olemaan melko realisti itselleni.

 

Olen omasta mielestäni älytön optimisti ja erityisen joustava ihminen rakkaideni kanssa. Annan mieluummin periksi kuin alan tapella. Lisäksi haluan aina uskoa, että päivä nousee huomennakin ja aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Olen raivoisan kova puolustamaan siskojani, ystäviäni ja läheisiäni. Koska minua kiusattiin koulussa, nousin kuin pullataikina siskoni puolesta, kun hän kohtasi samaa.Optimismini on piirre, johon Surusilmä ensin rakastui. Nauran paljon, mutta myös itken paljon, enkä häpeile niistä kumpaakaan. Olen tunteellinen ihminen.

Olen erityisen empaattinen ja se on joskus jopa vaikeaa. Saatan sääliä ihmisiä ja eläimiä niin, että voin pahoin heidän puolestaan. Minusta ei ikinä tästä syystä olisi tullut hoitoalan ihmistä.

 

 2. Millaisen toivoisit elämäsi olevan viiden vuoden kuluttua?

 

Toivoisin niiiin sen idyllin: omakotitalo (tai paritalo) taajama-alueella tai maalla, toinen lapsi (ehkä, kait?! :D ), auto ja enkunopen tutkinto sekä virka. Ai niin, ja 30 ikävuoden kohdalla haluaisin läheisimpien ystävieni kanssa New Yorkin matkalle.

 

 

3. Mikä saa sinut suuttumaan?

 

Ennen kaikkea epäoikeudenmukaisuus. Julmuus ja ilkeys. Se, etät jotkut haluavat ehdoin tahdoin osoittaa toisille, että he eivät ole minkään arvoisia.

Se, että kysytään, miten jaksat ja sitten jos toinen ei jaksakaan, kohautetaan olkia ja vähätellään toisen huolia.

 

4. Mitä haluaisit tehdä tulevana kesänä?

 

Haluaisin lähteä isäni ja äitini 30-vuotishäämatkalle mukaan Pojun kanssa. He menevät Sveitsiin. Needless to say, en ole oikeasti menossa :D Jos mietitään realistisesti: mahtua mun viime kesän sortseihin, juhlia mun hääpäivää Surusilmän kanssa, syödä mansikoita ja vadelmia vaniljajäätelöllä ja lätyillä ja viettää aikaa poikani kanssa. Paljon. Ai niin ja jatkaa sitä graduani. Tai siis en haluais sitä tehdä, mutta se on ainoa keino saada se  valmiiksi.

 

5. Miten teidän perheessä jaetaan kotityöt?

 

Ei mitenkään :D me ollaan maailman huonoimmat kotitöiden tekijät. Siis oikeasti. Meillä on siistiä tasan siivouspäivänä. Siivouspäivä on kerran kuussa. Imuria meillä käytetään useammin, koska labbis. Yleensä minä hoidan tiskikoneen lopputäytön ja purkamisen, Surusilmä on parempi täyttämään sitä pikku hiljaa. Minä laitan pyykit koneeseen ja pesemään, Surusilmä purkaa ne. Imurointi on yleensä minun homma, kuten myös ruoanlaitto. Minä käyn kaupassa. Vauva-arjessa se tekee, joka kerkeää, yleensä Surusilmä. Minä en saa paljoa tehdäkään.

Minä haastan näillä kysymyksillä:

 

