Life etc.

So I have tons of things to do with a translation work that I managed to land for myself, thanks to my dear cousin. On top of that, Amazon.co.uk delivered my One Tree Hills (first and second season). And of course I could like die if I didn't watch them all in one go. It gets better: my sister finally gets her degree from vocational school and I've been helping mom out with cleaning up the house (yak!). But anything for my sys, seriously.
The mail also brought me this beauty that I couldn't find from the shop. I love the way it looks.

Dress & belt: Gina Tricot
shoes: Tally Weil

Joten mulla on ollut tonneittan tekemistä: käännöstyö serkkuni ansiosta, kaksi kautta Tunteet pelissä -sarjaa Amoazon.co.uk:lta (nehän on pakko kattoa heti putkeen kaikki). Ja sitten vielä siskoni valmistuu vihdoin ammattiin ja juhlat on lauantaina ja olen autellut äitiä siivoamalla niin pirusti (yäk!). Mutta mitä tahansa siskoni vuoksi, oikeasti. Posti toi myös tän kaunokaisen, jota en löytänyt liikkeestä.

Mekko ja vyö: Gina Tricot Kengät: Tally Weil

I've bought two products that I've been happy with: Nivea's gradually tanning face cream and Maybelline's Dream Satin Liquid -foundation. The first one gives me a great glow and doesn't come on unevenly. The latter is just a great way for me to conceal the impurities and problem areas on my skin on a regular day.

Ostin kaksi juttua, jotka olivat positiivisa ylläreitä: Nivean päivettävä kasvorasva ja Maybellinen Fream Liquid Silk -meikkivoide. Toi rasva päivettää ilman läikkiä ja epätasaista luonnotonta lopputulosta. Meikkivoide on tosi hyvä arkikäyttöön noita epäpuhtauksia ja epätasaisuuksia peittelemään.

I have a party coming on tomorrow as well when the last party of the exchange students in Oulu Uni is held. I am going there by car to see everyone for the last time and then come back home in the early hours of morning. Also, the 100th post of my blog here is looming and I'm thinking chances to win something small. I'll be back Sunday with something to tell you for real and the time to really tell it. Plus, I GOT A JOB!! Ok, so it's at a grill, but who cares, at the mo', I have a job which equals me going to London for sure this automn!

Huomenna myös juhlat tiedossa, kun vaihtarit Oulun yliopistosta pitävät viimeiset bileensä läksiäisinä. Menen sinne autolla ja ajelen aamuyöllä takasin kotiin ehtiäkseni ajoissa siskon juhliin. Lisäksi tämän blogini 100. postaus lähestyy ja olen miettinyt hieman palkintomahdollisuuksia :) ja sitten, mie sain TÖITÄ!! Okei, grilliltä, mutta kuka välittää tällä hetkellä, minulla on työ mikä on suoraan verrannollinen mun Lontoon nyt varmaan reissuun syksyllä!!!

Tunnustus

Garnetice antoi tämän blogitunnustuksen mulle, ja voisin sanoa, että right back at you! Ice on aika samanlainen kuin minä: opiskelee, on nuori (hän vieläpä nätti), englanti sujuu ja tyttö rakastaa penkkiurheiluakin. Tosin se kannattaa väärää jäkisseuraa, mutta hey, ei se ainakaan kannata Jokereita. Sillon ei varmaan voitas olla kavereita ;)

säännöt ovat seuraavat:
1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.

2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.

3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa)joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.

