Olen pohtinut elämämme haurautta täällä viime aikoina erittäin paljon ihanan perheystävän sairastuttua vakavasti. Jokainen meidän perheen jäsen puolestaan on varmaan laittanut jo hänen puolestaan kädet ja jalat ristiin - uskosta tai pikemminkin sen puutteesta huolimatta. Tässäkin tulee ystäväni E:n sanat mieleen: "Niin, ettehän te kukaan usko Jumalaan, mutta hädän hetkellä ne kädet menevät kuitenkin ristiin."
Ainoa hyvä puoli tässä sairaudessa on se, että olen omasta mielestäni tajunnut erittäin rankalla kädellä, että me emme ole täällä ikuisesti ja meidän huolemme tässä yhteiskunnassa ovat loppujen lopuksi hyvin mitättömiä. Tässä maassa niin harva kuitenkaan tulee vainotuksi, kärsii kidutuksista, henkensä uhasta päivittäin tai nälänhädästä. Mutta ihminen on sellainen pirulainen, että mikään ei koskaan riitä. Jos olisin syntynyt keskelle Darfurin kriisiä, olisin varmaan paljon onnellisempi Suomessa, kuin olen täällä aina eläneenä. Olen siitä huolimatta alkanut huomata itsessäni erittäin turhamaisia piirteitä, joita sentään ymmärrän jopa jossakin määrin jo hävetä. Tosiasiassa tässä elämässä mikään arvokas ei ole mitattavissa nimittäin rahassa ja vaikka kuinka valitan ja napisen varakkuuteen liittyvistä asioista, olen mieluummin köyhä kuin opiskelija kuin sairas kuin ystäväni.
Lisäksi olen ajatellut paljon elämääni muutenkin. Olen ollut viime aikoina äärettömän kiitollinen muutenkin siitä, mitä kaikkea minulle on jo siunaantunut. Tähän elämääni mennessä olen saavuttanut kaiken, mistä olen haaveillut ja parin vuoden päästä toivon saavuttaneeni vielä enemmän tavoitteitani. Nämä toiveet ja tavoitteet myös pitävät elämän mielekkäänä.
Lyhyen ajan tähtäimessä:
1. Kalli-Korteniva -hiihto (50km)
2. Puolimaraton viimeistään Levin ruskamaratonilla
3. Tämän kevään kurssien suorittaminen kunnialla
4. Välien- ja raha-asioiden selvittely Kelan kanssa
5. kesätyöpaikan varmistaminen
6. Hienon loman vietto Lontoossa parhaiden ystävien kanssa
7. Oman työn tunnollinen suorittaminen edelleen
8. Vaihtopaikan varmistaminen (haaveena Englanti!)
9. Ikiomatekoisen violetin tuubihuivin valmistuminen ennen kuin lumet lähtevät
Pitkän ajan tähtäimessä:
1. Dare I say it? Kihlautuminen ja siitä johtuvat toimenpiteet
2. Valmistuminen filosofian maisteriksi
3. Maratonjuoksu
4. Painonpudotus takaisin ihannepainooni
5. Terveellisten elämäntapojen vakiinnuttaminen ruokavalioon
6. Työllistyminen kielten opettajaksi
7. Kehittää omaa positiivisuutta ja huomata ja kitkeä omaa negatiivisuutta
8. Oma perhe
Näytetään tekstit, joissa on tunniste we are family. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste we are family. Näytä kaikki tekstit
21. helmikuuta 2012
4. tammikuuta 2012
Uudenvuodenlupauksia
- Painoni tippuu tämän vuoden aikana toiset mokomat 7 kiloa
- päätän tavoitella onnellisuutta enemmän ja tutkia niitä asioita, joilla itse estän itseäni olemasta onnellinen
- tasapainottelen ja erottelen paremmin työn, opiskelun ja vapaa-ajan
- olen ikionnellinen, kun pääsen Lontoosen parhaiden Ystävien kanssa ja nautin ajastani täysin siemauksin
- pyrin aina tekemään kaikessa parhaani - paitsi silloin, kun se ei ole todellakaan sen arvoista (ei kannata rasittaa itseään tavoittelemalla Hyväksytty/ Hylätty -arvostelun kursseista huippuarvosanoja,. kun niitä ei näkyviin saa)
- keksin vielä jonkin sellaisenkin paikan käydä, missä en ole vielä koskaan käynyt
- vietän vähintään yhden yön hotellissa - mieluiten siellä aiemmin käymättömässä paikassa
- palaan aktiivisemmin takaisin vaihto-oppilastoimintaan (= kulttuurienvälistä ajatustenvaihtoa, kielitaidon päivittäistä harjoittamista ja uusia, kansainvälisiä kontakteja samalla, kun juhlitaan)
- olen ilman KAIKKIA herkkuja vähintään 16.1. -12.3. -välisen ajan (ja lopetan viimeistään Lontoon reissuun 12.3.)
- juoksen puolimaratonin
- hiihdän Kalli-Korteniva -laturetken (50km).
- muistan loppuelämäni arvostaa sitä, kuinka ihanaa on, kun siskot ovat lähellä - ja toivottaa heidät avosylin kotiin, kun he vihdoin maailmalta saapuvat
Minä tein vain lupauksia, joiden uskon parantavan elämänlaatuani ja tekevän minusta onnellisemman. Teittekö te lupauksia?
- päätän tavoitella onnellisuutta enemmän ja tutkia niitä asioita, joilla itse estän itseäni olemasta onnellinen
- tasapainottelen ja erottelen paremmin työn, opiskelun ja vapaa-ajan
- olen ikionnellinen, kun pääsen Lontoosen parhaiden Ystävien kanssa ja nautin ajastani täysin siemauksin
- pyrin aina tekemään kaikessa parhaani - paitsi silloin, kun se ei ole todellakaan sen arvoista (ei kannata rasittaa itseään tavoittelemalla Hyväksytty/ Hylätty -arvostelun kursseista huippuarvosanoja,. kun niitä ei näkyviin saa)
- keksin vielä jonkin sellaisenkin paikan käydä, missä en ole vielä koskaan käynyt
- vietän vähintään yhden yön hotellissa - mieluiten siellä aiemmin käymättömässä paikassa
- palaan aktiivisemmin takaisin vaihto-oppilastoimintaan (= kulttuurienvälistä ajatustenvaihtoa, kielitaidon päivittäistä harjoittamista ja uusia, kansainvälisiä kontakteja samalla, kun juhlitaan)
- olen ilman KAIKKIA herkkuja vähintään 16.1. -12.3. -välisen ajan (ja lopetan viimeistään Lontoon reissuun 12.3.)
- juoksen puolimaratonin
- hiihdän Kalli-Korteniva -laturetken (50km).
- muistan loppuelämäni arvostaa sitä, kuinka ihanaa on, kun siskot ovat lähellä - ja toivottaa heidät avosylin kotiin, kun he vihdoin maailmalta saapuvat
Minä tein vain lupauksia, joiden uskon parantavan elämänlaatuani ja tekevän minusta onnellisemman. Teittekö te lupauksia?
23. joulukuuta 2011
Christmas
Hei kaikille, olen ikionnellinen, että joulu tulee, sillä tänä jouluna siskoni tulevat pitkästä aikaa kotiin. Olen tänään töissä kahteentoista asti päivällä ja sitten käännän auton nokan kohti Tamperetta, mistä haen siskoni. Ajoahan tulee ihan huimasti: ensin Tampereelle arvioitu ajoaika n. 7 ja puoli tuntia pysähdyksineen ja sen jälkeen tulemme vielä yötä myöten yhdessä takaisin. Wish me luck! Mutta joulun valmistelu on mennyt meillä kotona erittäin hyvin ja olen oikein onnellinen näin joulun kynnyksellä, että sekin näyttäytyy taas ihanana rauhoittumisen aikana: syödään hyvin, annetaan ja saadaan lahjoja ja ennen kaikkea saamme olla yhdessä.
Tässä on minun tämän joulun uusi löytöni, minusta aivan ihana kappale. Minun suosikkini on ehdottomasti edelleen Sylvian joululaulu, mutta nyt löysin uuden herkistäjän. Tänään soi autossa joululaulut, muun muassa tämä. Oikein ihanaa joulua kaikille, olkoon se teillekin onnen ja rauhan aikaa.
xx Sho(e)paholic
21. lokakuuta 2011
Life is a cherry on top of a strawberry-cream cake
Hiphei!
Pahoittelen kovasti tauosta kirjoittelussa, mutta elämä rullaa aika hurjaa vauhtia painollaan eteenpäin. Olen nyt priorisoinut koulun ja liikunnan elämässäni ja koittanut etsiä niiden ympärille tasapainon kaiken muun lisäksi. Hassuinta on, että ennen tuntui, että aika ei riittänyt mihinkään. Nyt jaksan liikunnan ansiosta ihan kauhean paljon enemmän ja aikaa jää vielä ylikin ihan hirveästi. Joskus tämä liikuntaharrastus vaatii vähän itsekkyyttä ja joskus itsensä patistelua, mutta olen kyllä onnellisempi kuin pitkään aikaan!
Olen tämän viikon töissä lomittamassa vakkareita ja viihdyn edelleenkin loistavasti. Olen todella kiitollinen, että saan tehdä töitä. Ensi viikolla on yliopistossa itseopiskeluviikko ja siksi lennänkin vähän lomailemaan Etelä-Suomeen serkun tykö ja Tampereen suuntaan Jääprinsessan luo. Eilen tajusin spinning-tunnin jälkeen, kuinka kerrankin tein itsenäisesti päätöksen lähteä reissun päälle yksin ja olin erittäin helpottunut ja onnellinen. En muista, milloin olisin viimeksi ottanut aikaa ihan vain itselleni oman lomani aikana. Sitä paitsi, en edes muista, milloin viimeksi minulla olisi ollut viikon loma, jota mikään työnteko ei keskeyttänyt. Olen siis erittäin kiitollinen tästä breikistä. Olen yrittänyt tehdä kouluhommia melko nopeasti, jotta saisin pidettyä itseni aikataulussa lomaviikosta huolimatta. Ja ollaanpa nyt rehellisiä: kuka näillä "itseopiskeluviikoilla" oikeasti opiskelee? Jollei siis ole todella lähellä valmistumista ja haluaa pakertaa siksikin. Itseopiskeluviikothan ovat vain opettajien syyslomia. Mielestäni on naurettavaa, että näillä viikoilla opiskelijan pitää silti usein tehdä töitä, määrätään projekteja, kotitehtäviä ja esseitä. Jos siis opettaja saa työstään palkan ja loman, miksi oppilas ei saa kumpaakaan, miksei opiskelijalla olisi muka lomalle tarvetta? Jos nämä lomat saisi joskus pitää rehellisenä lomana, siitä saattaisi olla motivaatiolle ja loman jälkeisille tuloksille ja suoriutumiskyvylle etuja. Ug, olen puhunut.
Olen myös erittäin iloinen, että ystäväni Carolina on tullut Suomeen. Kävimme katsomassa hänen kanssaan elokuvissa viime viikolla Vain Seksiä (Friends with Benefits), mikä oli sellainen erittäin harmiton, hassunhauska romcom, ei mitään järisyttävää, mutta jäi hyvä mieli ja se on pääasia. Nyt sitten etsinkin kaveria, joka lähtisi minun kanssa katsomaan Twilightin 4/1 -osan ensi-iltaan. Olen aina käynyt katsomassa sen siskoni Kuopuksen kanssa, mutta nyt sekä Tanssija että Kuopus ovat muilla mailla vierahilla ja isosisko on paitsi ikävissään, myös aika orpo, kun on tottunut tekemään kaiken heidän kanssaan ja soittamaan aina heille, kun joku tosielämän tilanne tuo mieleen Disneyn piirretyn elokuvan pätkän.
Tänä viikonloppuna on tiedossa kaikkea kivaa: perjantaina saan Ystäväporukan suurimmaksi osaksi luokseni (puhumattakaan aina niin ihanista tanssiharkoista!), lauantaina luulen viettäväni iltaa viihteellä ja sunnuntaina menemme Ystävien kanssa syömään ja katsomaan Stand Upia. Toivottavasti saan otettua kuvia, joita saan julkaista myös tänne.
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Pahoittelen kovasti tauosta kirjoittelussa, mutta elämä rullaa aika hurjaa vauhtia painollaan eteenpäin. Olen nyt priorisoinut koulun ja liikunnan elämässäni ja koittanut etsiä niiden ympärille tasapainon kaiken muun lisäksi. Hassuinta on, että ennen tuntui, että aika ei riittänyt mihinkään. Nyt jaksan liikunnan ansiosta ihan kauhean paljon enemmän ja aikaa jää vielä ylikin ihan hirveästi. Joskus tämä liikuntaharrastus vaatii vähän itsekkyyttä ja joskus itsensä patistelua, mutta olen kyllä onnellisempi kuin pitkään aikaan!
Olen tämän viikon töissä lomittamassa vakkareita ja viihdyn edelleenkin loistavasti. Olen todella kiitollinen, että saan tehdä töitä. Ensi viikolla on yliopistossa itseopiskeluviikko ja siksi lennänkin vähän lomailemaan Etelä-Suomeen serkun tykö ja Tampereen suuntaan Jääprinsessan luo. Eilen tajusin spinning-tunnin jälkeen, kuinka kerrankin tein itsenäisesti päätöksen lähteä reissun päälle yksin ja olin erittäin helpottunut ja onnellinen. En muista, milloin olisin viimeksi ottanut aikaa ihan vain itselleni oman lomani aikana. Sitä paitsi, en edes muista, milloin viimeksi minulla olisi ollut viikon loma, jota mikään työnteko ei keskeyttänyt. Olen siis erittäin kiitollinen tästä breikistä. Olen yrittänyt tehdä kouluhommia melko nopeasti, jotta saisin pidettyä itseni aikataulussa lomaviikosta huolimatta. Ja ollaanpa nyt rehellisiä: kuka näillä "itseopiskeluviikoilla" oikeasti opiskelee? Jollei siis ole todella lähellä valmistumista ja haluaa pakertaa siksikin. Itseopiskeluviikothan ovat vain opettajien syyslomia. Mielestäni on naurettavaa, että näillä viikoilla opiskelijan pitää silti usein tehdä töitä, määrätään projekteja, kotitehtäviä ja esseitä. Jos siis opettaja saa työstään palkan ja loman, miksi oppilas ei saa kumpaakaan, miksei opiskelijalla olisi muka lomalle tarvetta? Jos nämä lomat saisi joskus pitää rehellisenä lomana, siitä saattaisi olla motivaatiolle ja loman jälkeisille tuloksille ja suoriutumiskyvylle etuja. Ug, olen puhunut.