1. Mikä on mielestäsi suurin saavutuksesi?

2. Mitkä ovat sinulle tärkeimmät arvot?

3. Mainitse muutama kappale, jotka ovat tehneet sinuun vaikutuksen ja miksi?

4. Mitä luonteenpiirteitä sinulla on?

5. Mitä unelmia haluaisit vielä saavuttaa elämässäsi?

 1. Mariannan Vuonon Kimallus

 2. Niinan Bridezilla

 3. Sylvian 8 tassua

 4. Miss Occhi Blue

 5. Voimariini

Eka neuvola

Meillä kävi neuvolantäti kotona keskiviikkona. Olin aika pettynyt uuteen "tätiin", joka nyt siis tulee lastenneuvolan puolelta. En ole hänen kanssaan yhtään samalla aaltopituudella ja ensi töikseen hän kysyi minulta, aiommeko tosissaan pitää koiramme, vaikka vauva tuli. Se ei oikein edesauttanut minun ystävällisyyttäni. Meidän pikku Teräsmiehellä on pientä vaippaihottumaa, johon neuvolantäti neuvoi käyttämään Bepanthenia. Samainen täti myös kertoi mulle ystävällisesti, millainen rasva on kyseessä, miltä se näyttää ja miten se toimii. Kärsivällisesti sanoin noin kolme kertaa, että rasva on tuttu.

Vauva kuitenkin onneksi kasvaa hyvin rintamaidolla ja kaikki on sikäli hyvin, paino noussut. Meillä edelleen taistellaan yönukkumisten kanssa (ja pian äidin mielenterveyden), mutta toivottavasti tuo alkaisi pian kääntymään tuo rytmi.

Pääsiäinen on ollut luksusta meillä kaikin puolin. Isäkin on ollut kotona ja olemme päässeet vaunuilemaan ja ulkoilemaan pojan kanssa. Sunnuntaina pääsimme minun mummolaani, eli isomummin luo ja siellä oli kauempia sukulaisia myös kylässä, isän kanssa saimme syödä kahdestaan kummatkin pöydän ääressä rauhassa ruoan, kun hoitajia riitti. Luksusta siis! On suunnattoman ihanaa, että meillä on niin tiivis suku! Minun serkkuni ovat kaikki minulle erittäin rakkaita ja tässä oli taas todiste siitä. En tiedä ketään muuta, jolle sukulaiset olisivat näin läheisiä, mutta toivon, että omalle pojalle tulisi myös tällainen kokemus, vaikka osa sukulaisista kaukana onkin. Minulle se vain on ollut suunnaton voimavara elämässä. Nämäkin kaksi serkkutyttöä ovat minulle kultaakin kalliimpia ystäviä sukulaisuussuhteen lisäksi.

Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, minä en ole kaikkein hehkein näky tällä hetkellä. Ihmiset kertovat lähipiirissä minulle jatkuvasti, että näytän tappoväsyneeltä, ja sitä olenkin. Onneksi on myös kuitenkin se fakta olemassa, että en käytä tällä hetkellä meikkiä, mikä lisää efektiä. Meikillä saisin aika paljon hehkeyttä feikattua naamaan, jos yrittäisin. Kuten kuvasta myös näkyy, pelkoni raskauskiloista oli täysin aiheeton. Jäljellä on enää raskauden aiheuttama pikkuinen alavatsapömppis, joka kyllä varmasti lähtee, kun pääsen salille ja juoksulenkille, mutta sitä vielä odotellaan. Kilojahan minulle tuli raskauden aika 25, mutta sitä ei mielestäni mitenkään enää minusta huomaa. Kirjoitan kuitenkin erikseen vielä palautumisesta tänne. Minua peloteltiin mielestäni liikaa leikkauksesta ja siksi haluankin jakaa oman tarinani vielä blogiini, mutta sen teen sitten, kun olen saanut jälkitarkastuksenkin ohi.

Ulkovaatteisiin pukeutumista

Ensimmäinen automatka oli sikäli koominen, että autossa oli hieman ahdasta. Surusilmä matkusti etupenkillä kahden karvaturrin kera. Minä nappailin innoissaan kuvan tästä. Meidän Jörö on ottanut vauvan hienosti vastaan ja olen kyllä tosi ylpeä meidän koiravauvastakin. Nyt kun vielä ne viimeisetkin pentuvinkeet ulkoillessa saataisiin kuriin, voisin turvallisesti vaunuilla yksin. Kokeilin sitä tänään eka kertaa ja touhu on vielä vähän riskaabelia.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

parhaita hetkiä elämässä

Synnärillä ja arkea perheessä

Meillä oli onneksi synnärillä käytössämme perhehuone. Kun menimme synnyttämään, ei Surusilmän kanssa vielä saatu sitä, vaan odoteltiin iltaan asti synnytyssaliin menoa toisen pariskunnan kanssa vierekkäin samassa huoneessa, jotka siis myös odottivat käynnistymistä. Minä ja Surusilmä taisimme olla etusijalla sitten saamassa sen huoneen ensisynnyttäjinä, mutta myös synnäri tyhjeni vähän onneksi samana päivänä, että ei olla ketään potkittu ulos omastaan :D