4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä

Ja minä nimeän seuraavat:

Nerikah: Ihanan terävää kieltä ja hauskoja sanavalintoja elämästä, joka ei koskaan kuulosta tylsältä. Luen tätä, kun oma mies on töissä, auto on poissa ja en ole jaksanut lähteä niihin makeisiin bileisiin, soittaa ketään kahville tai kipaissut kävelylle ja mussutan koneella tai telkun ääressä karkkia/ salaattia/ leipää ja haaveilen, että oispa munki elämä joskus noin jännää :D

Natjale: Luen erään äidin/vaimon/ supernaisen blogia, koska Natjalesta tuli edellisessä blogielämässään blogiäitini :D sitä on vaikea selittää, mutta siinä vaiheessa, kun on uskaltanut avautua niin vieraalle henkilölle kuin voi kuvitella pelkän blogituttavuuden perusteella toisen olevan ilman minkäänlaista ahdistusta tai syyllisyyttä siitä, että on "mennyt toiselle avautumaan/ valittamaan" ja joka kerta saanut niin loistavan vastaanoton ja mahtavia vastauksia, niin koen jotenkin olevani kytköksissä henkilöön. Oli ihanaa, että nihku tuli takaisin :) Nyt se asuu Hollannissa ja pitää kaikkia lankoja käsissään ja hoitaa kodin remonttia.

tiiti:Valloittavan ihanat sanavalinnat, hykerryttävän törkeää huumoria ja mahtava oma tyyli. Muotibloggareista en seurannut häntä ensin, mutta silti kun ei sille voi mitään, että tätä kuivaa sarkasmia on pakko aina lukea. Ehkä johtuu omasta kieroutuneesta huumoristani, mutta nauran näille kippurassa. Eniten rakastin tiitin tätä postausta, jota nauroin kaksikymmentä minuuttia.

verna: Ihmisläheinen ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Rakastan tarinoita, mietteliäitä kirjoituksia ja viime aikoina ilmaantuineita seikkailuita (esim. Lontoo). Voisin kuvitella, että jos saisin joskus sen, mitä vernalla on elämässään tällä hetkellä, voisin olla onnellinen elämääni. Ihailen tämän naisen taistelua ja rehellistä kerrontaa erittäin vaikeasta aiheesta ja siitä, miten hän on päättänyt selvitä. Hän kertoo siekailematta, milloin tuntuu pahalta ja miksi ja varmasti tuo lohtua heille, jotka ovat kokeneet saman. Kaikesta välittyy ihana viesti - elämä kantaa sittenkin.

Linkittäisin muitakin, mutta lyhyestä virsi kaunis jne. Antaisin tunnustuksen, vielä rakkaalle tosielämän blogittajaystävälle, mutta olen luvannut linkitykset hänestä jättää pois :) tietää kuitenkin, kun lukee tämän, että on saanut tunnustuksen inspiroivasta muotiblogista ja ihanasta ideasta sekä loputtomasta ajatustulvasta. Mielestäni hän ei aina tee ihan sitä tyypillisintä tai kauneinta ratkaisua, mutta omalla tyylillään aina ja minusta erilaisuus ja kokeilu ja rohkeus kantaa omia juttujaan tekee tästä bloggarista mahtavan ja ihailen sitä pokkaa sekä niitä lumoavia juttuja, mitä onnistuu taikomaan (yhden jutun olen jo häneltä ostanut ja esittelen ne kohtapuolin :) Joten tunnustus menee sille, joka tietää, kenestä puhun.

This text has no point being written in English, since none of the blogs I tagged are in English. Tomorrow I'll get back on track and write some fresh things in both languages.

How I lost my faith in people (for the first time)

Eli kuinka menetin uskoni ihmisiin (ensimmäistä kertaa)

So the sherlock holmeses of Finland had finally figured out that reporting to our teacher if we're being bullied at school doesn't help the situation but might actually make it worse. Three hoorays to the geniuses of this country, where ever would we be without you?!