Olen myös erittäin iloinen, että ystäväni Carolina on tullut Suomeen. Kävimme katsomassa hänen kanssaan elokuvissa viime viikolla Vain Seksiä (Friends with Benefits), mikä oli sellainen erittäin harmiton, hassunhauska romcom, ei mitään järisyttävää, mutta jäi hyvä mieli ja se on pääasia. Nyt sitten etsinkin kaveria, joka lähtisi minun kanssa katsomaan Twilightin 4/1 -osan ensi-iltaan. Olen aina käynyt katsomassa sen siskoni Kuopuksen kanssa, mutta nyt sekä Tanssija että Kuopus ovat muilla mailla vierahilla ja isosisko on paitsi ikävissään, myös aika orpo, kun on tottunut tekemään kaiken heidän kanssaan ja soittamaan aina heille, kun joku tosielämän tilanne tuo mieleen Disneyn piirretyn elokuvan pätkän.
Tänä viikonloppuna on tiedossa kaikkea kivaa: perjantaina saan Ystäväporukan suurimmaksi osaksi luokseni (puhumattakaan aina niin ihanista tanssiharkoista!), lauantaina luulen viettäväni iltaa viihteellä ja sunnuntaina menemme Ystävien kanssa syömään ja katsomaan Stand Upia. Toivottavasti saan otettua kuvia, joita saan julkaista myös tänne.
Ihanaa viikonloppua kaikille!
19. syyskuuta 2011
The end of the summer
Minun kesäni päättyy aina kesätöiden loppuessa. Silloin nautin viimeiset päivät lomastani, mutta jotenkin en enää miellä kesää kesäksi. Tänä vuonna olimme kuitenkin Housuboyn kanssa päättäneet jatkaa kesäämme. Siitä kerron lisää vielä seuraavassa postauksessa, sillä nyt vähän fiiliksiä tältä hetkelä ja töiden päätöksestä.
Ensinnäkin lomitin tänä kesänä kolmea henkilöä, joista yhden työnkierron Intiassa hoidin myös. Tästä kyseisestä ihmisestä on myös tullut erittäin hyvä Ystävä kesän aikana. Vaikka kyseinen Jalkapalloilija oli jo tuonut minulle ihanaakin ihanampia vaatteita Intiasta, hän oli silti vielä ostanut Muumit Elävät Lasissa -tuikkulyhdyn, joka oli aivan ihana! Kaksi muuta naista olivat ostaneet minulle karkkia ja tällaisen rasian, koska olen kuulemma niin ahkera. Eräs esimiehistä veti minut syrjään kesän päätteeksi ja kehui panostani. Olin aika mielissäni, sillä tätä ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli viimeksi esimiehenäni neljä kesää aiemmin.
Ja sitten: parhaat ystäväni ovat nyt kummatkin toisessa maassa! Nuorin kokee jo kovia koti-ikävätuskia, kun taas minusta tuntuu jännästi, että Keskimmäinen vasta lähti, mutta silti, että sydän olisi revitty rinnasta ja hän olisi ollut poissa jo todella todella kauan. On ihnhottavaa, kuinka ihaniin väleihin pääsimme kesän aikana takaisin - olimme taas kuin paita ja peppu. On outoa, kun enää ei olekaan ketään, kenelle soittaa jostain typerästä ja tyhjänpäiväisestä asiasta, jolle on hirissyt itsekseen vartin ja tietää, että vain siskot voivat ymmärtää vitsin. Tässä siis viimeinen siskosten ilta yhdessä. Ja huhuh, kyllä bailattiin!
Viikko jatkuu yliopiston ekalla kokonaisella viikolla. Olen vähän vieläkin Nizzan tunnelmissa. Mutta ihanaa päästä tänään äitin kanssa syömään Oulun FitWokiin! Ihana tällainen terveyswokkikonsepti!
Ensinnäkin lomitin tänä kesänä kolmea henkilöä, joista yhden työnkierron Intiassa hoidin myös. Tästä kyseisestä ihmisestä on myös tullut erittäin hyvä Ystävä kesän aikana. Vaikka kyseinen Jalkapalloilija oli jo tuonut minulle ihanaakin ihanampia vaatteita Intiasta, hän oli silti vielä ostanut Muumit Elävät Lasissa -tuikkulyhdyn, joka oli aivan ihana! Kaksi muuta naista olivat ostaneet minulle karkkia ja tällaisen rasian, koska olen kuulemma niin ahkera. Eräs esimiehistä veti minut syrjään kesän päätteeksi ja kehui panostani. Olin aika mielissäni, sillä tätä ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli viimeksi esimiehenäni neljä kesää aiemmin.
Ja sitten: parhaat ystäväni ovat nyt kummatkin toisessa maassa! Nuorin kokee jo kovia koti-ikävätuskia, kun taas minusta tuntuu jännästi, että Keskimmäinen vasta lähti, mutta silti, että sydän olisi revitty rinnasta ja hän olisi ollut poissa jo todella todella kauan. On ihnhottavaa, kuinka ihaniin väleihin pääsimme kesän aikana takaisin - olimme taas kuin paita ja peppu. On outoa, kun enää ei olekaan ketään, kenelle soittaa jostain typerästä ja tyhjänpäiväisestä asiasta, jolle on hirissyt itsekseen vartin ja tietää, että vain siskot voivat ymmärtää vitsin. Tässä siis viimeinen siskosten ilta yhdessä. Ja huhuh, kyllä bailattiin!
Viikko jatkuu yliopiston ekalla kokonaisella viikolla. Olen vähän vieläkin Nizzan tunnelmissa. Mutta ihanaa päästä tänään äitin kanssa syömään Oulun FitWokiin! Ihana tällainen terveyswokkikonsepti!
10. elokuuta 2011
Elämän suunnitelmallisuus
Olen olemassa suunnittelufriikki: olen ehdottomasti sitä mieltä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Siksi rukkaankin aikatauluni kuntoon jo hyvissä ajoin, mietin jatkuvasti, mitä kiireessä kannattaisi tehdä ensin, mitä sitten ja mitä voi jättää tekemättä.
Suunnittelen lomani melko tarkoin etukäteen: mitä kohteessa tehdään, milloin mennään mihinkin ja kuinka se vaikuttaa lomailun tuntuun. Älkää käsittäkö väärin - tulevalla Nizzan matkallani on suunniteltuna vasta kaksi asiaa: kahden päivän shoppailu ja yksi päivä Monacossa sekä yksi päivä St. Tropez'n rannoilla. Varmaa on tämän lisäksi vain se, että takaisin tullessa tarvin serkulta katon pääni päälle Helsingin päässä ennen seuraavan päivän Oulun lentoa, jonka Norwegian tarjosi paljon halvemmalla kuin Nizzan lennon päivänä.
Nyt minun suunnitelmafriikkeydelleni on annettu ultimatesysäys. Suunnittelemme nimittäin Parhaan Ystävän, Nappisilmän ja Pienen ja Pippurisen kanssa reissua Lontooseen minun ja Parhaan Ystävän 25-vuotissynttäreiden kunniaksi. Olen jo katsellut hostelleja, Phantom of the Operan esitysaikoja, Valioliigan otteluohjelmaa, ravintola- ja yökerhoarvosteluja sekä Stand Up -iltoja klubeilla ja parhaita shoppailupaikkoja sekä nähtävyyksiä. Ainoa ongelma toistaiseksi on, että vain minä olen käynyt Lontoossa, joten oletan, että asiantuntevuuttani tarvitaan. Ja pliis, vaikka teillä olisikin joku nerokas idea, mitä tehdä Lontoossa, jos ette ole yksi reissuun osallistuvista ystävistäni, jättäkää mielipiteenne pois! Tämä vain siksi, että reissumme on alle viikon mittainen ja aikataulutuksellani se tulee olemaan aika raskas :D
Olen neuroosini takia suunnitellut aina ja kaiken. Selitys tähän on hyvinkin selkeä: sillä tavalla kaikki langat ovat käsissäni. Jos jokin menisi joskus pieleen, en voisi syytellä siitä ketään muita kuin itseäni. Toisaalta minulal on pahemmanlaatuinen luottamuspula siihen, että joku muu saisi jotain tehtyä oikein yhtä hyvin. Se ei johdu siitä, että en arvostaisi muita ihmisiä, mutta uskon vain omaan kaikkivoipaisuuteeni, mikä on erittäin typerää. Taistelen neuroosiani vastaan jatkuvasti yrittämällä antaa Housuboylle myös päätäntävaltaa tekemisistämme ja menemisistämme. Lisäksi olen katsellut Lontoossa nyt jo niin paljon paikkoja, että haluan antaa myös ystävilleni vaihtoehtoja. Onhan selvää, että emme ehdi kaikkialle aikavälillä ke-su. Ihaninta on kuitenkin suunnitella, mitä kaikkea ihanaa voisi tehdä! Odotus on jo minulle puoli ruokaa: kun saan odottaa, kasvatan jännitystäni ja iloani tulevasta. Toki, joskus tiputaan sitten ja korkealta, mutta olen sen jälkeen vähän sellainen "Noh, ei kait sille mitään voi" -ihminen.
Jos suunnitelmien ja aikataulujen laatiminen on minulle merkki elämäni järkevyydestä ja siitä, että hallitsen kaiken, on taas siinä myös oma stressinsä. Housuboy on tuskaillut useasti sitä, kuinka vaikeaa minun on muuttaa suunnitelmiani, kuinka vaikeaksi tunnen oloni, jos jotain tapahtuu ex tempore tai en muuten vain tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Olen yrittänyt vuosien mittaan Housuboyn kritiikin paino... siis rohkaisemana! parantaa tapojani. Toisinaan lähdenkin ulos aivan yhtäkkiä Housboyn yllätykseksi ja pinnistelen koko illan sitä ajatusta vastaan, joka takaraivossa jyskyttää, että "näytät paljon rumemmalta, kuin kukaan, koska et ole nähnyt juurikaan vaivaa ennen uloslähtöä". Vastahakoisesti myönnän, että ex tempore -reissut ja -illat ovat olleet usein juuri niitä parhaita. Silti on edelleenkin turha haaveilla, että joskus pystyisin lähtemään ulos niin spontaanisti kuten siskoni Tanssija, joka ei huolehdi sillä hetkellä rahatilanteestaan tai kyydistä kotiin. Olisi ihanaa joskus pystyä ottamaan päivä kerrallaan ja huolehtimaan huomisesta huomenna. Inhoan kuitenkin elämän eteen heittämiä ikäviä yllätyksiä kaikesta eniten ja harmittelen sitä, jos joku menee sairastumaan silloin, kun se ei sovi aikatauluuni. Whitney Houstonin keikka meni esimerkiksi mönkään Ukin sairastumisen takia, mutta tiedostan toki senkin, että siinä tilanteessa ei tarvinnut edes miettiä, kumpi on etusijalla. Ja lisäksi minulle ovat hyväksi tällaiset tilanteet, joissa on pakko suunnitella kaikki uusiksi. Väitän siltikin, että toivun takaiskuista nopeasti ja useimmiten tiedostan sen tosiasian, että elämällä voi joskus olla omia suunnitelmia varalleni, minkä kautta hyväksyntä asioista tulee nopeasti. Uskon vahvasti siihen johonkin kohtaloon, että toisaalla sitten aukeaa ovi jne. Olen usein miettinyt, että minulla on Asperger-taipumuksia: epätavallisen sosiaalinen ihminen, joka ei häpeä sanomisiaan kuten "normaalit" ihmiset + hidas/ huono uuden opitun sovelluskyky + suunnitelmallisuuden, rutiinien ja hallinnan tärkeys.
Ainoat spontaanit asiat, joita teen tällä hetkellä ovat nettishoppailu ja lenkkeily. Ensimmäinen siksi, että vastuuta ei juuri ostovaiheessa ja ole toinen siksi, että se kuuluukin olla spontaania. Saatan päättää etukäteen, minä päivänä menen juoksemaan ja juoksenko sittenkään vai menisinkö rullilla, mutta lenkkeilyssä ja liikunnassa on parasta se, että teen tämän kaiken aivan omalla aikataulullani. Jos haluan nukkua päikkärit ennen lenkkeilyä, se onnistuu. Jos haluan hoitaa lenkkeilyn ensin ja ruoanlaiton sitten, menen lenkille heti töistä. Ja tätä spontaaniutta olen nyt yrittänytkin harjoittaa edes siellä lenkkipolulla oikein urakalla. Olen jo oppinut siihen, että en valitse reittejäni etukäteen, vaan juoksen sinne, minne haluan.
Mukavaa viikkoa kaikille! Omani jatkuu ruokatauolla Nizzan oppaan kanssa ja illalla Lontoon kartan kanssa!
Suunnittelen lomani melko tarkoin etukäteen: mitä kohteessa tehdään, milloin mennään mihinkin ja kuinka se vaikuttaa lomailun tuntuun. Älkää käsittäkö väärin - tulevalla Nizzan matkallani on suunniteltuna vasta kaksi asiaa: kahden päivän shoppailu ja yksi päivä Monacossa sekä yksi päivä St. Tropez'n rannoilla. Varmaa on tämän lisäksi vain se, että takaisin tullessa tarvin serkulta katon pääni päälle Helsingin päässä ennen seuraavan päivän Oulun lentoa, jonka Norwegian tarjosi paljon halvemmalla kuin Nizzan lennon päivänä.