Synnärin henkilökunta oli ihanaa. Lääkärini (perhetuttu) kävi tosi asiallisesti minun kanssa läpi synnytyksen ja hoidon sekä ensi kerran leikkauksen jälkeen että sen jälkeen vielä lähtiessäni. Hoitajat olivat tosi avuliaita, vauva vietti pari yötä kansliassa, että äiti ja isi saivat nukkua. Lisäksi, kun perhehuone purettiin kaksi iltaa ennen kuin jäin lähdimme kotiin ja isä ei enää ollut öisin paikalla, hoitajat pitivät minusta todella hyvin huolta, kuten myös vauvasta. Ainoa, minkä koin painostavaksi oli välissä se imettämisen painottaminen. Olen niin perfektionisti, että kun joku koko ajan "hiillostaa" siitä, paine tuntuu nousevan asiasta kovaksi ja stressaan turhaan. Sitten onneksi yksi kätilö ehdotti, että kävisimme pumppaamassa rinnoista maitoa ja siinä huomasin tosiaan, että maitoa on ja ihan hyvin jopa ja silloin kaikki tunteet helpottivat.

Imetys on meille ollut todellakin yksi koetinkivi. Vauva imee todella hyvin, maitoa on ollut alusta asti, mutta synnärillä vauvan bilirubiinit nousivat niin ylös, että vauva ei jaksanut imeä. Silloin oli pakko turvautua korvikkeeseen ja keskittyä siihen, että vauva vain söisi eikä joutuisi sinivalohoitoon. Onneksi kätilöt olivat tässäkin todella avuliaita ja tekivät parhaansa, että minäkin sain toipua ja levähtää. Rinnalla vauva saa edelleenkin raivareita ja kiukuttelee ja itkee, vaikka rinta olisi jo suussa, mikä öisin aiheuttaa varsinkin ongelmia, kun äiti on muutenkin todella väsynyt. Kateellisena katselin vierestä synnärillä äitejä, jotka vain ottivat rinnan esille ja syöttivät lapsensa. Itselleni rentoutuminen siinä tilanteessa on edelleen todella vaikeaa, vaikka toisinaan mennäänkin jo melko kivuttomasti.

Meillä on unirytmi vielä vähän hakusessa täällä kotona. Poika herää melko tarkalleen 02.00-02.30 ja laittaa kunnolla nukkumaan vasta kuuden-seitsemän aikaan aamulla. Äiti on välissä kieltämättä aika epätoivoinen. Välissä rehellisesti sanottuna tuntuu jopa siltä, että on vähän epäonnistuja äitinä. Tietysti tämä ei ole kovin positiivinen lausunto, mutta olen aina ennenkin täällä kirjoittanut tunteistani avoimesti ja rehellisesti ja varsinkin väsymys vaikuttaa minuun erittäin negatiivisesti ja masentavasti. Ensi viikolla jään sitten yksin päiviksi koiran ja vauvan kanssa. Onneksi apuja koiran kanssa on lähellä.
Olen silti sinnikkäästi vain noussut ylös imettämään, vaihtamaan vaipan ja tehnyt kaiken puhumatta, hämärässä ja koittanut jaksaa ja hengittää. Olen äärettömän herkkäuninen muutenkin, joten minä se muutenkin herään. Eilen yöllä sitten jouduin eka kerran turvautumaan Surusilmän apuun, että pääsin itse vessaan kun vauva vain itki. Onneksi isä sitten sai pojan rauhoittumaan melko nopeasti. Meillä vain se nukahtaminen on todella vaikeaa öisin. Päivällä sitten (edes, onneksi) nukkuu sekä äiti että poika. Syöminen on minulle ihan toissijaista, mutta onneksi maitoa tosin vielä riittää hyvin ja se on pääasia.