I started school over ten years ago but not much has changed, I hear. About a week after starting school I had learned the first lesson: there was something wrong with me. Apparently I talked too loud, was too nice or laughed too much for someone's liking. And at the beginning I had no one that would stand up for me. Being the idiot I was, I just had to go and tell my teacher. After a month, as she saw through my bully's behaviour as being that of someone seeking attention, she tried to help him on the process every time something happened to me. So she made me write a note to my parents to take home the point of this exercice being "what did I do to push his buttons?" It totally made sense. I convinced myself if only I had done better, if only I had shut up, I would have been left alone. So I did. And nothing changed. By this time I'd made a friend. And the bully targeted her as well. At this point I saw she was defenseless and I couldn't just stand there waiting with my arms folded while he was banging my dear friend's head on the wall. And I became louder, I spoke out every chance I got to defend my friend. Not to the teacher, though. To him. And I payed the price.

I remember I couldn't even continue a hobby I liked because he was there as well. I couldn't bring myself to see him in the evening as well. The school nurse came to talk to us about what bullying might do to kids showing us brutal photos about what had happened to some of the kids due to being pushed around. I had to leave the class halfway through and was being made fun of because I couldn't handle the pictures. The funny thing is, I didn't care about the pictures but was horrified by the fact they were giving him ideas about what to do to me next.

At some point I did think it was beneficial to me to be bullied: it made me strong as they say. I'm a strong person. But I had a change of heart. A 7-year-old having her confidence trampled to the ground and having to wait until she was 12 to get to pick up the pieces was brutal. I had the confidence I have today the first day I waved my mom goodbye and stepped out of the door. I would be stronger had it not been for that first person, then the second and then the entire group that attacked me. It's easy to see now how they needed to crush the succesful, talkative, open girl when it was something the bullies didn't have. But then it was excruciating to hear the most handsome boy in the class coming up with nicknames and laughing at your face. It was devastating to go to school every day fearing for the worst. Would they leave me alone this time? Also, having our grades be read aloud sometimes sweatened the deal: everyone could pick on me for doing so great at school. Yet I was the only one in our class that was doing well and given hard time for it.

My parents must have suffered even more. After a while I stopped telling my teacher and as I did that, I lost the right to tell my parents, too. Or that's what I thought. I spent countless nights worrying, having physical reactions to my mental ill-being and hundreds of days concealing what was happening. Until it came to a point where I slipped something out on a questionnaire that was too severe to be taken lightly and my teacher (who by then was another one) recognised my handwriting from an anonymous confession. The pain I saw in my parents' eyes when my teacher informed them about what was going on was indescribable.

The situation really didn't get that much better for good until I started on the 7th grade. By then I was separated from all the people I didn't need to be around with. And I came into a class where I was able to be myself 24/7. I was not foolish enough to not thank the universe and enjoy every minute of it, finally.

To have experienced everything from physical violence to verbal abuse and social exclusion, I have to say I've never seen a case where the situation has been handled properly. In my sister's class I saw one of these exclusive cases turned around - only for the previously excluded one to exploit her position by shutting some previous friends otuside the circle. But really, I wouldn't blame the teachers: they do the best they can with the time they have and let's face it: the sum they get paid doesn't actually encourage them to stay at school after hours to solve all of these problems. And this is not meant as a negative remark on teachers claiming them to value money over children's safety. In my case, the bullies' parents weren't willing to co-operate and so the school was more or less stripped out of arms. But woudl a tiny white lie hurt? I know a really close case where a junior-high teacher had threatened the bullies with a 10 000 euro law-suit and told them this was the worst that could happen. Money talks, and worked its magic that time around: bullying stopped, the teased boy included to the brotherhood and things well. I wish I had had someone with such authority and passion about the issue on my side.

"Forgive, sounds good. Forget, I'm not sure I could. They say time heals everything, but I'm still waiting."
- Dixie Chicks - Not ready to make nice


Niin nämä Suomen Sherlock Holmesit ovat vihdoin keksineet, että koulukiusaamisen raportointi opettajalle ei välttämättä auta tilannetta, vaan saattaa jopa pahentaa asiaa (linkki yllä englanninkielisessä tekstissä). Kolme hurraahuutoa maamme neropateille, mitä ihmettä me tekisimme ilman teitä?!