Nyt minun suunnitelmafriikkeydelleni on annettu ultimatesysäys. Suunnittelemme nimittäin Parhaan Ystävän, Nappisilmän ja Pienen ja Pippurisen kanssa reissua Lontooseen minun ja Parhaan Ystävän 25-vuotissynttäreiden kunniaksi. Olen jo katsellut hostelleja, Phantom of the Operan esitysaikoja, Valioliigan otteluohjelmaa, ravintola- ja yökerhoarvosteluja sekä Stand Up -iltoja klubeilla ja parhaita shoppailupaikkoja sekä nähtävyyksiä. Ainoa ongelma toistaiseksi on, että vain minä olen käynyt Lontoossa, joten oletan, että asiantuntevuuttani tarvitaan. Ja pliis, vaikka teillä olisikin joku nerokas idea, mitä tehdä Lontoossa, jos ette ole yksi reissuun osallistuvista ystävistäni, jättäkää mielipiteenne pois! Tämä vain siksi, että reissumme on alle viikon mittainen ja aikataulutuksellani se tulee olemaan aika raskas :D
Olen neuroosini takia suunnitellut aina ja kaiken. Selitys tähän on hyvinkin selkeä: sillä tavalla kaikki langat ovat käsissäni. Jos jokin menisi joskus pieleen, en voisi syytellä siitä ketään muita kuin itseäni. Toisaalta minulal on pahemmanlaatuinen luottamuspula siihen, että joku muu saisi jotain tehtyä oikein yhtä hyvin. Se ei johdu siitä, että en arvostaisi muita ihmisiä, mutta uskon vain omaan kaikkivoipaisuuteeni, mikä on erittäin typerää. Taistelen neuroosiani vastaan jatkuvasti yrittämällä antaa Housuboylle myös päätäntävaltaa tekemisistämme ja menemisistämme. Lisäksi olen katsellut Lontoossa nyt jo niin paljon paikkoja, että haluan antaa myös ystävilleni vaihtoehtoja. Onhan selvää, että emme ehdi kaikkialle aikavälillä ke-su. Ihaninta on kuitenkin suunnitella, mitä kaikkea ihanaa voisi tehdä! Odotus on jo minulle puoli ruokaa: kun saan odottaa, kasvatan jännitystäni ja iloani tulevasta. Toki, joskus tiputaan sitten ja korkealta, mutta olen sen jälkeen vähän sellainen "Noh, ei kait sille mitään voi" -ihminen.
Jos suunnitelmien ja aikataulujen laatiminen on minulle merkki elämäni järkevyydestä ja siitä, että hallitsen kaiken, on taas siinä myös oma stressinsä. Housuboy on tuskaillut useasti sitä, kuinka vaikeaa minun on muuttaa suunnitelmiani, kuinka vaikeaksi tunnen oloni, jos jotain tapahtuu ex tempore tai en muuten vain tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Olen yrittänyt vuosien mittaan Housuboyn kritiikin paino... siis rohkaisemana! parantaa tapojani. Toisinaan lähdenkin ulos aivan yhtäkkiä Housboyn yllätykseksi ja pinnistelen koko illan sitä ajatusta vastaan, joka takaraivossa jyskyttää, että "näytät paljon rumemmalta, kuin kukaan, koska et ole nähnyt juurikaan vaivaa ennen uloslähtöä". Vastahakoisesti myönnän, että ex tempore -reissut ja -illat ovat olleet usein juuri niitä parhaita. Silti on edelleenkin turha haaveilla, että joskus pystyisin lähtemään ulos niin spontaanisti kuten siskoni Tanssija, joka ei huolehdi sillä hetkellä rahatilanteestaan tai kyydistä kotiin. Olisi ihanaa joskus pystyä ottamaan päivä kerrallaan ja huolehtimaan huomisesta huomenna. Inhoan kuitenkin elämän eteen heittämiä ikäviä yllätyksiä kaikesta eniten ja harmittelen sitä, jos joku menee sairastumaan silloin, kun se ei sovi aikatauluuni. Whitney Houstonin keikka meni esimerkiksi mönkään Ukin sairastumisen takia, mutta tiedostan toki senkin, että siinä tilanteessa ei tarvinnut edes miettiä, kumpi on etusijalla. Ja lisäksi minulle ovat hyväksi tällaiset tilanteet, joissa on pakko suunnitella kaikki uusiksi. Väitän siltikin, että toivun takaiskuista nopeasti ja useimmiten tiedostan sen tosiasian, että elämällä voi joskus olla omia suunnitelmia varalleni, minkä kautta hyväksyntä asioista tulee nopeasti. Uskon vahvasti siihen johonkin kohtaloon, että toisaalla sitten aukeaa ovi jne. Olen usein miettinyt, että minulla on Asperger-taipumuksia: epätavallisen sosiaalinen ihminen, joka ei häpeä sanomisiaan kuten "normaalit" ihmiset + hidas/ huono uuden opitun sovelluskyky + suunnitelmallisuuden, rutiinien ja hallinnan tärkeys.
Ainoat spontaanit asiat, joita teen tällä hetkellä ovat nettishoppailu ja lenkkeily. Ensimmäinen siksi, että vastuuta ei juuri ostovaiheessa ja ole toinen siksi, että se kuuluukin olla spontaania. Saatan päättää etukäteen, minä päivänä menen juoksemaan ja juoksenko sittenkään vai menisinkö rullilla, mutta lenkkeilyssä ja liikunnassa on parasta se, että teen tämän kaiken aivan omalla aikataulullani. Jos haluan nukkua päikkärit ennen lenkkeilyä, se onnistuu. Jos haluan hoitaa lenkkeilyn ensin ja ruoanlaiton sitten, menen lenkille heti töistä. Ja tätä spontaaniutta olen nyt yrittänytkin harjoittaa edes siellä lenkkipolulla oikein urakalla. Olen jo oppinut siihen, että en valitse reittejäni etukäteen, vaan juoksen sinne, minne haluan.
Mukavaa viikkoa kaikille! Omani jatkuu ruokatauolla Nizzan oppaan kanssa ja illalla Lontoon kartan kanssa!
29. heinäkuuta 2011
Nousee päivä, laskee päivä
Olen viime päivinä miettinyt paljon elämän kummallisuuksia ja niitä miettiessä juossut epähuomiossa lukuisia kilometrejä enemmän, kuin oli lenkille lähtiessä tarkoitus.
Enimmäkseen tämän ajatuksen sai aikaan se, että Paras Ystävä menetti taannoin rakkaan ihmisen, ja vaikka sitä kuinka yrittää parhaansa, ei vain ole sanoja. Itse en ole koskaan varsinaisesti menettänyt vielä ketään elämäni aikana. Hänen rakkaansa meni suhteellisen nopeasti eikä aikaa loppujen lopuksi ollut varmasti tarpeeksi - eihän meillä sitä koskaan ole. Itse olen lisäksi todella kova myötäeläjä ja lapsuudesta asti ystävänä pysyneen ihmisen surua on hyvin vaikea kuulla ja seurata vierestä. Ei siksi, että en jaksaisi kuunnella tai kantaa taakkaa kanssaan, vaan siksi, että ei itse voi kantaa sitä toisen puolesta, ei voi ottaa toisen surua pois. Ja sitä sydäntävääntävää tunnetta ei pääse karkuun, kun toisella on niin paha olla, että itsellä on paha olla toisen tuskan kuullessaan.
Tiistaina kävin parhaan ystävän ja vanhempiensa luona viemässä ystäväporukkani osanoton. Minusta oli erittäin tärkeää näyttää osanottomme. Istuimme heidän kuvankauniila pihallaa kukkaistutusten vieressä puutarhapöydän ääressä, joimme ihanaa Tropicanamehudrinkkiä, jonka seassa oli Vichyä. Ilta oli jo pitkällä ja sää oli sen mukainen: aurinko paistoi yhä lämmittäen säteillään, mutta ilman että olisi enää paahtanut niskaamme ankarasti. Hetki oli erittäin runollinen. Siinä illan edetessä kävimme usean vakavan ja vähemmän vakavan keskustelun, kun itku oli nielty taka-alalle. Lopuksi kävimme vielä Parhaan Ystävän kanssa hautajaisvastaanoton määräpaikassa katsomassa, miten valmistelut olivat onnistuneet ja sain esittää vielä osanottoni varsinaisille asianomaisille. Näin ilta jatkui Parhaan Ystävän autossa istuen, hänen kanssaan aikaa viettäen.
Illalla nukkumaan mennessä olin uupunut, mutta jotenkin olo oli myös seesteinen. Jos meidän on aikanamme täältä lähdettävä, niin olen onnellinen jokaisesta hetkestä. Ja lisäksi olen varma, että tällä kerralla lähtijä oli onnellinen siitä, että saimme hänen lähtönsä ansiosta kokoontua yhteen, osoittaa tukemme Parhaalle Ystävälle ja hänen perheelleen, sekä muistaa elämän suloiset ja katkerat puolet. Haluaisin ajatella, että tässä kaikessa surussa on myös toivon ja lohdun siemen: tietoisuus siitä, että elämä kantaa ja jatkuu, vaikka vielä se puristaakin otteessaan liian tiukasti. Ennen kaikkea minusta on hyvä muistuttaa kaikkia ystäviä silloin tällöin - nimenomaan teoillaan, että vaikka ei aina jaksaisikaan, on paikalla aina joku, jonka mielestä ei tarvitsekaan olla vahva. Joku, joka voi ehkä edes kannatella, tai jopa kantaa reppuselässä, ne vaikeimmat askeleet, jotka on mentävä eteen päin.
Enimmäkseen tämän ajatuksen sai aikaan se, että Paras Ystävä menetti taannoin rakkaan ihmisen, ja vaikka sitä kuinka yrittää parhaansa, ei vain ole sanoja. Itse en ole koskaan varsinaisesti menettänyt vielä ketään elämäni aikana. Hänen rakkaansa meni suhteellisen nopeasti eikä aikaa loppujen lopuksi ollut varmasti tarpeeksi - eihän meillä sitä koskaan ole. Itse olen lisäksi todella kova myötäeläjä ja lapsuudesta asti ystävänä pysyneen ihmisen surua on hyvin vaikea kuulla ja seurata vierestä. Ei siksi, että en jaksaisi kuunnella tai kantaa taakkaa kanssaan, vaan siksi, että ei itse voi kantaa sitä toisen puolesta, ei voi ottaa toisen surua pois. Ja sitä sydäntävääntävää tunnetta ei pääse karkuun, kun toisella on niin paha olla, että itsellä on paha olla toisen tuskan kuullessaan.
Tiistaina kävin parhaan ystävän ja vanhempiensa luona viemässä ystäväporukkani osanoton. Minusta oli erittäin tärkeää näyttää osanottomme. Istuimme heidän kuvankauniila pihallaa kukkaistutusten vieressä puutarhapöydän ääressä, joimme ihanaa Tropicanamehudrinkkiä, jonka seassa oli Vichyä. Ilta oli jo pitkällä ja sää oli sen mukainen: aurinko paistoi yhä lämmittäen säteillään, mutta ilman että olisi enää paahtanut niskaamme ankarasti. Hetki oli erittäin runollinen. Siinä illan edetessä kävimme usean vakavan ja vähemmän vakavan keskustelun, kun itku oli nielty taka-alalle. Lopuksi kävimme vielä Parhaan Ystävän kanssa hautajaisvastaanoton määräpaikassa katsomassa, miten valmistelut olivat onnistuneet ja sain esittää vielä osanottoni varsinaisille asianomaisille. Näin ilta jatkui Parhaan Ystävän autossa istuen, hänen kanssaan aikaa viettäen.
Illalla nukkumaan mennessä olin uupunut, mutta jotenkin olo oli myös seesteinen. Jos meidän on aikanamme täältä lähdettävä, niin olen onnellinen jokaisesta hetkestä. Ja lisäksi olen varma, että tällä kerralla lähtijä oli onnellinen siitä, että saimme hänen lähtönsä ansiosta kokoontua yhteen, osoittaa tukemme Parhaalle Ystävälle ja hänen perheelleen, sekä muistaa elämän suloiset ja katkerat puolet. Haluaisin ajatella, että tässä kaikessa surussa on myös toivon ja lohdun siemen: tietoisuus siitä, että elämä kantaa ja jatkuu, vaikka vielä se puristaakin otteessaan liian tiukasti. Ennen kaikkea minusta on hyvä muistuttaa kaikkia ystäviä silloin tällöin - nimenomaan teoillaan, että vaikka ei aina jaksaisikaan, on paikalla aina joku, jonka mielestä ei tarvitsekaan olla vahva. Joku, joka voi ehkä edes kannatella, tai jopa kantaa reppuselässä, ne vaikeimmat askeleet, jotka on mentävä eteen päin.
27. heinäkuuta 2011
Elämäni ensimmäinen juoksutapahtuma
Viikonloppuna osallistuin siis elämäni ensimmäiseen juoksutapahtumaan, eli Torniossa järjestettyyn Naisten Pinkasuun. Matkana oli vain 6,5km, mutta luulin juoksemaan lähtiessä, että matka olisi 8km. Olin lähtöpäivänä aika täpinöissäni ja lisäksi tunsin oloni hieman kipeäksi, mutta tiesin, että jos luovuttaisin siihen, luovuttaisin koko juoksuharrastuksenikin. Juoksin erittäin kevyesti hölkäten kummitätini kanssa matkan ja syke huiteli koko ajan silti 160 paremmalla puolella, mikä vahvisti epäilyäni jännityksestä tai flunssan alusta. Maaliin päästyäni sain kuvan Ellenin kanssa, joka oli ilahduttanut kummisetäni kehumalla tätä nuoreksi ja komeaksi hirvaaksi (kummisetäni täyttää vielä tämän kesän aikana 50).
Täytyy sanoa, että Ellen on todella todella kaunis luonnossa. Telkkarissa hänet minusta laitetaan liian vahvalla maskilla ja liian viimeistellyllä hiustyylillä lavalle, nyt oli ihanan kesäisen kevyt tyyli.Huomatkaa muikea ilmeeni meikittömässä naamassa...
Ilta jatkui maailman parhaalla kiinalaisella (Tornion Golden Flower), kummitätin luona saunomalla ja hieman viiniä maistellen. Illalla palasimme takaisin kaupungin puolelle Twin City -festivaaleille. Itse siirryin melko varhaisessa vaiheessa pois "vanhusten" seurasta omien kavereideni saapuessa ja suuntasimme Kaija Koon keikkalavaa kohti. Samaisella lavalla ihailtiin myös myöhemmin Juha Tapiota.