Poika on silti aivan mahtava ja pikku hiljaa ne pahimmat angstit alkavat väistyä. Toivon tosissaan, että saisimme tuon rytmin käännettyä ja syömärytmi alkaisi pikku hiljaa järkeistyä siten, että poika söisi kerralla enemmän ja hieman harvemmin. Äitiys on yllättänyt kaikin puolin, mutta ennen kaikkea ehkä tämä väsymys ja ruokahalun puute ovat minulle olleet yllätyksiä. Lisäksi huomaan tässä, kuten kaikessa muussakin, että minulle on erittäin vaikeaa antaa vastuuta tai pyytää apua muilta. Jos Surusilmä on väsynyt, minä annan hänen nukkua, vaikka olen itse valvonut 6 tuntia ja nukkunut kolme, kun hän on nukkunut yhdeksän. Odotankin todella pelolla tätä  viikkoa, kun mieheni palaa töihin.

Koira on hieman mustis ja hieman edessä joissain jutussa, vauvan tavarat kiinnostavat niin vietävästi, mutta vielä ei neuvolankaan mukaan kauheasti saisi lasta altistaa koiran tuomille pöpöille. Onneksi ensi viikolla voin jo jonkin verran ulkoilla koiran kanssa vaunuillen, niin ehkä mustasukkaisuus väistyy jonkin verran, kun Jörö pääsee taas lenkille emännän kanssa.

Leppoisa hetki päivässä

parhautta on, kun oma lapsi nukahtaa syliin

Katottiin Jörön kanssa jääkiekkoa!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! :)

Poika maailmassa!

Meidän Poitsu syntyi 2.4.2014 klo 14.11 mittoinaan 3385kg ja 51,5cm.

Meidän synnytys meni jotenkin juuri, kuten minä olin alun perin arvannut. Arvasin, että kun menen pelkopolille keskustelemaan ja minut vakuutetaan alasynnytyksestä, koen sitten kiitoksena turhasta nynnyilystä kaiken sen kauheuden, mitä pelkäsinkin.

Tämä kuva otettiin tiistaina ennen suurimpia tuskia. Maanantaina klo 02.30 meni lapsivesi sänkyyn. Soitin synnärille ja kysyin, onko syytä kiireeseen ja he vastasivat ei. Nukuin kotona jännityksesta huolimatta ihan klo 11 asti ja onneksi nukuin! 12.30 oltiin sairaalassa, minut laitettiin käyrille ja siitä homma alkoi. Klo 18 aikoihin minulle laitettiin oksitosiinitippa samalla, kun sisään meni antibiootit (lapsiveden menon ansiosta). Synnärillä vielä epäiltiin siihen asti, kun menin, että onko se ollenkaan vettä vai onko pissaa. Minä tiesin kyllä alusta asti, että se ei yhdessä yössä se pidätyskyky mene. Ja olin oikeassa. Oli hassua kulkea ympäriinsä suojissa ja tuntea, millaista elämä olisi, jos minkäänlaista pidätyskykyä ei olisi.