Aloitin kouluni yli kymmenen vuotta sitten, mutta näköjään juuri mikään ei ole muuttunut. Noin viikko koulun alkamisesta olin oppinut ensimmäisen asian: minussa oli jotain vikaa. Ilmeisesti olin liian kovaääninen, liian kiltti tai nauroin liian lujaa erään henkilön maulle. Ja alussa minulla ei ollut ketään puolustamassa. Idiootti kun olin, kerroin vaikeuksistani opettajalleni. Kuukauden jälkeen opettajani huomasi, että kiusaajani haki toiminnallaan huomiota ja yritti auttaa häntäkin joka kerta, kun minulle oli tapahtunut jotain. Joten hän pisti minut kirjoittamaan kotiin joka kerta, kun jotain tapahtui harjoituksen opetuksena "mitä minä tein ärsyttääkseni häntä tähän toimintaan?". Siinä oli todellakin järkeä. Vakuutin itselleni, että jos vain toimisin paremmin, jos vain olisin joskus hiljaa, minut olisi jätetty rauhaan. Joten tein niin. Mikään ei muuttunut. Tähän mennessä olin saanut ystävän ja kiusaaja oli ottanut hänetkin kohteekseen. Näin, kuinka puolustuskyvytön hän oli kiusaajan käsissä enkä enää voinut seisoa kädet puuskassa, kun rakkaan ystäväni päätä hakattiin seinään. Minusta tuli kovaäänisempi ja avasin suuni puolustaakseni ystävääni joka ikinen kerta. En tosin opettajalle. Vaan kiusaajalle. Ja maksoin siitä kovaa hintaa.

Muistan, että en voinut edes jatkaa harrastusta, josta pidin, koska hän oli siellä. En vain pystynyt näkemään sitä naama illallakin. Kouluterveydenhoitaja tuli puhuman meille kiusaamisesta rajuja kuvia mukanaan näyttääkseen, mitä töniminen ja väkivalta voisi tehdä. Minun piti lähteä luokasta puolivälissä ja kuunnella se iva, että en kestänyt kuvia. Hassua kyllä, minua eivät kuvottaneet ne kuvat vaan se, että kiusaajalleni annettiin lisää ideoita, mitä tehdä minulle seuraavaksi.

Jossain vaiheessa olin sitäkin mieltä, että kiusaamisesta oli hyötyäkin: se teki minusta vahvan, kuten ne sanovat minulle. Minä olen vahva persoona. Mutta muutin mieleni. 7-vuotias, jonka itsetunta poljetaan maahan ja joka joutuu odottamaan 12-vuotiaaksi saadakseen alkaa jälleenrakennustöihin, on liian raaka ajatus. Minulla oli samanlainen itseluottamus kuin tänään sinä päivänä, jona ensimmäisen kerran heilutin äidille heipat ja olisin vahvempi ilman sitä ensimmäistä, toista ja lopulta ryhmää, joka hyökkäsi minun kimppuuni. Nyt on helppo tajuta, että heidän oli muserrettava se puhelias, menestyvä ja avoin tyttö, koska heiltä puuttui niitä ominaisuuksia. Mutta silloin oli vain rusentavaa kuulla luokan komeimman pojan keksivän ivanimiä ja nauravan päin naamaa. Oli kauheaa mennä kouluun joka päivä peläten pahinta. Jätettäisiinkö minut tänään rauhaan? Myös arvosanojen lukeminen ääneen luokan kuullen sinetöi kohtaloni: kuka tahansa saattoi pilkata minua hyvistä tuloksistani. Mutta minä olin ainoa, jolla meni hyvin ja jota kiusattiin siitä hyvästä.