Ilta oli kerrassaan niin ihana! Kuntoilua, hyvää ruokaa, saunaa, hyvää juomaa, ennen kaikkea hyvää seuraa ja ihania ihmisiä, sekä hyvää musiikkia ja illan päälle lähdettiin baareilemaan Kemiin, missä sitten vedettiin jalalla koreasti niin innoissaan, että emme tajunneet valomerkin aikaa ennen kuin diskojytän tilalla alkoivat Tuntematton Potilaan ensiplinkutukset. Ja voin muuten kertoa, että niillä kehuilla, mitä illan aikana sain ja sillä hauskanpidolla ja fiiliksellä, minkä sain illasta irti, elän varmasti vielä viisi vuotta lisää!
Täytyy sanoa, että Ellen on todella todella kaunis luonnossa. Telkkarissa hänet minusta laitetaan liian vahvalla maskilla ja liian viimeistellyllä hiustyylillä lavalle, nyt oli ihanan kesäisen kevyt tyyli.Huomatkaa muikea ilmeeni meikittömässä naamassa...
Ilta jatkui maailman parhaalla kiinalaisella (Tornion Golden Flower), kummitätin luona saunomalla ja hieman viiniä maistellen. Illalla palasimme takaisin kaupungin puolelle Twin City -festivaaleille. Itse siirryin melko varhaisessa vaiheessa pois "vanhusten" seurasta omien kavereideni saapuessa ja suuntasimme Kaija Koon keikkalavaa kohti. Samaisella lavalla ihailtiin myös myöhemmin Juha Tapiota.
Ilta oli kerrassaan niin ihana! Kuntoilua, hyvää ruokaa, saunaa, hyvää juomaa, ennen kaikkea hyvää seuraa ja ihania ihmisiä, sekä hyvää musiikkia ja illan päälle lähdettiin baareilemaan Kemiin, missä sitten vedettiin jalalla koreasti niin innoissaan, että emme tajunneet valomerkin aikaa ennen kuin diskojytän tilalla alkoivat Tuntematton Potilaan ensiplinkutukset. Ja voin muuten kertoa, että niillä kehuilla, mitä illan aikana sain ja sillä hauskanpidolla ja fiiliksellä, minkä sain illasta irti, elän varmasti vielä viisi vuotta lisää!
23. kesäkuuta 2011
Juhlahumua
Meidän perheestä katosi yksi jäsen maailmalle - onhan se muidenkin oikeus kuin allekirjoittaneen, mutta ennen sitä kerkesimme juhlia Kuopuksen ylioppilaslakkia. Meidän abirenttu juhli sivistyneesti ja oli minusta oikein edustava juhlakalu. (Tässä saattaa olla se syy, että mulla on joskus jonkinlaisia ulkonäkökomplekseja/ alemmuudentunnetta aiheesta ;)
![]()
![]()
![]()
Siskoni mekko on tilattu Kiinasta mittatilaustyönä. Mekon itsensä malli oli valmiina nettikapuassa, mutta sinne mitat syötettyään sai oikein näppärästi kolmessa viikossa mekon kotiovelle toimitettuna haluamansa näköisenä. Mekon väri oli upea ja helmaa "litistettiin" sitten vielä vähän vähemmän pöyhkeäksi kotioloissa Keskimmäisen eli Artesaanin toimesta. Ja hienolta näytti!
Meistä ei ole ikinä juuri kunnon kuvia ja kameran ollessa käsillä, käytin törkeästi tilaisuuden hyväksi ja pakotin Housuboyn pariin kuvaan.
Toppi: Dorothy Perkins
Bolero: lainassa äitiltä
Hame: Esprit
Korvikset: CityMarket/ Ibero
hiuskoru: Lindexin kaulakoru
kengät: TopShop
Tässä on sitten juhlahumuisen perheen potretti. Etsimme äitini kanssa yläosaa ko. Your Facen hameeseen kissojen ja koirien kanssa ja lopulta jotain löytyi. Keskimmäinen taas tuunasi H&M:n rantamekon kivoilla kanttinauhoilla (ja kuumaliimapyssyllä :D) sekä lisäsi sekoitukseen juhlavat kengät ja boleron. Itse en ikinä jaksa vaatteideni kanssa väkertää, mutta siskoni väkertää jo ammattinsakin puolesta kaikki omista vaatteista tanssijoukkueensa esiintymisasuihin. Siskollani on tarvittavaa kärsivällisyyttä ja taitoa tuollaiseen näpertelyyn. Itse olen enemmän askartelija ja kutominen käyttää minulta taas hyvin.
Juhlat olivat oikein onnistuneet. Jatkoimme Artesaanin kanssa mukana bileissä nuorison kanssa ja hauskaa oli paikallisessa. Päivä oli tapahtumarikas ja vieraita kävi paljon. Olin ylpeä, että tekemäni vadelmajuustokakut olivat suurmenestys juhlapöydässä, kuten myös Meksiko-teeman innoittamat texmexruoat. Äitini ja ystävänsä onnistuivat taas järkkäämään onnistuneet juhlat ja omasta mielestäni kivoimpia ovat juhlat, joissa perhe voi itsekin nauttia vieraiden seurasta, mikä meillä onnistui loistavasti.
Näihin kuviin jäänkin juhannuslomalle, jonka aikana/ jälkeen postaan tämän hetken suosikeistani. Olen työstänyt aihetta jo jonkin aikaa ja olen innoissani tästä, vaikka se ei iso juttu olekaan oikeasti :) Ihanaa keskikesän juhlaa kaikille! Ei anneta sään lannistaa!
8. kesäkuuta 2011
Se huonompi postaaja..
Voi kauhistus, miten olenkaan laiminlyönyt postaamistani! Mutta mulla on aika hyvä syy: meillä oli Kuopuksen lakkiaiset plus olen paahtanut töissä niska limassa ja kotona en ole jaksanut ajatellakaan monesti edes koneen aukomista.
Tässä kuitenkin tulee pari biisiä lisää kuukauden musiikkihaasteeseeni:
Day 25 - a song that makes you laugh
Ei tarvinnut kauaa miettiä, mikä musiikki oikeasti saa minut nauramaan, joten:
Day 26 - a song that you can play on an instrument
Osaan siis soittaa tämän viululla, koska opettelin sen kerran äitiä varten :)
Day 27 - a song that you wish you could play
Tämä on minusta vaan niin hyvä! Osaisinpa kiskoa nuo osuudet kunnolla jousisoittimella!
Pyrin laittamaan lakkiaiskuvia tänne ainakin jonkin verran, varsinkin, koska siskoni on niissä nätti kuin nukke! Ihanaa loppuviikkoa kaikille!
p.s. me suuntaamme siskoni Keskimmäisen kanssa viikon vaihteessa kohti Etelä-Suomea ja Särkänniemen huvipuistoon Jääprinsessan ja siskonsa Hyväntuulisen kanssa. Odotan tätä innolla, varsinkin, koska tarvimme siskoni kanssa muuta ajateltavaa kuin sen, että Kuopus pakkasi kamansa ja lähti (ainakin) kesäksi Lontooseen au pairiksi (jealous, me?!)
Tässä kuitenkin tulee pari biisiä lisää kuukauden musiikkihaasteeseeni:
Day 25 - a song that makes you laugh
Ei tarvinnut kauaa miettiä, mikä musiikki oikeasti saa minut nauramaan, joten:
Day 26 - a song that you can play on an instrument
Osaan siis soittaa tämän viululla, koska opettelin sen kerran äitiä varten :)
Day 27 - a song that you wish you could play
Tämä on minusta vaan niin hyvä! Osaisinpa kiskoa nuo osuudet kunnolla jousisoittimella!
Pyrin laittamaan lakkiaiskuvia tänne ainakin jonkin verran, varsinkin, koska siskoni on niissä nätti kuin nukke! Ihanaa loppuviikkoa kaikille!
p.s. me suuntaamme siskoni Keskimmäisen kanssa viikon vaihteessa kohti Etelä-Suomea ja Särkänniemen huvipuistoon Jääprinsessan ja siskonsa Hyväntuulisen kanssa. Odotan tätä innolla, varsinkin, koska tarvimme siskoni kanssa muuta ajateltavaa kuin sen, että Kuopus pakkasi kamansa ja lähti (ainakin) kesäksi Lontooseen au pairiksi (jealous, me?!)
30. toukokuuta 2011
Day 22 - a song that you listen to when you’re sad
Olen niin onnellinen, että tätä kappaletta ei ollut vielä silloin, kun olin Sveitsissä, sillä siinä tapauksessa olisin rypenyt itsesäälissä tämän kappaleen pyörteissä aina, kun koti-ikävä iski.
Minullahan on ollut aina koti, johon mennä. Luin eilen perheemme suursiivouksen yhteydessä omien ylioppilasjuhlieni satoa, kun äiti kiikutti minulle YO-juhlani kansion, jonka sisällä oli puhe laskuvarjoista ja korkealle tähyämisestä. Silloin se vielä tuntui vähän hassulta puheelta, mutta kuinka viime aikoina onkaan laittanut usein kädet ristiin ja kiittänyt siitä, että koti on kuin laskuvarjo: hyppy tuntemattomaan ei voi epäonnistua, kun on tukena oikeanlainen. Joten tätä kappaletta minä kuuntelen aina, kun olen surullinen ja muistutan itseäni siitä, että minulla on kotisatama, turva ja rakkaus siellä, missä sitä eniten tarvin. En ole yksin.
Kahelia kyllä, siitä on joskus ollut haittaa. Minä turvaan kyllä edelleen vähän turhankin paljon kotiväkeeni ja olen ehkä liikaakin kotihiiri. Haen joskus ihan turhaan hyväksyntää kotoa asioille, joille tiedän sen saavani kuitenkin ja vahvistusta itsetunnolle sieltä, missä tuki on suurin. Kunnioitan esimerkiksi vanhempieni mielipidettä niin paljon, että epäröin tehdä asioita ilman heidän hyväksyntäänsä. Vain Keskimmäinen on meistä tässä suhteessa poikkeava: hän ei mielipiteitä kysele. Minulle on ylitsepääsemätön ajatus, että minulla ei olisi ollut tällaista tukiverkkoa: rakastavat vanhemmat, jotka ovat pysyneet yhdessä kaikista elämän heittämistä vaikeuksista huolimatta, tarkoin vaalitut sukulaissuhteet, joista ammennamme serkkujeni kanssa edelleen voimaa ja pettämätön sisäinen huumori. Pienenä tapasin aina sanoa, että minusta ei tule ikinä vanhempieni kaltaista, mutta päivä päivältä joudun myöntämään, että olen tasan tarkkaan samanlainen. Ja ne jutut, jotka pienenä tuntuivat ihan tyhmiltä, ovat täysin samat arvot, joita toivon luovani omaan kotiin.
Ennen kaikkea tämä laulu kuvastaa sitä tunnetta, mikä jokaisella pitää olla kodistaan: koti on siellä, missä sydän on ja mikään paikka maailmassa - mikään tunne maailmassa ei ole niin arvokas kuin koti.
12. toukokuuta 2011
Day 04 - a song that makes you sad
Tämä on surullisin kappale, jonka tiedän. Tai ei se muuten olisi, mutta itken musiikkivideon ansiosta joka kerta. Liittyy liikaa henkilökohtaisiin kokemuksiin ja sitä kautta saa minut erittäin onnettomaksi. Lisäksi videossa on kuitenkin tärkeä sanoma ilman saarnaa. Näin joskus käy, mutta ehkä me voisimme auttaa vielä enemmän? Tämän videon myötä lähetän ajatuksen omalle ukilleni, jonka oikea sielu on jo mennyt, mutta jota rakastan edelleen - kaipaan vain sitä omaa ukkiani.
9. maaliskuuta 2011
Eikä elämä koskaan jatka siitä, mihin se viimeksi jäi
Shoppailukieltoni on pitänyt paria poikkeusta lukuunottamatta: olen sortunut vain yhteen iki-ihanaan "huppariin", jossa elän tällä hetkellä. Noh, siitähän ei ole nyt kuvaa, koska jätin kameran Ouluun, kun lähdin hiihtolomaksi töihin kotipaikkakunnalle. Mutta, huppari oli kokoa S ja meni mulle tosi hyvin ja näyttää tosi kivalta, joten kunhan mahdun kokoon S kerran, niin eihän se silloin haittaa? Olen joka tapauksessa nyt pudottanut 5 kg. Aika kivuttomasti tämä menee!
Kaikista paras neuvoni nyt kaikille on se, että JUURI MISTÄÄN EI TARVI LUOPUA - älkää miettikö olevanne dieetillä, vaan syövänne normaalisti. Itse tarkkailen vain ruokarytmiäni: syön säännöllisen usein ja kerralla vähän vähemmän (olen aina ollut tosi pikkuruokainen). Pidän repussa/ laukussa mukana hätävaraomppuja ja banaaneja verensokerin laskemisen ja pikkunälän torjumiseksi. Liikuntaa olen lisännyt ihan huimasti, mutta tuloksia saisi aikaan vähemmälläkin. Innostuimme Äidin kanssa hiihtämään viikonlopun mahtikeleissä 25km, mikä on minulle todella hyvin. Pidimme hyvän kuntoliikuntavauhdin yllä ja varmasti rasvaa paloi siinäkin :) Tämän alkuviikon olen ollut kipeänä - siksipä ehdin blogianikin päivittelemään Finrexin-kuppi kädessä. Liikuntakärpänen on kyllä vienyt mennessään, sillä tällä hetkellä kiukuttaa niin vietävästi istua sisällä ja kitua tän flunssan kourissa ilman liikuntaa. Aion tosin vielä käydä illalla ihan pienen happihypyn lähikaupassa, koska päänsärkyyn saattaa auttaa tuollainen ja kuumetta ei enää ole onneksi.