En itse osannut "valittaa" tai sanoa, milloin tarvitsisin särkylääkettä aluksi. Lääkäri oikeastaan "omin päin" määräsi minulle klo 20 aikaan kohdunkaulan puudutuksen. Olin kiitollinen, että otti ohjat silloin sillä tavalla käsiinsä kivunsiedon kannalta. Yövuoron tullessa töihin sain puolen yön aikaan epiduraalin. Se ei vaikuttanut minulle ihan kuten olisin halunnut, sillä se ei vienyt kipua pois läheskään kokonaan, parhaimmillaan se teki siitä siedettävää. Aamulla vuoron vaihduttua minun annettiin alkaa ponnistamaan. Reunaa oli kuitenkin koko ajan jäljellä, jote en vieläkään ihan tiedä, miksi alettiin. Klo 11 kipu oli taas käynyt sietämättömäksi. Syynä oli minun 10 vuotta vanha umpisuoli ja sen aiheuttamat kiinnikkeet. Silloin mulla oli jo aika hätä sen kivun kanssa, se oli lamauttavaa, ahdistavaa ja hätäännyttävää, hengitys oli salpautunut paikoitellen enkä pystynyt keskittymään hengittämiseen. Sain spinaalin vielä siihen päälle ja lääkäri kävi tarkastamassa tilanteen ja kehotti olla ponnistamatta, koska reunaa tosiaan oli vielä jäljellä. Olin siis 9cm auki. Aloimme tosissaan ponnistaa uudelleen 12 aikaan ja 12.10 lääkäri käski yrittää vielä vartin. Siitä vartista tuli tunti ja 40 minuuttia, kun puskin ja puskin ja kätilö sanoi joka kerta, että ponnistuksistani ei ole hyötyä tarjonnan ansiosta, vaikka ponnistamiseni oli todella riittävää.

Klo 13.50 lääkäri tuli taas saliin ja ratkaisi minuutissa, että tarjonta on väärä ja lapsi tulee maailmaan leikkauksella. Itku tuli heti. Toisaalta sen takia, että olin tehnyt niin kovan työn, sietänyt kipua ja tehnyt töitä kätilönkin mukaan todella hyvin ja olin jopa ylpeä itsestäni, en ollut kitissyt turhaan ja kuntoni oli kuulemma tähän synnytykseen ihailtavan hyvä ja osasin todella hyvin ponnistaa oikein ja lihakset siihen olivat kunnossa. Toisaalta sen takia, että se oli niin iso helpotus. Henkilökunta rauhoitteli minua ja huolehti, että en olisi hysteerinen leikkaussaliin siirtyessä. Itse asiassa minua ei pelottanut leikkaus ollenkaan.

Leikkaustiimi oli ihana ja vauva tuli maailmaan 14.11. Samaan sarjaan lapsen parkaisun ja itkun kanssa tuli äidin itku. Surusilmän käskin pojan mukaan, kun hän luuli että minä kaipasin häntä enemmän. Minä juttelin vielä leikkaustiimin kanssa ja kuuntelin ompelun ääniä ja opetusta lääkäriltä opettajalle. Odotin malttamattomana pääsyä vauvan luo. Surusilmästä on pakko sanoa se, että hän oli korvaamaton tuki! Olin niin ylpeä ja onnellinen, että minun rinnalla oli tuollainen mies koko synnytyksen. Poika sai pisteet 9/9/9 ja jaksoi siis synnytyksen läpi hienosti, syke paukutti koko ajan kunnolla, tasaisena.

Ensimmäinen kuva pojasta maailmassa

Isä syöttää poikaa, kun äiti vielä lepää

Suurin palkinto ikinä

PÖÖÖ!

On muuten ollu mulla hehkeämpiäkin päiviä! Onneks tuo naaman turvotus VIHDOIN laskee!

Isä ja poika

Tässä pojalla on päällä ensimmäinen vaateostos, pakko oli saada!

Ison pojan vaatteissa

Kotiin!

Tsillailua kotona

Äitin "kahvi"hetki

Lahjavaatteissa!

Haluaisin kirjoittaa erikseen vielä synnärillä olosta, arjesta ja miten se on lähtenyt pyörimään, että juttua ei tule kerralla liikaa. Tästä me nyt aletaan perheenä, Poitsu viikon ikäinen eilen <3 p="">
Ihanaa viikonvaihdetta kaikille!

Hui, mikä viikonloppu!