Vanhempieni on täytynyt kärsiä vielä enemmän kuin minun. Jonkin ajan jälkeen lakkasin kertomasta tapahtumista opettajalle ja menetin samalla oikeuden kertoa vanhemmilleni. Tai niin kuvittelin. Pelkäsin, että se oli kaikki omaa vikaani. Vietin lukemattomia öitä murehtien, sairastaen fyysisiä oireita henkisen pahoinvoinnin takia ja satoja päiviä peitellen, mitä oikeasti oli tekeillä. Kunnes eräänä päivänä lipsautin eräässä kyselyssä asian, joka oli liian vakava otettavaksi kevyesti ja opettajani (silloin jo toinen) tunnisti käsialani nimettömänä kirjoitetusta paljastuksesta. Tuska, jonka näin vanhempieni silmissä, kun he olivat kuulleet tapahtumista, oli sanoinkuvaamaton.

Tilanne ei lopullisesti parantunut ennen kuin aloitin seitsemännen luokan ja kiusaajani menivät kaikki eri luokalle. Ja pääsin luokkaan, jossa saatoin olla oma itseni 24/7. En ollut niin typerä, että en olisi kiittänyt maailmankaikkeutta onnestani ja nauttinut joka hetkestä, vihdoinkin.

Koettuani kaiken fyysisestä väkivallasta sanalliseen solvaukseen ja ulkopuoliseksi jättämiseen on sanottava, että en ole koskaan nähnyt tilannetta, jossa tapaus olisi hoidettu oikein. Siskoni luokassa ulkopuolelle jätetty tapaus kääntyi nurinkurin: kun ulkopuolelle jätetty otettiin mukaan, hän käytti hyväkseen tilannetta ja pullautti porukasta ulos seuraavat. Silti, en syytä opettajia. Heidän palkoillaan ei voi syyttää siitä, että ei jaksa jäädä koulun jälkeen useampana iltana selvittelemään asioita. He tekevät parhaansa sillä ajalla, mitä heillä on. Ja tämä ei nyt tarkoita, että pidän opettajia ahneina paskiaisina, joita kiinnostaisi raha enemmän kuin lasten hyvinvointi (olenhan itsekin tuleva opettaja). Minun tapauksessani kiusaajan/ kiusaajien vanhemmat eivät olleet yhteistyöhaluisia ja koulu oli aseeton. Mutta olisiko pienestä valkoisesta valheesta haittaa? Läheinen tapaus yläasteelta: eräässä luokassa luokanvalvoja oli kertonut kiusaajille, että jos he jatkaisivat tomintaansa, pahimmassa tapauksessa odottaisi 10 000 euron haaste raastupaan. Raha saa maapallon pyörimään ja tässä tapauksessa teki tehtävänsä: kiusaaminen loppu, poika otettu mukaan ja kaikki hyvin. Toivon, että minullakin olisi ollut opettaja samanlaisella auktoriteetilla ja suhtautumisella asiaan puolellani.

If I was a rich girl

Gorgeous no 1. I.have.got.to.get.these.
Upeus no. 1 Mun. On. Pakko. Saada. Nämä.


I mean, come on, how cruel can it get to not have a summer position?! And what kind of a masochist lives inside of me to log on to nelly.com to see shoes at a time like this... Of course they offer a nice and convenient solution for me to get to pay in parts. So if I buy all these I should be in the clear by the time I graduate - with a load of fab shoes in my closet.
hihih...





Niin että kuinka julmaa, että mulla ei ole kesätyöpaikkaa enää?! Ja että millanen masokisti pitää olla, että menee nelly.comiin katseleen kenkiä tällaisina aikoina... Tietysti tarjolla on kätevä ja kiva ratkaisu osamaksusopimuksella. Eli jos ostan kaikki nämä, niin olen kuivilla siihen mennessä, kun valmistun - kaappini täynnä fantsuja kenkiä.