Muihin asioihin: kun oma elämä alkaa kaikin puolin nyt pudota oikeisiin uomiinsa, eli opetusharjoittelusta saanut nyt loistavan välipalautteen, töitä saa tehdä, kunto nousee kohisten ja paino tippuu pikku hiljaa saaden olon henkisesti positiivisemmaksi ja fyysisesti energisemmäksi ja kevyemmäksi, niin muualla elämässä tapahtuu ikäviä asioita. En juuri saa täällä muiden asioita levitellä, joten sanonpa vain, että hyvinkin lähipiirissä tapahtuu useammalla taholla parisuhteiden päättymistä, jotka riipivät minunkin sydäntäni. Kun voisi vain jakaa ystäviensä tuskasta osankaan, mutta eihän sitä voi kantaa toisen puolesta.Olen ihan hirveää murehtijatyyppiä: kuvittelen aina, että siskoilleni tapahtuu jotain baari-illan tuoksinnassa. Märehdin aina kaikki maailman asiat etukäteen ja menetän yöunetkin usein niiden takia - enkä voi asialle mitään. Yritän aina hengitellä, ajatella positiivisesti ja käskeä itseäni lopettamaan, mutta ei. Jonakin päivänä kuolen vatsahaavoihin :D
Tässä kaiken kiireen keskellä olemme haaveilleet Housuboyn kanssa matkasta. Totesin juuri kuitenkin työhommista kuultuani, että tarjottu työsopimus onkin aiempaa pidempi ja lomailen seuraavan kerran ehkä jouluna tai syyslomalla. Syysloma kelpaisi meille kummallekin ja nyt kai Luleåsta alkaa lentää halpalentoyhtiö, joka olisi lähinnä meitä ja lentäisi todella edullisesti vaikka mihin. Ja tämä shoppailuaddikti haaveilee Nizzasta - ei mikään muodin mekka, mutta aurinkoa kaipaa nyt tämä hipiä tällaisen värjöttelytalven jäljiltä. Olisi niin ihana tehdä iltalenkit rantabulevardilla "köyhien" paatteja ihaillen.
Heitän teille tähän loppuun vielä haasteen! Olen nyt itse ollut joulusta asti shoppailukiellossa, mikä on pätenyt kaikkeen uuteen vaatteeseen, joka ei ole kokoa S/ 36. En siis saa ostaa, ennen kuin laihdun. Olen kuitenkin huomannut, että tämä kielto on järkeistänyt omaa shoppailuanikin todella paljon. Mietin joka kerta vähintään vartin, voinko ostaa, tarvinko, ja minkä kanssa pitäisin. Toistaiseksi olen ostanut joulun jälkeen vain sukkahousut (nylonit, pakollinen ostos), kaulakorun ja hupparin. Nyt ennen lämpimintä kevättä ehdotankin, että itse kukainenkin pitäisi tätä shoppaustaukoa ja vaatekaappien kevätremonttia.
Säännöt:
-älä tee heräteostoksia! Mikäli jokin vaate on mielestäsi IHANA, laita se varaukseen ja hae vasta seuraavana päivänä, jos se todella todella jää vaivaamaan. Muussa tapauksessa älä osta.
- Käytä rahaasi vain välttämättömiin vaatehankintoihin (sukkahousut, jokin rikkimennyt vaate, joka on korvattava)
- aseta itsellesi tavoite, johon asti säästät (mulla se on 15.4. Helsingin viikonloppu), jolloin saat luvan kanssa lähteä sitten törsäämään kunnon shoppailupäiväksi säästämiäsi roposia (mua ainakin motivoi tämä eniten)
- mieti samalla todella, onko olosi parempi/ huonompi/ samanlainen, jos ostat enemmän tai vähemmän tavaraa kuin ennen
Ihanaa loppuviikkoa kaikille! :)
Kaikista paras neuvoni nyt kaikille on se, että JUURI MISTÄÄN EI TARVI LUOPUA - älkää miettikö olevanne dieetillä, vaan syövänne normaalisti. Itse tarkkailen vain ruokarytmiäni: syön säännöllisen usein ja kerralla vähän vähemmän (olen aina ollut tosi pikkuruokainen). Pidän repussa/ laukussa mukana hätävaraomppuja ja banaaneja verensokerin laskemisen ja pikkunälän torjumiseksi. Liikuntaa olen lisännyt ihan huimasti, mutta tuloksia saisi aikaan vähemmälläkin. Innostuimme Äidin kanssa hiihtämään viikonlopun mahtikeleissä 25km, mikä on minulle todella hyvin. Pidimme hyvän kuntoliikuntavauhdin yllä ja varmasti rasvaa paloi siinäkin :) Tämän alkuviikon olen ollut kipeänä - siksipä ehdin blogianikin päivittelemään Finrexin-kuppi kädessä. Liikuntakärpänen on kyllä vienyt mennessään, sillä tällä hetkellä kiukuttaa niin vietävästi istua sisällä ja kitua tän flunssan kourissa ilman liikuntaa. Aion tosin vielä käydä illalla ihan pienen happihypyn lähikaupassa, koska päänsärkyyn saattaa auttaa tuollainen ja kuumetta ei enää ole onneksi.
Muihin asioihin: kun oma elämä alkaa kaikin puolin nyt pudota oikeisiin uomiinsa, eli opetusharjoittelusta saanut nyt loistavan välipalautteen, töitä saa tehdä, kunto nousee kohisten ja paino tippuu pikku hiljaa saaden olon henkisesti positiivisemmaksi ja fyysisesti energisemmäksi ja kevyemmäksi, niin muualla elämässä tapahtuu ikäviä asioita. En juuri saa täällä muiden asioita levitellä, joten sanonpa vain, että hyvinkin lähipiirissä tapahtuu useammalla taholla parisuhteiden päättymistä, jotka riipivät minunkin sydäntäni. Kun voisi vain jakaa ystäviensä tuskasta osankaan, mutta eihän sitä voi kantaa toisen puolesta.Olen ihan hirveää murehtijatyyppiä: kuvittelen aina, että siskoilleni tapahtuu jotain baari-illan tuoksinnassa. Märehdin aina kaikki maailman asiat etukäteen ja menetän yöunetkin usein niiden takia - enkä voi asialle mitään. Yritän aina hengitellä, ajatella positiivisesti ja käskeä itseäni lopettamaan, mutta ei. Jonakin päivänä kuolen vatsahaavoihin :D
Tässä kaiken kiireen keskellä olemme haaveilleet Housuboyn kanssa matkasta. Totesin juuri kuitenkin työhommista kuultuani, että tarjottu työsopimus onkin aiempaa pidempi ja lomailen seuraavan kerran ehkä jouluna tai syyslomalla. Syysloma kelpaisi meille kummallekin ja nyt kai Luleåsta alkaa lentää halpalentoyhtiö, joka olisi lähinnä meitä ja lentäisi todella edullisesti vaikka mihin. Ja tämä shoppailuaddikti haaveilee Nizzasta - ei mikään muodin mekka, mutta aurinkoa kaipaa nyt tämä hipiä tällaisen värjöttelytalven jäljiltä. Olisi niin ihana tehdä iltalenkit rantabulevardilla "köyhien" paatteja ihaillen.
Heitän teille tähän loppuun vielä haasteen! Olen nyt itse ollut joulusta asti shoppailukiellossa, mikä on pätenyt kaikkeen uuteen vaatteeseen, joka ei ole kokoa S/ 36. En siis saa ostaa, ennen kuin laihdun. Olen kuitenkin huomannut, että tämä kielto on järkeistänyt omaa shoppailuanikin todella paljon. Mietin joka kerta vähintään vartin, voinko ostaa, tarvinko, ja minkä kanssa pitäisin. Toistaiseksi olen ostanut joulun jälkeen vain sukkahousut (nylonit, pakollinen ostos), kaulakorun ja hupparin. Nyt ennen lämpimintä kevättä ehdotankin, että itse kukainenkin pitäisi tätä shoppaustaukoa ja vaatekaappien kevätremonttia.
Säännöt:
-älä tee heräteostoksia! Mikäli jokin vaate on mielestäsi IHANA, laita se varaukseen ja hae vasta seuraavana päivänä, jos se todella todella jää vaivaamaan. Muussa tapauksessa älä osta.
- Käytä rahaasi vain välttämättömiin vaatehankintoihin (sukkahousut, jokin rikkimennyt vaate, joka on korvattava)
- aseta itsellesi tavoite, johon asti säästät (mulla se on 15.4. Helsingin viikonloppu), jolloin saat luvan kanssa lähteä sitten törsäämään kunnon shoppailupäiväksi säästämiäsi roposia (mua ainakin motivoi tämä eniten)
- mieti samalla todella, onko olosi parempi/ huonompi/ samanlainen, jos ostat enemmän tai vähemmän tavaraa kuin ennen
Ihanaa loppuviikkoa kaikille! :)
14. tammikuuta 2011
Life on the fast lane - and the slow one
Hui, anteeksi poissaoloni! Olen ollut (oikeesti) ensin tosi kiireinen ja sitten tosi tosi väsynyt. Joulun alla olin kaikista pahin ja siitä sitten alkoi olo pikku hiljaa paranemaan antamisen ilon ja muiden juttujen ansiosta.
Nuorin siskonikin pääsi täysi-ikäisyyteen ennen joulua ja sitä juhlittiin synttäreillä sekä tapsan tansseilla baarissa :) siskoni on siis varsinainen kaunotar ja sen kyllä huomaa näistä kuvista :)
Joka tapauksessa ennen joulua vietin todella paljon aikaa yksin tai Housuboyn kanssa kouluhommia ja joululahjoja tehden. Siskoni saivat kummatkin villasukat. Tässä on nuorimmaisen villasukat, mutta keskimmäisen sukat on tehty samalla kaavalla ja ainoastaan valkoisen tilalla on violetti väri, josta sitten kudoin hänelle vielä pipon.
Piposta ei ole harmi kyllä kuvaa, mutta se on perusmallinen joustoneulepipo, jossa silmukat olivat aika löysiä ja malli hiukan väljä. Tein siihen violeteilla paljeteilla isonmallisen kukan samanmalliseen kangaskuvioon, jonka sitten ompelin pipoon kiinni. Olin todella tyytyväinen tuotoksiini. Nyt joulun jälkeen tein sitten itsellenikin sukat, jotka ovat pääpiirteittäin samat, mutta varsi on pitkä ja valkoisen tilalla on viininpunainen väri. Osaan oikeasti tehdä muitakin kuvioita, mutta kahdella värillä tätä on kiva neuloa. Pipo-ohje löytyykin sitten täältä.
Muihin asioihin: teen tällä hetkellä kevään opetusharjoitteluani, jonka jälkeen kaikkien pedagogisten opintojeni pitäisi olla pulkassa ja mulla pitäisi opeopintojen puolesta olla pätevyys. Mulle nämä pedagogiset ovat edenneet PALJON helpommin ja loogisemmin kuin omat pääaineopintoni. Mielestäni kasvatustieteessä on se kiva puoli, että se ei oikeastaan ole (mielestäni) tieteen ala, vaan hienosteltua maalaisjärkeä ja jargonia sekoitettuna :D Kaikki asiat voi melkein päätellä järjellä ja turhalla höpöttämisellä pääsee hyvin pitkälle (eli täysin minun alaani). Mutta on sekin fakta, että tentit ja luennot on järjestetty melko loogisesti kuten tekeminenkin. Ja kurssitehtävät ovat hyvin maanläheisiä ja tähtäävät teorian ja käytännön yhdistämiseen tässä opettajaksi kasvamisen prosessissa.
Rakastan opettamista! Olen niin innoissani, että kuvittelen muka vaikuttavani näihin nuoriin jotenkin. Ei se toki vielä ole kovinkaan totta, mutta idealistina vielä pysyn ja sillä hyvä :D mulle saa aiheesta pottuilla, koska tiedän kerjääväni sitä tällä kommentilla. Jotenkin silti tuntuu, että nuorilla on pahempi olla, he eivät jaksa kiinnostua asioista ja esim. lukion 2. luokan ihmiset (jotka ovat jo kohta täysi-ikäisiä) angstaavat paljon paljon enemmän kuin omana aikanani (ja siitä ei siis tosiaan ole kovin kauan - omasta mielestäni). Olen tosiaan yrittänyt miettiä kaikki syitä tähän, mutta taidan jättää pohdinnat toistaiseksi omaan tietooni.
Housuboyn kanssa muutettiin uuteen kämppään lokakuussa. Muuten kiva, mutta lämmitys ei olohuoneessa toimi, ja pohjoisessa on ollut vielä kylmempää kuin etelässä. Pikkuhiljaa olemme nyt investoineet pieniä juttuja kämpään ja sisustamme sitä, koska remontista saamme rahat vuokranantajalta rahat aina takaisin, joten se on kivaa. Itse suunnittelen kesäksi tapettien uusimista ja Housuboy nyökkäilee vieressä eikä ota kantaa :D
Olen nyt vieläpä polulla laihtumiseen ihan tosissaan: ostin vihdoin pitkästä aikaa sporttipassin ja olen käynyt tällä viikolla jumppaamassa ja tänään menen hiihtämään (on vapaapäiväni). Painohan ei ole vielä pudonnut, mutta siihen pitääkin tehdä oikeat jutut: syödä oikein ja mielellään sekä airobista että lihaskuntoliikuntaa yhteen. Kaikki olisi helpompaa, jos olisin koko ajan samassa paikassa (eli kotipaikkakunnalla), mutta Oulussa kaikki on vaikeampaa: hiihtoladulle on yli kilsan kävely (kotona tarvii vain mennä ovesta ulos), täällä on yliopistoliikunta, kotona on edullinen ja loistava kuntosali. Syöminen terveellisesti on paljon helpompaa taas Oulussa: täällä en viitsi vaivautua mussuttamaan herkkuja yksin, se on paljon kivempaa toisen ihmisen kanssa. Mutta herkuista on ollut siltikin helpompi vähentää asennoitumalla oikein. Kesästä lähtien olen laihtunut 2,5 kiloa. Olisin voinut laihtua enemmänkin - ja se on minulle oikeastaan rohkaiseva ajatus, sillä tuon eteen ei ole juuri tarvinnut tehdä mitään. Nyt kunnon elämäntapamuutos toisi minulle paljon enemmän iloa kuin kiikkuminen ylipainon rajalla.
Kirjoittelen lisää (toivon) kuluvina päivinä. Ei vain tee mieli postata samalla tavalla, kun ei ole kameraa täällä Oulussa, jolla laittaa kuvia piristämään pelkkää tekstiä.