Meillä ei ollut oikein kiva viikonloppu. Minulla on siis tässä loppuraskaudesta ollut raskausmyrkytyksen oireita. Olen aina ennen ollut verenpaineeni kanssa terve ihminen. Paine on aina ollut alle 80/120. Nyt sitten mentiin tiistaina neuvolaan ja paine oli todella kova, 98/144. Pissa oli plussalla, mutta onneks vaan yhellä. Naureskelen nyt itsellekin, että kirjottelen tämmösiä juttuja tänne julkisesti. Huhhuh, tässä tämä prinsessa kertoilee näitä itsestään! Noh, neuvolan täti huolestui ja tätä tätiä ei siis pienestä hetkauteta. Jyrähti Surusilmälle, että nyt se rouva ei saa tehdä mitään, vuodelepoon ja sinä hoidat kaiken. Ja Surusilmähän teki työtä käskettyä. Paitsi, että minä en. Eihän se niin paha voi olla, jos vähän ulkoilen koiran kanssa...

Torstaina menimme käymään sitten lääkärin vastaanotolla ja pissa oli jo kahdella plussalla ja paine hyvin korkealla. Hän teki minusta päivystyslähetteen Länskään ja me haimme synnärikassin mukaan. Olihan mahdollista myös, että käynnistävät nyt, kun viikkoja oli 38+3. Minut otettiin osastolle lepäilemään, mittailtiin paineita, käyriä ja seurattiin vauvan liikkeitä. Mutta itku tuli minulla siinä vaiheessa, kun kerrottiin, että ei käynnistetä vielä, mutta minun on jäätävä yöksi. Yksin. Tässä minä olen todella todella NYNNY. Vietän erittäin harvoin aikaa erillään Surusilmästä, se tuntuu jotenkin todella vaikealta nukkua yksin ja varsinkin, kun piti tsempata niin paljon. Olin todella onnessani, että Surusilmän työnantaja ymmärsi tilanteen heti ja antoi hänelle vapaapäivän olla kanssani sairaalassa.

Surusilmä käväisi kotona ja toi minulle kirjan, joka oli jäänyt synnärikassin kyydistä. Minähän olen maailman suurin hätähousu, joten siinä minä juttelin masulle, että sieltä voi nyt sitten tulla ulos. Hopihopi :D O Sairaalaruoka oli yllättävän hyvää ja siinä vaiheessa, kun pääsin olemana hetken yksin ja levähtämään, tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan ollut. Itku tuli oikeastaan puhtaasti helpotuksesta: minun on PAKKO levätä. Perjantaina kaikkien tutkimusten tulos oli, että yksi lepopäivä oli jo tehnyt tehtävänsä. Vauvalla nyt ei missään vaiheessa ollutkaan varsinaisesti hätää, sillä liikkuu erittäin hyvin. Mutta minullakaan ei näyttänyt enää olevan: paineet laskivat ja näytteet olivat paremmat. Minulle annettiin uusi aika tulla takaisin sunnuntaina. Annettiin ymmärtää, että todennäköisesti minut otettaisiin silloin osastolle ja käynnisteltäisiin. Vannotettiin, että saan mennä kotiin vain, jos vierailijoita ei ole, enkä kehitä mitään tekemistäkään. Surusilmä oli myös aika huojentunut ja otti kunnia-asiakseen, että minä en suunnilleen liikahda ollenkaan sohvasta.

Tänään käytiin sitten "turha" reissu uudelleen sikäli, että paineet olivat pikemminkin normaalit ja minulle oli annettu ymmärtää, että tulen käynnistykseen, mutta tästä tulikin vain ylimääräinen lasku, sillä ei meillä oikeastaan mitään virkaa ollut tuolla käydä tarkastamassa asioita. Minä tiesin jo nuo verenpaineet oman mittauksen perusteella ja samaten pissanäytteen tuloksen. MUTTA se tässä oli positiivista, että kohdunsuu on nyt hiukan auennut, noin 2,5cm on jo tultu ja kohdunkaula on lähes kokonaan hävinnyt! Jännän äärellä ollaan siis. Saimme uuden tarkastusajan torstaille, mikäli synnytys ei siis ennen sitä käynnisty. Ja nyt olen oikeastaan toiveikas, että jospa se sitten käynnistyisi! Jos lapsi olisi äitiinsä tullut, olisi kuunnellut käskyjäni ja tullut ulos vauhdilla, mutta isänsä vauvana varmaan hidastelee ja otti nokkiinsa hoppuutuksesta :D Tämä on hyvää opetusta minulle jo tulevaisuuttakin ajatellen. Kaikkea ei voi (varsinkaan lasten kanssa) aikatauluttaa ja saada juuri sillä sekunnilla, kun haluaa.