The brown ones I couldn't get 'cause the minute my mum would see them she'd steel them



Ah.. a girl can dream

Huoh.. korkealta tippuu maahan lujempaa (ja aina mahalleen)

Huono päivä

I'm sorry I haven't written but I had some things to take care of. But then again I had some things happen to me that I wanted to talk about. Vappu was a catastrophe so I don't want to go into that, let's just say that I hate parties where you can't have a nice conversation because some people think we need to here their voice all the time. Oh, and my boyfriend also recommends not jumping in the elevator at 10.30 p.m. It may piss you girlfriend off to wait for the elevator-guy to let you out for half an hour. But (above and below) this is how she'll look before that, though, 'cause she's had some alcohol.

Olen pahoillani, että en ole kirjoitellut, mutta piti hoitaa asioita. Ja taas toisaalta mulle sattui pari asiaa, joista haluan puhua. Vappu oli katastrofi, joten en halua puhua siitä, sanotaan vaan, että en tykkää bileistä, joissa ei saada kunnon keskustelua rauhassa aikaan, kun joku luulee, että sille keskustelulle on olennaista, että heidän äänensä kuuluu koko ajan. Niin ja Housuboy pyysi lisäämään, että ei suosittele hississä hyppimistä puol 11 yöllä. Se puolen tunnin odotus, että hissihuolto tulee päästään ulos saattaa ottaa tyttöystävää aivolohkoon jonkin verran. Mutta onhan se ensin sentään näyttänyt tältä (yllä ja alla), kun se on saanut vähän alkoholia.



So the thing I wanted to talk to you about was my butt. Who cares about my butt? Apparently many people do from what I've seen going out. At this point I'd like to underline the fact that it's mine and it doesn't say "pinch me". It also doesn't say "squeeze me", "hold me", "can you feel me?" or "gimme some a-loving". It isn't exposed and it isn't yours. But pretty soon it will say "I'm American and my dad's a high-profile lawyer" or "would I touch your PlayStation/ Xbox?" or "would I kick you in the nuts?". And those are just because any threats ( I feel like saying) like "touch mine and you'll die" would be just as effective as saying "take a whack at it" or "I dare you". I mean, what can we do? The bouncers don't give a rat's ass if you try to tell them to kick someone out because they're groping you and they know too well they can sue you if you kick them in the nuts - and win (based on excessive use of force). What do we need to do to make them understand how much of an insult it is to us? Oh, I'm sorry, I forgot, it's our fault because we were begging for it.. And also writing this makes me an angry, pathetic feminist blogger.



Niin haluaisin puhua mun takamuksestani. Ketäs se kiinnostaa? Ilmeisesti aika monia, mitä olen huomannut baarireissuillani. Tässä vaiheessa haluaisin alleviivata, että se on minun ja siinä ei luke "nipistä". Siinä ei myöskään lue "purista", "pitele", "kokeile" tai "anna vähän rakkautta". Se ei ole näytillä ja se ei ole sinun. Mutta kohta siinä lukee "olen jenkeistä ja isäni on huippuluokan juristi" tai "koskisinko minä sinun pleikkariin/ Xboxiin?" tai "potkaisisinko minä sinua kasseille?". Ja nuo replat vain siksi, että jos siinä lukisi (,mitä oikeasti ajattelen) "koskepa ja kuolet" olisivat yhtä tehokkaita kuin "kokeile vaan" tai "et uskalla". Mitä me oikeasti voimme asialle? Portsarit eivät lotkauta korvaansakaan, jos yrittää saada kyseisiä henkilöitä ulos baarista kourimisen perusteella ja nämä hipelöijät tietävät liian hyvin, että voivat haastaa oikeuteen, jos potkaisemme kiitokseksi kasseille - ja voittaisivat (, koska meidän puoleltamme kyseessä olisi liiallinen voimankäyttö). Millä ihmeen ilveellä he tajuaisivat, kuinka suuri loukkaus se on. Anteeksi siis, sehän on meidän vikamme, kun kerjäsimme sitä.. Ja tämän kirjoittaminen tekee minusta säälittävän vihaisen feministibloggarin.



Fucking Finnish Ice hockey team...

Vitun Leijonat...