Hauskaa alkavaa vuotta kaikille!
Nuorin siskonikin pääsi täysi-ikäisyyteen ennen joulua ja sitä juhlittiin synttäreillä sekä tapsan tansseilla baarissa :) siskoni on siis varsinainen kaunotar ja sen kyllä huomaa näistä kuvista :)
Joka tapauksessa ennen joulua vietin todella paljon aikaa yksin tai Housuboyn kanssa kouluhommia ja joululahjoja tehden. Siskoni saivat kummatkin villasukat. Tässä on nuorimmaisen villasukat, mutta keskimmäisen sukat on tehty samalla kaavalla ja ainoastaan valkoisen tilalla on violetti väri, josta sitten kudoin hänelle vielä pipon.
Piposta ei ole harmi kyllä kuvaa, mutta se on perusmallinen joustoneulepipo, jossa silmukat olivat aika löysiä ja malli hiukan väljä. Tein siihen violeteilla paljeteilla isonmallisen kukan samanmalliseen kangaskuvioon, jonka sitten ompelin pipoon kiinni. Olin todella tyytyväinen tuotoksiini. Nyt joulun jälkeen tein sitten itsellenikin sukat, jotka ovat pääpiirteittäin samat, mutta varsi on pitkä ja valkoisen tilalla on viininpunainen väri. Osaan oikeasti tehdä muitakin kuvioita, mutta kahdella värillä tätä on kiva neuloa. Pipo-ohje löytyykin sitten täältä.
Muihin asioihin: teen tällä hetkellä kevään opetusharjoitteluani, jonka jälkeen kaikkien pedagogisten opintojeni pitäisi olla pulkassa ja mulla pitäisi opeopintojen puolesta olla pätevyys. Mulle nämä pedagogiset ovat edenneet PALJON helpommin ja loogisemmin kuin omat pääaineopintoni. Mielestäni kasvatustieteessä on se kiva puoli, että se ei oikeastaan ole (mielestäni) tieteen ala, vaan hienosteltua maalaisjärkeä ja jargonia sekoitettuna :D Kaikki asiat voi melkein päätellä järjellä ja turhalla höpöttämisellä pääsee hyvin pitkälle (eli täysin minun alaani). Mutta on sekin fakta, että tentit ja luennot on järjestetty melko loogisesti kuten tekeminenkin. Ja kurssitehtävät ovat hyvin maanläheisiä ja tähtäävät teorian ja käytännön yhdistämiseen tässä opettajaksi kasvamisen prosessissa.
Rakastan opettamista! Olen niin innoissani, että kuvittelen muka vaikuttavani näihin nuoriin jotenkin. Ei se toki vielä ole kovinkaan totta, mutta idealistina vielä pysyn ja sillä hyvä :D mulle saa aiheesta pottuilla, koska tiedän kerjääväni sitä tällä kommentilla. Jotenkin silti tuntuu, että nuorilla on pahempi olla, he eivät jaksa kiinnostua asioista ja esim. lukion 2. luokan ihmiset (jotka ovat jo kohta täysi-ikäisiä) angstaavat paljon paljon enemmän kuin omana aikanani (ja siitä ei siis tosiaan ole kovin kauan - omasta mielestäni). Olen tosiaan yrittänyt miettiä kaikki syitä tähän, mutta taidan jättää pohdinnat toistaiseksi omaan tietooni.
Housuboyn kanssa muutettiin uuteen kämppään lokakuussa. Muuten kiva, mutta lämmitys ei olohuoneessa toimi, ja pohjoisessa on ollut vielä kylmempää kuin etelässä. Pikkuhiljaa olemme nyt investoineet pieniä juttuja kämpään ja sisustamme sitä, koska remontista saamme rahat vuokranantajalta rahat aina takaisin, joten se on kivaa. Itse suunnittelen kesäksi tapettien uusimista ja Housuboy nyökkäilee vieressä eikä ota kantaa :D
Olen nyt vieläpä polulla laihtumiseen ihan tosissaan: ostin vihdoin pitkästä aikaa sporttipassin ja olen käynyt tällä viikolla jumppaamassa ja tänään menen hiihtämään (on vapaapäiväni). Painohan ei ole vielä pudonnut, mutta siihen pitääkin tehdä oikeat jutut: syödä oikein ja mielellään sekä airobista että lihaskuntoliikuntaa yhteen. Kaikki olisi helpompaa, jos olisin koko ajan samassa paikassa (eli kotipaikkakunnalla), mutta Oulussa kaikki on vaikeampaa: hiihtoladulle on yli kilsan kävely (kotona tarvii vain mennä ovesta ulos), täällä on yliopistoliikunta, kotona on edullinen ja loistava kuntosali. Syöminen terveellisesti on paljon helpompaa taas Oulussa: täällä en viitsi vaivautua mussuttamaan herkkuja yksin, se on paljon kivempaa toisen ihmisen kanssa. Mutta herkuista on ollut siltikin helpompi vähentää asennoitumalla oikein. Kesästä lähtien olen laihtunut 2,5 kiloa. Olisin voinut laihtua enemmänkin - ja se on minulle oikeastaan rohkaiseva ajatus, sillä tuon eteen ei ole juuri tarvinnut tehdä mitään. Nyt kunnon elämäntapamuutos toisi minulle paljon enemmän iloa kuin kiikkuminen ylipainon rajalla.
Kirjoittelen lisää (toivon) kuluvina päivinä. Ei vain tee mieli postata samalla tavalla, kun ei ole kameraa täällä Oulussa, jolla laittaa kuvia piristämään pelkkää tekstiä.
Hauskaa alkavaa vuotta kaikille!
24. syyskuuta 2010
Eli tässä on minun uusi tukka. Piti laittaa jotain uutta tänne tekemisen puutteessa.
Niin huomenna onkin jännittävää, kun siskoni Tanssijan ryhmä esiintyy paikallisessa yökerhossa. Huomenna onkin siis perjantai-iltainen uloslähtö ja mennään Housuboyn ja Nappisilmän kanssa ainakin. On ihanaa! Aion hulluna pynttäytyä! Ja laitan varmaan sen uuden ihanaisen mekon päälle :) Laitan sitten kuvia siitä. Yritän myöskin huomenna aamureenin jälkeen kirjottaa Lontoon reissustani ja ostoksista. Mulla oli ehkä maailman ihanin reissu. Tai sitte toinen niistä. Lontoo on vaan tämän tytön ehoton lemppari.
Oltiin eilen opiskelijajärjestön rastivahtina ja nyt tuntuu, että saatan olla tulossa kipeäksi. Jäätävä tuuli + liian vähän yöunta + kilsan kävely vesisateessa + senjälkeinen 1,5h bussimatka märissä vaatteissa = huono yhtälö :D mutta aion lähetä huomenna vähän urheileen, niin se yleensä auttaa ennaltaehkäisyssä.
Tällä hetkellä olen koukussa kahteen asiaan: liikuntaan ja mun Teho-Osaston koko tuotannon boksiin. Housuboy kutsuu tilaustani ruumisarkuksi :D (tuotantokausia on 15...) Housuboylla on muuten ensi viikonloppuna 25-vuotissynttärit ja halusin keksiä jotain erityistä. Olin jo suunnitellut yllätysbileitä, mutta kaverinsa pyysi häntä Irish Festivalille Ouluun ja Housuboy on kait sitten lähdössä/ tulossa sinne. Onhan se kai ihan kiva, mutta minun suunnitelmani menevät aika mönkään. Pakko kai vain hyväksyä, että viettää synttärinsä mieluummin niin? Onko teillä ideoita? Varsinkin Oulussa asuvat? Yksi mulla jo onkin :)
 |
| Uus tukka siis |
Oltiin eilen opiskelijajärjestön rastivahtina ja nyt tuntuu, että saatan olla tulossa kipeäksi. Jäätävä tuuli + liian vähän yöunta + kilsan kävely vesisateessa + senjälkeinen 1,5h bussimatka märissä vaatteissa = huono yhtälö :D mutta aion lähetä huomenna vähän urheileen, niin se yleensä auttaa ennaltaehkäisyssä.
Tällä hetkellä olen koukussa kahteen asiaan: liikuntaan ja mun Teho-Osaston koko tuotannon boksiin. Housuboy kutsuu tilaustani ruumisarkuksi :D (tuotantokausia on 15...) Housuboylla on muuten ensi viikonloppuna 25-vuotissynttärit ja halusin keksiä jotain erityistä. Olin jo suunnitellut yllätysbileitä, mutta kaverinsa pyysi häntä Irish Festivalille Ouluun ja Housuboy on kait sitten lähdössä/ tulossa sinne. Onhan se kai ihan kiva, mutta minun suunnitelmani menevät aika mönkään. Pakko kai vain hyväksyä, että viettää synttärinsä mieluummin niin? Onko teillä ideoita? Varsinkin Oulussa asuvat? Yksi mulla jo onkin :)
8. kesäkuuta 2010
Nousee päivä, laskee päivä
Minun ukkini on ollut halki elämäni tärkeimpiä henkilöitä. Hän opetti minulle lapsuudesta asti käyttäytymistä, sitä kuinka tärkeää on auttaa ja välittää, kuinka työnteko palkitaan ja kuinka englantia lausutaan - muutamia mainitakseni. Vietin lapsuudessani tolkuttomia määriä mummolassa, sillä se vaan oli kivempi paikka kuin esim. koulun iltapäiväkerho. Olen saattanut jopa pari kertaa suurennella kuumeoireitani, koska tiesin pääseväni mummolaan hoitoon (maailman parhaat herkut, piirretyt ja hoito).
Opintojen edistyessä ukki käytti tuntikausia kerratakseen kanssani englantia, opettaakseen minulle rakenteita, joita koulu ei enää meille opettanut ja korjatakseen lausumistani oikeaan brittienglannin suuntaan ;) Varsinkin varhaisessa vaiheessa tästä oli minulle huomattavasti etua ja tulokset puhuivat puolestaan. Ukki auttoi minua aina sairastumiseensa asti.
Lisäksi soitin viulua kuusivuotiaasta asti, jolloin ukki pelasti vanhempieni päivän useampaan otteesseen, kun jostain syystä ei minua olisi ehdittykään viedä soittamaan. Hän saattoi ilmestyä kovina pakkaspäivinä yhtäkkiä aamulla kotiovellemme ilmoittamaan, että vie meidät kouluun. Ukki kävi meillä autollaan harva se päivä aina sairastumiseensa asti. Kovin paikka ukille sairastumisessa olikin ajokyvyn menettäminen.
Ukki on ollut tukeni ja turvani aina (maailmani romahtamiseen) vuoteen 2003 asti, jolloin hän sai aivoinfarktin ja halvautui vasemmalta puoleltaan. Siitä lähtien ihminen, joka oli käyttänyt lähes kaiken aikansa muista huolehtimiseen alkoi olla se huolehdittava. Ja edelleen ukki opetti minua: hyväksymään fyysisen vamman, henkiset rasitteet, joita tilanne toi ja ymmärtämään paremmin invalidien tilannetta. Hän teki minusta ihmisen, joka palavalla raivolla puolusti vammaisten oikeuksia, puhumattakaan niistä kaupan invapaikoista, jotka oli vienyt aina joku, joka haki niin paljon kaljaa, että auto oli saatava lähelle. Liikennepoliisin taipumukset ovatkin varmaan tulleet suggestion kautta ukilta :D
Ennen kaikkea me kaikki opimme joustamaan, ymmärtämään, olemaan kärsivällisiä ja tukemaan toisiamme. Ukin tilanne opetti meidät tuntemaan mummin: mummi luotti paikkakuntansa lapsenlapsiin kuin kallioon ja olen onnellinen, että etäinen ja jokseenkin viileä, jopa pelottava mummi on nykyään myös minulle tärkeä ihminen. Eilen juuri olimme vierekkäin, kun mummi ei enää jaksanut seistä.
Vaikka ukkini eläisi vielä kymmenen vuotta, en ikinä tämän eliniän aikana voisi korvata hänen hyväntekeväisyyttään. En varsinkaan pysty siihen yhtä pyyteettömästi ja kärsivällisesti kuin ukkini on pystynyt. Kai suurin katumukseni onkin, että ukki ei tiennyt sitä laajuuttaa, jolla häntä arvostettiin silloin, kun hän oli vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ukki tuki vaimonsa leskeksi jäänyttä siskoa väsymättä, tuki vanhempiani lastenhoidossa, tuki meitä useampaan otteeseen rahallisesti ja henkisesti sekä auttoi Lions Clubin aikanaan mm. järjestämään kävelykyvyttömän venäläistytön leikkauksen (, joka tanssi pari vuotta myöhemmin jo balettia). Elämä ei aina kohtele meitä reilusti.
Olen ajatellut ukin tilan huonontuessa jopa niin, että ukin pitäisi jo saada mennä. Ukkia pelottaa olla sairaalassa, pelottaa, mitä tapahtuu, eikä hän enää ymmärrä koko tilannetta. Mummin poistuminen paikalta kauhistuttaa häntä kuten myös oma sairaus. Olen ottanut etäisyyttä tilanteeseen, koska ukki on ollut sairas jo niin kauan aikaa, että en uskonut tilanteen olevan niin paha kuin se on ja lisäksi siksi, että tilannetta on helpompi käsitellä. Eilen, kun näin sairaalassa rakkaan ukin niiden letkujen keskellä, kuihtuneena kuin varjo entisestään ja lohdutin itkevää mummia, tajusin silti sen hienouden, että minulla on ollut niin kauan ukki. Kuten myös sen upean elämän, jonka hän on elänyt mummin kanssa, mitä ukki on tehnyt ajallaan ja kuinka se perintö jää meille.
Tällä hetkellä siis tämä bloggaaja joko kirjoittaa suruunsa tai jättää kirjoittamatta - aika näyttää. Tällä hetkellä kuitenkin olo on aika maassa ja jaksaminen vähäistä. Kauhein tunne on pinnistellä sairaalassa muiden tukena, koska en tunne että minulla on oikeutta itkeä, kun muilla on varmasti vielä pahempi olla. Sairasvuoteelta ei malttaisi lähteä pois, mutta toisaalta paha olo puskee päälle niin valtavina aaltoina, että potilaan luonakin on vaikea olla. Takaraivossa on ymmärrys siitä, että ukin pitäisi saada mennä - on lupa antaa periksi. Sydämessä tuska on hirmuinen ja itsekkyys huutaa vastaan: pysy vielä täällä!