Saldona silti ihanat keskustelut maailman ihanimman kätilön kanssa ja kätilöiden ihailut siitä, miten hyvin osasin ottaa kivun ja suhtautua siihen huumorillakin, että olen sen kanssa vähän nynny. Kohti uutta viikkoa siis ja toivottavasti se olisi myös vauvan maailmaansaapumisviikko! :)

Raskausajan ihmeellisyys

Päätin koota listaa siitä, mikä raskausaikana minut on yllättänyt tai saanut miettimään. Ihmetelty on paljon ja varsinkin alkuaikaa rakastin.

1. Olen aina ollut sitä mieltä, että olen pirun onnekas ihminen. Sama päti raskauteeni. Itse en ole joutunut kärsimään lapsettomuuspiinasta, hedelmöityshoidoista, polyrakkulaisuudesta tai epävarmuudesta. Me jätimme ehkäisyn pois ja tulimme raskaaksi, Kiss kiss bang bang! Silti en hyväksy sitä, että minulle tultiin edelleen enenevässä määrin sanomaan, että mulla on liian helppo elämä enkä osaa arvostaa mitään, kun vain liihottelen kaiken läpi. Minulle oli ihan yhtä itsestään selvää tämänkin asian suhteen, että tämä oli ihmeellistä ja olen poikkeuksellisen onnekas, että Surusilmä ja minä saamme heti lapsen. Pelkään jopa hieman, että kohtalo kostaa tämän helppouden synnytyksessä/ lapsen terveydessä tmv. Se on vain ihmismielen ajattelutapa, pitää aina pelätä, että jos joku menee sittenkin vikaan.

2. Olen pelännyt erittäin paljon. Omalla kohdallani olen aina luottanut elämän kantamiseen. Nyt olen vastuussa toisesta ihmisestä ja tämän suurempaa asiaa ei tule. Ja yhtäkkiä omalla itsellä ei ole enää juurikaan väliä, kunhan vain elämä kantaa häntä.




3. Minun kroppani oli sittenkin aika vahvassa kunnossa. Selkäni kipuili jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta se johtuikin pääkalloliukkaista eikä huonosta lihaskunnosta. Tälläkin hetkellä, RV 37+1, ainoat kremppani ovat hartiat (liian isot rinnat?), tunnoton kohta vatsalihasten yläosassa ja tunnottomuuden tunne käsissä. Painoni ei noussut alussa juuri ollenkaan, se jopa laski. Jaksoin käydä salilla viikolle 22 asti. Juoksin vielä varttimaratoonin raskausviikolla 8. Väsymys ei ole lannistanut minua liikaa ja koiran kanssa ulkoilen edelleen vähintään puoli tuntia päivässä kävellen. Olen jopa tosi ylpeä itsestäni tässä suhteessa, eka kertaa eläessäni.

4. Närästys on jäätävää näin loppuajasta. Joku tukkii mulle polttavaa rautatankoa kurkusta alas ja ymmärrän englantilaisten sanan "heartburn". En ole koskaan ennen juuri kärsinyt närästyksestä.

5. Haluaisin jo nähdä vauvani sylissäni. Osittain se johtuu olostani, joka on aika tukala. Osittain haluaisin jo päästä "tositoimiin". Toisaalta se jännittää niin paljon, että toistaiseksi en vielä ole alkanut synnytystä kotikeinoin jouduttamaan.

6. En ole lukenut yhtään vauvafoorumia. En kaipaa holhoavia tai tuomitsevia ja ehdottomia neuvoja. Uskon vain käsitteeseen "riittävän hyvä vanhempi" ja pyrin siihen.