Opintojen edistyessä ukki käytti tuntikausia kerratakseen kanssani englantia, opettaakseen minulle rakenteita, joita koulu ei enää meille opettanut ja korjatakseen lausumistani oikeaan brittienglannin suuntaan ;) Varsinkin varhaisessa vaiheessa tästä oli minulle huomattavasti etua ja tulokset puhuivat puolestaan. Ukki auttoi minua aina sairastumiseensa asti.
Lisäksi soitin viulua kuusivuotiaasta asti, jolloin ukki pelasti vanhempieni päivän useampaan otteesseen, kun jostain syystä ei minua olisi ehdittykään viedä soittamaan. Hän saattoi ilmestyä kovina pakkaspäivinä yhtäkkiä aamulla kotiovellemme ilmoittamaan, että vie meidät kouluun. Ukki kävi meillä autollaan harva se päivä aina sairastumiseensa asti. Kovin paikka ukille sairastumisessa olikin ajokyvyn menettäminen.
Ukki on ollut tukeni ja turvani aina (maailmani romahtamiseen) vuoteen 2003 asti, jolloin hän sai aivoinfarktin ja halvautui vasemmalta puoleltaan. Siitä lähtien ihminen, joka oli käyttänyt lähes kaiken aikansa muista huolehtimiseen alkoi olla se huolehdittava. Ja edelleen ukki opetti minua: hyväksymään fyysisen vamman, henkiset rasitteet, joita tilanne toi ja ymmärtämään paremmin invalidien tilannetta. Hän teki minusta ihmisen, joka palavalla raivolla puolusti vammaisten oikeuksia, puhumattakaan niistä kaupan invapaikoista, jotka oli vienyt aina joku, joka haki niin paljon kaljaa, että auto oli saatava lähelle. Liikennepoliisin taipumukset ovatkin varmaan tulleet suggestion kautta ukilta :D
Ennen kaikkea me kaikki opimme joustamaan, ymmärtämään, olemaan kärsivällisiä ja tukemaan toisiamme. Ukin tilanne opetti meidät tuntemaan mummin: mummi luotti paikkakuntansa lapsenlapsiin kuin kallioon ja olen onnellinen, että etäinen ja jokseenkin viileä, jopa pelottava mummi on nykyään myös minulle tärkeä ihminen. Eilen juuri olimme vierekkäin, kun mummi ei enää jaksanut seistä.
Vaikka ukkini eläisi vielä kymmenen vuotta, en ikinä tämän eliniän aikana voisi korvata hänen hyväntekeväisyyttään. En varsinkaan pysty siihen yhtä pyyteettömästi ja kärsivällisesti kuin ukkini on pystynyt. Kai suurin katumukseni onkin, että ukki ei tiennyt sitä laajuuttaa, jolla häntä arvostettiin silloin, kun hän oli vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ukki tuki vaimonsa leskeksi jäänyttä siskoa väsymättä, tuki vanhempiani lastenhoidossa, tuki meitä useampaan otteeseen rahallisesti ja henkisesti sekä auttoi Lions Clubin aikanaan mm. järjestämään kävelykyvyttömän venäläistytön leikkauksen (, joka tanssi pari vuotta myöhemmin jo balettia). Elämä ei aina kohtele meitä reilusti.
Olen ajatellut ukin tilan huonontuessa jopa niin, että ukin pitäisi jo saada mennä. Ukkia pelottaa olla sairaalassa, pelottaa, mitä tapahtuu, eikä hän enää ymmärrä koko tilannetta. Mummin poistuminen paikalta kauhistuttaa häntä kuten myös oma sairaus. Olen ottanut etäisyyttä tilanteeseen, koska ukki on ollut sairas jo niin kauan aikaa, että en uskonut tilanteen olevan niin paha kuin se on ja lisäksi siksi, että tilannetta on helpompi käsitellä. Eilen, kun näin sairaalassa rakkaan ukin niiden letkujen keskellä, kuihtuneena kuin varjo entisestään ja lohdutin itkevää mummia, tajusin silti sen hienouden, että minulla on ollut niin kauan ukki. Kuten myös sen upean elämän, jonka hän on elänyt mummin kanssa, mitä ukki on tehnyt ajallaan ja kuinka se perintö jää meille.
Tällä hetkellä siis tämä bloggaaja joko kirjoittaa suruunsa tai jättää kirjoittamatta - aika näyttää. Tällä hetkellä kuitenkin olo on aika maassa ja jaksaminen vähäistä. Kauhein tunne on pinnistellä sairaalassa muiden tukena, koska en tunne että minulla on oikeutta itkeä, kun muilla on varmasti vielä pahempi olla. Sairasvuoteelta ei malttaisi lähteä pois, mutta toisaalta paha olo puskee päälle niin valtavina aaltoina, että potilaan luonakin on vaikea olla. Takaraivossa on ymmärrys siitä, että ukin pitäisi saada mennä - on lupa antaa periksi. Sydämessä tuska on hirmuinen ja itsekkyys huutaa vastaan: pysy vielä täällä!
1. kesäkuuta 2010
31. toukokuuta 2010
Matkakuume
Luettuani juttumme MeNaisista ja kuultuani työkaverin Nykin reissun käänteitä, tuli minullakin kauhea kaukokaipuu (TAAS!). Olen selaillut tässä kahvitauolla tänään lentolippujen hintoja Heathrow'hun ja Damiin. Housuboy haluaisi enemmän Hollannin puolelle ja minä Londondoniin takaisin. Lontoon reissussa on vain yksi mutta (rahan lisäksi, tietty): olin niin innoissani eka reissustani äidin kanssa, että voin pettyä toisesta reissusta - varsinkin kun minä ja Housuboy olemme aivan erilainen parivaljakko kuin minä ja äitini.
Meillä lähestyy seuraavat jännät tapahtumat seuraavaksi tässä elon tiellä:
-Whitney Houstonin keikka ja Helsingin ROad Trip siskoni Artesaanin ja hänen poikaystävänsä Rokkarin kanssa
- Isäni 50-vuotissynttärit, joiden ohjelmaa suunnitellaan jo täyttä häkää
Esittelemistäni meikkituotteista sen verran, että ihoni on selvästi kirkastunut Clinquen tuotteiden tunnollisen kyätön johdosta ja se luomiväri on ihan huippu!
Perjantaina oli Parhaan Ystävän valmistujaiset, joita juhlittiinkin sitten kunnolla. Tein hänelle leikekirjan, koska halusin antaa muistoksi jotain uniikkia. Useamman kerran tirautin yksinäisen kyyneleen jo tekovaiheessa ja sitten vielä lisää tirautin ojentaessani kansiota Parhaalle Ystävälle siitä yksinkertaisesta syystä, että kuvistakaan ei löytynyt kauhean monia kuvia, joissa olisin ollut ilman Parasta Ystävää - niin paljon olemme kokeneet yhdessä. Siinä sitten kyynelehdimme kaikki: minä, Paras Ystävä ja Artesaani. Eniten harmitti, että meiltä ei löytynyt tarpeeksi kuvia sieltä, missä ystävyytemme jo alkoi äitien ansiosta: äitilapsijumpan Hottentoteista. Joillakin meistä on vain uskomaton onni saada elämäämme ihminen tai ihmisiä, joista tulee niin tärkeitä ja rakkaita. Olimme kaikki ihan puhki baariin mennessämme jo, mutta sinnittelimme jonkin aikaa. Housuboy ymmärsi tilanteen tärkeyden ja suostui jopa kuskiksi. Oli aivan ihana ilta.
Nyt jatkamme sitten viikon touhua. Tänään kyllä kärsin univajeesta ja haaveilen päikkäreistä. Lisäksi on tehtävä vielä yksi 3-sivuinen term paper yliopiston kurssille ja ohi on tältä vuodelta. Sen puserran parissa tunnissa tänä iltana :)
Hauskaa viikkoa rakkaat ystävät!
p.s. Makealakko pitää ja vain viikonloppuna herkuttelu sallittua (Huge parannus entiseen mussuttamiseen). Ensi viikolla haetaan mulle salikortti Housuboyn kanssa samalle salilla tarkoituksena yhteinen "laatuaika" ;) Tänään ostetaan rulliksiin uudet laakerit talven jäljiltä ja lähdetään taas ulkoilemaan. Paino on tippunut nyt ehkä kilon. Ehkä. Olo on kuitenkin ruokavalion ansiosta PALJON parempi.
Meillä lähestyy seuraavat jännät tapahtumat seuraavaksi tässä elon tiellä:
-Whitney Houstonin keikka ja Helsingin ROad Trip siskoni Artesaanin ja hänen poikaystävänsä Rokkarin kanssa
- Isäni 50-vuotissynttärit, joiden ohjelmaa suunnitellaan jo täyttä häkää
Esittelemistäni meikkituotteista sen verran, että ihoni on selvästi kirkastunut Clinquen tuotteiden tunnollisen kyätön johdosta ja se luomiväri on ihan huippu!
Perjantaina oli Parhaan Ystävän valmistujaiset, joita juhlittiinkin sitten kunnolla. Tein hänelle leikekirjan, koska halusin antaa muistoksi jotain uniikkia. Useamman kerran tirautin yksinäisen kyyneleen jo tekovaiheessa ja sitten vielä lisää tirautin ojentaessani kansiota Parhaalle Ystävälle siitä yksinkertaisesta syystä, että kuvistakaan ei löytynyt kauhean monia kuvia, joissa olisin ollut ilman Parasta Ystävää - niin paljon olemme kokeneet yhdessä. Siinä sitten kyynelehdimme kaikki: minä, Paras Ystävä ja Artesaani. Eniten harmitti, että meiltä ei löytynyt tarpeeksi kuvia sieltä, missä ystävyytemme jo alkoi äitien ansiosta: äitilapsijumpan Hottentoteista. Joillakin meistä on vain uskomaton onni saada elämäämme ihminen tai ihmisiä, joista tulee niin tärkeitä ja rakkaita. Olimme kaikki ihan puhki baariin mennessämme jo, mutta sinnittelimme jonkin aikaa. Housuboy ymmärsi tilanteen tärkeyden ja suostui jopa kuskiksi. Oli aivan ihana ilta.
Nyt jatkamme sitten viikon touhua. Tänään kyllä kärsin univajeesta ja haaveilen päikkäreistä. Lisäksi on tehtävä vielä yksi 3-sivuinen term paper yliopiston kurssille ja ohi on tältä vuodelta. Sen puserran parissa tunnissa tänä iltana :)
Hauskaa viikkoa rakkaat ystävät!
p.s. Makealakko pitää ja vain viikonloppuna herkuttelu sallittua (Huge parannus entiseen mussuttamiseen). Ensi viikolla haetaan mulle salikortti Housuboyn kanssa samalle salilla tarkoituksena yhteinen "laatuaika" ;) Tänään ostetaan rulliksiin uudet laakerit talven jäljiltä ja lähdetään taas ulkoilemaan. Paino on tippunut nyt ehkä kilon. Ehkä. Olo on kuitenkin ruokavalion ansiosta PALJON parempi.
26. maaliskuuta 2010
Hiphei!
Voi olen saanut vaikka mitä aikaan ja elämääni kuuluu taas kaikkea jännää! Ensinnäki laitoin uuden puhelimen ja miniläppärin. Ja voi että Soneran mokkula on ONNETON, WORTHLESS, PEACE OF SH...orbet.. Laittakaa jonku muun firman netti. Mulla on onneks täällä Oulussa PSOAS:in CampusBaana, joka on 100-meganen ja toimii loistavasti, mutta toi soneran oma liikkuva laajakaista kaatuu jatkuvasti ja tilettää tämän tästä koko koneen samalla ihan toimintakelvottomaksi. Mutta nyt siis uskaltaa taas datailla, koska kone (toistaiseksi) toimii.
Siskoni Keskimmäinen muutti uuteen kotiin ja sitä oltiin sitten juhlimassa. Harmi vaan, että kuvasta puuttu bileiden kypäräteema, meillä oli siskoni Kuopuksen kanssa mahtavat potat. Tosin ei voitettu. Keskimmäisestä ja minusta ei ole mulla kuvaa.
Minulla on päällä leggingsit H&M:ltä, farkkuliivi promod, mekko new look, rannekorut GT ja kaulakoru AvantPremier. Kuopuksella päällä mekko (mun, joka pysyy yllä tolla vyöllä) New Look. Muista en tiedä.
Sitten muihin asioihin. Olen ollut aika tyrmässä ja väsynyt edelleen, vaikka yleinen taistelumieli on selvästi parantunut ja koulu on mennyt tänä vuonna todella hyvin. Sain juuri tänään esiteltyä kandini ja yleisesti ottaen sain positiivista palautetta. Taputtelen itseäni joka päivä olalle siitä hyvästä, että opintoni nyt etenevät hyvää tahtia. Oikeastaan se tarvitsi vain sen, että mittaan voimavarani järkevästi: ei liikaa kursseja, joista pisteitä ei kerry tarpeeksi. Olen keskittynyt siis tänä vuonna enemmän opiskeluun ja kursseilla, joista saa kohtuullisesti pisteitä. Kun taas esim. ranskan opintoni ovat aika jäissä. En vain jaksa tällä hetkellä 2h/vk -kurssia, jota käydään vuosi ja tuloksena 3 op.