7. Parisuhteesta on tullut minulle entistä tärkeämpi tuki ja henkireikä tässä kaikessa. Surusilmä on ahkerasti kuunnellut viime aikoina kaikki valitukseni ihan pienistäkin ja hoitanut asiat, kun minä olen tarvinnut lepoa (lue: nukahtanut yhtäkkiä kesken lauseen pariksi tunniksi sohvalle). Kovan paikan tullen sitä tajuaa, kuka vierelle jää.

8. Ne mielihalut:
 - kaakao ja suklaa (en pidä suklaasta normaaliolosuhteissa juurikaan)
 - ranskalaiset, Orient-dressing ja sipuli (to die for!!!)
 - pepsi
 - yoghurtti splash -karkit
 - maksalaatikko (nyyh, rakastan muutenkin, mutta kun sitä ei saa syödä!)
 - appelsiini

 - piimä (johtunee avusta närästykseen)
 - hetken mielijohteet (lättykestit yhdeltä yöllä)
 - jäätelö
 - ihan vaalea höttöleipä
 - pihvi, mitä raaempi sen parempi :D (en silti uskalla syödä mediumia raaempaa)
 -pirkan kermapasta
 - kaikki mitä ei saisi syödä, enkä siis syö (kylmäsavuporo, suolaiset, siian mäti, inkivääri, punaviini)

9. Ällötykset (joita rakastin ennen)
 - pitsa
 - vadelmat
 - maitorahka
 - paahtoleipä
 - kananmuna

10. Kuinka vähän mulla on ollut hormonimyrskyjä:
johtuukohan tämä siitä, että lopetin pillerit ja tulin heti raskaaksi ja koin pillerit minun kropalle ja mielelle jo todella myrkkynä? Oli miten oli, minun luonne on jotenkin omasta mielestäni jopa tasaantunut raskauden myötä. En itkeskele läheskään niin paljoa, en provosoidu ihan niiiin helposti ja yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen sekä perspektiiviin.

11. Kilpavarustelu meinasi yllättää minutkin. Sitten tajusin, että meille hankitaan tähän pieneen kämppään vain se, mitä tarvitaan, ei sitä, mitä muillakin on. Asumme kaksiossa ja alussa se ahdisti vietävästi. Nyt pyrin tilaa säästäviin ratkaisuihin ja vastaan kaikille (joka ikinen tuttuni on tainnut tätä kysyä) utelijoille, että ei, me emme tässä vaiheessa muuta. Minä haluan ensin opintoni valmiiksi, sitten haluan marssia pankkiin ja pyytää lainaa. Siihen asti meidän todella edullinen saunallinen keskustakaksiomme saa palvella meitä. Neuvolasta sanottiin, että meitä ei siitä hyvästä sosiaalityöntekijä tule ahdistelemaan. Yhden vauvan kanssa pärjää tässä, meillä on oma parvekekin, jossa vauva voi nukkua. Haaveilen kyllä isommasta, mutta sen aika ei vain ole vielä.

Käytän rahani mieluummin järkevästi ja saan jotakin ehkä säästöönkin täten.
Sitä paitsi todella moni myy käyttämätöntä tavaraa kirppareilla eteenpäin tarpeettomana, mutta se oli pakko saada. Olenkin siis (tapojeni vastaisesti) pyrkinyt pois kilpavarustelusta ja shoppailuhysteriasta ja miettinyt aina
kertaallen, tarvinko jotain, vai en? Aina, kun meinaa ahdistus iskeä, kysyn itseltäni, tuleeko tunne tarpeesta vai ulkopuolelta. Olen aika ylpeä itsestäni, että kykenen tällaiseen järkiajatteluun ja kaikille hankinnoillemme on suunnilleen olemassa perustelu.

12. Otan aika rennosti ja luotan, että vauvan kanssa mennään sitten päivä kerrallaan, eikä sitä etukäteen voisikaan kauheasti ennustaa.