Olen alkanut miettimään paljon terveydentilaani. Liikunta on jäänyt luvattoman vähälle ja kun vertaan kroppaani parin vuoden takaiseen, huokailen kaihosta unelmakroppaani. Muistelen kaiholla aikaa, kun liikuntaharrastusten ansiosta olin kokoa 34/36 ja lihakset erottuivat nätisti ja naisellisesti, mutta ennen kaikkea: olin terve, energinen ja positiivinen. Olen pohtinut paljon myös painoani - lähinnä sitä, että en ole tyytyväinen. Oikeastaan ongelmana ovat vain kädet ja vatsa. Ja koska oikeastaan lihon vain vyötärölle ja vatsanseudulle eniten, kyseessä on kaikista vaarallisin lihomistyyppi. Olen ajatellut siis terveyttäni ennen kaikkea. Lisäksi sitä itsetuntoa ja terveyttä, joka uhkui minusta näissä kuvissa:
Näin ollen olen miettinyt tapoja parantaa terveyttäni. Olen syönyt liikaa roskaruokaa sekä sokeria ja tällä viikolla aloitin hiljalleen korvata karkkia jugurtilla, rahkalla, hedelmillä ja avokadolla. Olen myös Ellenin ansiosta alkanut oikeasti harkita lihan vähentämistä ruokavaliosta. En lupaa, että minusta tulee vegetaristi, eikä minusta todellakaan tule vegaania. Tällä hetkellä olen tämän viikon pysytellyt kanassa ja kasviksissa ja koittanut pitää silmällä proteiineja ja vitamiineja, joita tarvitsen saada. Ja olo on keveämpi ja terveempi. Sokerin korvaaminen luonnollisella sokerilla on aiheuttanut hieman päänsärkyä (luulen), mutta uskon suunnan olevan parempi. En osaa olla mitenkään absolutisti näiden asioiden suhteen, joten heti en voi kelkkaani kääntää, sillä rakastan esim. jauhelihatortillaa paljon enemmän kuin kanavaihtoehtoa, mutta ehkä kokeilen kalkkunanjauhelihaa ensi kerralla. Tavoitteena on kuitenkin päästä takaisin mukavuuspainoon.
Ongelmana on ainoastaan liikunnan lisääminen päivittäiseen ohjelmaani, sillä olen patalaiska. Oikeastaan vain salikäynti saa minut liikkumaan, koska silloin hoidan kaiken kunnolla. Yliopistossa ei todellakaan ole pulaa liikuntamahdollisuuksista, se on varma. Tällä hetkellä harrastan liikuntaa vain kahdesti viikossa käymällä pelaamassa 1,5h sählyä ja rakastan sitä joukkuelajiluonteen takia. Tanssi ei ole nyt mahdollista, mutta hiihtoa rakastaisin. Oulussa vain ei ole minulla suksia. Kotona käydessä ongelmana on se, että auto on Housuboyn ja me harrastamme niin eri lajeja. Tosin ensi viikolla meillä on sovittuna, että minä menen siksi aikaa hiihtoladulle, kun hän menee huitomaan palloa.
Olen siis päättänyt parantaa kaikkia elämäni aspekteja, sillä tämä positiivisuus ja sen kasaantuminen on aikalailla kuin huumetta: lisää pitää saada :)!
Siskoni Keskimmäinen muutti uuteen kotiin ja sitä oltiin sitten juhlimassa. Harmi vaan, että kuvasta puuttu bileiden kypäräteema, meillä oli siskoni Kuopuksen kanssa mahtavat potat. Tosin ei voitettu. Keskimmäisestä ja minusta ei ole mulla kuvaa.
Minulla on päällä leggingsit H&M:ltä, farkkuliivi promod, mekko new look, rannekorut GT ja kaulakoru AvantPremier. Kuopuksella päällä mekko (mun, joka pysyy yllä tolla vyöllä) New Look. Muista en tiedä.Sitten muihin asioihin. Olen ollut aika tyrmässä ja väsynyt edelleen, vaikka yleinen taistelumieli on selvästi parantunut ja koulu on mennyt tänä vuonna todella hyvin. Sain juuri tänään esiteltyä kandini ja yleisesti ottaen sain positiivista palautetta. Taputtelen itseäni joka päivä olalle siitä hyvästä, että opintoni nyt etenevät hyvää tahtia. Oikeastaan se tarvitsi vain sen, että mittaan voimavarani järkevästi: ei liikaa kursseja, joista pisteitä ei kerry tarpeeksi. Olen keskittynyt siis tänä vuonna enemmän opiskeluun ja kursseilla, joista saa kohtuullisesti pisteitä. Kun taas esim. ranskan opintoni ovat aika jäissä. En vain jaksa tällä hetkellä 2h/vk -kurssia, jota käydään vuosi ja tuloksena 3 op.
Olen alkanut miettimään paljon terveydentilaani. Liikunta on jäänyt luvattoman vähälle ja kun vertaan kroppaani parin vuoden takaiseen, huokailen kaihosta unelmakroppaani. Muistelen kaiholla aikaa, kun liikuntaharrastusten ansiosta olin kokoa 34/36 ja lihakset erottuivat nätisti ja naisellisesti, mutta ennen kaikkea: olin terve, energinen ja positiivinen. Olen pohtinut paljon myös painoani - lähinnä sitä, että en ole tyytyväinen. Oikeastaan ongelmana ovat vain kädet ja vatsa. Ja koska oikeastaan lihon vain vyötärölle ja vatsanseudulle eniten, kyseessä on kaikista vaarallisin lihomistyyppi. Olen ajatellut siis terveyttäni ennen kaikkea. Lisäksi sitä itsetuntoa ja terveyttä, joka uhkui minusta näissä kuvissa:
Näin ollen olen miettinyt tapoja parantaa terveyttäni. Olen syönyt liikaa roskaruokaa sekä sokeria ja tällä viikolla aloitin hiljalleen korvata karkkia jugurtilla, rahkalla, hedelmillä ja avokadolla. Olen myös Ellenin ansiosta alkanut oikeasti harkita lihan vähentämistä ruokavaliosta. En lupaa, että minusta tulee vegetaristi, eikä minusta todellakaan tule vegaania. Tällä hetkellä olen tämän viikon pysytellyt kanassa ja kasviksissa ja koittanut pitää silmällä proteiineja ja vitamiineja, joita tarvitsen saada. Ja olo on keveämpi ja terveempi. Sokerin korvaaminen luonnollisella sokerilla on aiheuttanut hieman päänsärkyä (luulen), mutta uskon suunnan olevan parempi. En osaa olla mitenkään absolutisti näiden asioiden suhteen, joten heti en voi kelkkaani kääntää, sillä rakastan esim. jauhelihatortillaa paljon enemmän kuin kanavaihtoehtoa, mutta ehkä kokeilen kalkkunanjauhelihaa ensi kerralla. Tavoitteena on kuitenkin päästä takaisin mukavuuspainoon.Ongelmana on ainoastaan liikunnan lisääminen päivittäiseen ohjelmaani, sillä olen patalaiska. Oikeastaan vain salikäynti saa minut liikkumaan, koska silloin hoidan kaiken kunnolla. Yliopistossa ei todellakaan ole pulaa liikuntamahdollisuuksista, se on varma. Tällä hetkellä harrastan liikuntaa vain kahdesti viikossa käymällä pelaamassa 1,5h sählyä ja rakastan sitä joukkuelajiluonteen takia. Tanssi ei ole nyt mahdollista, mutta hiihtoa rakastaisin. Oulussa vain ei ole minulla suksia. Kotona käydessä ongelmana on se, että auto on Housuboyn ja me harrastamme niin eri lajeja. Tosin ensi viikolla meillä on sovittuna, että minä menen siksi aikaa hiihtoladulle, kun hän menee huitomaan palloa.
Olen siis päättänyt parantaa kaikkia elämäni aspekteja, sillä tämä positiivisuus ja sen kasaantuminen on aikalailla kuin huumetta: lisää pitää saada :)!
7. helmikuuta 2010
Viikonloppu, joka pelasti minut
Oli aivan ihanaa viettää viikonloppu rauhassa. Jo keskiviikkona klo 14 loppui luennot ja silloin ampaisin mummin autolle ja ajelin rauhassa kotiin Oulusta. Huolehdin kotiin päästyäni, että kandini alustava aihe ja lähteet ovat kandiryhmän verkko-oppimisympäristössä (Puns and word-play in the British Women's magazine Glamour) ja keskityin nauttimaan vapaa-ajastani. Yöllä hain mummini koneelta ja lupasin mennä katsomaan häntä uudelleen aamusta. Torstaina oli ohjelmassa rentoutumispäivä: aamusta mummin luo teehetkelle, sitten kaverille ja sähly illalla. Lisäksi sain kämpän pyykkivuoren ja tiskivuoren selätettyä ja saatoin hyvällä omallatunnolla lähteä seuraavana päivänä äitini kanssa shoppailemaan. Sieltä löytyi maailman ihanin trenssitakki kevääksi! Tällä koneella ei ole kuvankäsittelyohjelmaa, mutta ylihuomenna saan sen varmaan omalle koneelleni sen kuvan ja näkyville.
Äidin kanssa löytyi myös kiva alennustunika ja rannekehärpäke, jonka äiti osti minulle. Illalla olin Housuboylle ja kavereilleen kuskina illan ja rentouduin väliajat kotona yksin. Lauantaiaamun nukuimme pitkään ja sitten Housuboy meni sulkapalloa pelaamaan ja minä kauppaan. Löysin KappAhlista (shokki, että löysin sieltä ylipäänsä mitään) maailman ihanimman tekonahkahameen, jonka jätin eka varaukseen, mutta päätin myös hakea pois. Saa nyt nähdä, osaanko sitä yhdistää mihinkään, mutta on se sentään avokauppa hetken.
Lauantaina sain luokseni vanhat ystäväni, joista häviävä osa oli paikkakunnalla, eivätkä kaikki paikkakunnallakaan olevat päässeet mukaan. Silti juhlat olivat onnistuneet ja ystäväni Partiopoika oli kerrankin paikalla. Olin niin onnellinen nähdessäni hänet jälleen ja vielä siitä, että oli löytänyt elämäänsä tytön, joka vaikuttaa mukavalta. Olen onnellinen, että kerrankin hänelle löytyy onnea elämässä. Baarissa törmäsin tämän uuden tytön kanssa kierrellässäni vanhaan puolituttuun, joka esittelytilanteessa kysyi tältä tytöltä nauraen, "Partiopoika, oletko tosissasi?" Minä meinasin läpsäyttää tätä poikaa. Kyseessä entinen koulukiusattu henkilö, josta ystäväni ei ole koskaan sanonut mitään negatiivista. Sanoinkin siinä vaiheessa tyynesti suorat sanat. Mikä ihme siinä on, että jotkut ovat noin pieniä mieleltään? Luulisi, että altavastaajat kannustavat kaltaisiaan. Siksi toisekseen Partiopoika on ainoa ystäväni, jota kaikki ystäväporukassani kunnioittavat ja rakastavat. Otan mieluummin itsekin sellaisen poikaystävän kuin Brad Pitt -look-a-liken. Joka tapauksessa meillä oli ihana ilta. Olin oikein onnellinen ystävistäni, jotka osaavat jo ottaa typerimmät juttuni naurulla.
Tänään maksoin kalliin hinnan juhlinnasta omaa tyhmyyttäni, mutta sai kyllä ajattelemaankin asioita. JOten sunnuntaikin meni rentoutuessa kotona ja huomenna palaan kouluun kiitollisena tästä viikonlopusta, jolloin minulla ei ollut töitä eikä juuri aikataulujakaan. Jotenkin tuntuu levänneeltä ja akkuja ladanneelta :) Toivottavasti taas pääsisi opiskelurytmiin sen voimalla mukavasti :)
Eli ensi postauksessa enemmän hömppää tiedossa ja toivottavasti saan sen siis tehtyä tiistaina :)
Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille :)
Äidin kanssa löytyi myös kiva alennustunika ja rannekehärpäke, jonka äiti osti minulle. Illalla olin Housuboylle ja kavereilleen kuskina illan ja rentouduin väliajat kotona yksin. Lauantaiaamun nukuimme pitkään ja sitten Housuboy meni sulkapalloa pelaamaan ja minä kauppaan. Löysin KappAhlista (shokki, että löysin sieltä ylipäänsä mitään) maailman ihanimman tekonahkahameen, jonka jätin eka varaukseen, mutta päätin myös hakea pois. Saa nyt nähdä, osaanko sitä yhdistää mihinkään, mutta on se sentään avokauppa hetken.
Lauantaina sain luokseni vanhat ystäväni, joista häviävä osa oli paikkakunnalla, eivätkä kaikki paikkakunnallakaan olevat päässeet mukaan. Silti juhlat olivat onnistuneet ja ystäväni Partiopoika oli kerrankin paikalla. Olin niin onnellinen nähdessäni hänet jälleen ja vielä siitä, että oli löytänyt elämäänsä tytön, joka vaikuttaa mukavalta. Olen onnellinen, että kerrankin hänelle löytyy onnea elämässä. Baarissa törmäsin tämän uuden tytön kanssa kierrellässäni vanhaan puolituttuun, joka esittelytilanteessa kysyi tältä tytöltä nauraen, "Partiopoika, oletko tosissasi?" Minä meinasin läpsäyttää tätä poikaa. Kyseessä entinen koulukiusattu henkilö, josta ystäväni ei ole koskaan sanonut mitään negatiivista. Sanoinkin siinä vaiheessa tyynesti suorat sanat. Mikä ihme siinä on, että jotkut ovat noin pieniä mieleltään? Luulisi, että altavastaajat kannustavat kaltaisiaan. Siksi toisekseen Partiopoika on ainoa ystäväni, jota kaikki ystäväporukassani kunnioittavat ja rakastavat. Otan mieluummin itsekin sellaisen poikaystävän kuin Brad Pitt -look-a-liken. Joka tapauksessa meillä oli ihana ilta. Olin oikein onnellinen ystävistäni, jotka osaavat jo ottaa typerimmät juttuni naurulla.
Tänään maksoin kalliin hinnan juhlinnasta omaa tyhmyyttäni, mutta sai kyllä ajattelemaankin asioita. JOten sunnuntaikin meni rentoutuessa kotona ja huomenna palaan kouluun kiitollisena tästä viikonlopusta, jolloin minulla ei ollut töitä eikä juuri aikataulujakaan. Jotenkin tuntuu levänneeltä ja akkuja ladanneelta :) Toivottavasti taas pääsisi opiskelurytmiin sen voimalla mukavasti :)
Eli ensi postauksessa enemmän hömppää tiedossa ja toivottavasti saan sen siis tehtyä tiistaina :)
Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)