Nousee päivä, laskee päivä

Olen viime päivinä miettinyt paljon elämän kummallisuuksia ja niitä miettiessä juossut epähuomiossa lukuisia kilometrejä enemmän, kuin oli lenkille lähtiessä tarkoitus.

Enimmäkseen tämän ajatuksen sai aikaan se, että Paras Ystävä menetti taannoin rakkaan ihmisen, ja vaikka sitä kuinka yrittää parhaansa, ei vain ole sanoja. Itse en ole koskaan varsinaisesti menettänyt vielä ketään elämäni aikana. Hänen rakkaansa meni suhteellisen nopeasti eikä aikaa loppujen lopuksi ollut varmasti tarpeeksi - eihän meillä sitä koskaan ole. Itse olen lisäksi todella kova myötäeläjä ja lapsuudesta asti ystävänä pysyneen ihmisen surua on hyvin vaikea kuulla ja seurata vierestä. Ei siksi, että en jaksaisi kuunnella tai kantaa taakkaa kanssaan, vaan siksi, että ei itse voi kantaa sitä toisen puolesta, ei voi ottaa toisen surua pois. Ja sitä sydäntävääntävää tunnetta ei pääse karkuun, kun toisella on niin paha olla, että itsellä on paha olla toisen tuskan kuullessaan.

Tiistaina kävin parhaan ystävän ja vanhempiensa luona viemässä ystäväporukkani osanoton. Minusta oli erittäin tärkeää näyttää osanottomme. Istuimme heidän kuvankauniila pihallaa kukkaistutusten vieressä puutarhapöydän ääressä, joimme ihanaa Tropicanamehudrinkkiä, jonka seassa oli Vichyä. Ilta oli jo pitkällä ja sää oli sen mukainen: aurinko paistoi yhä lämmittäen säteillään, mutta ilman että olisi enää paahtanut niskaamme ankarasti. Hetki oli erittäin runollinen. Siinä illan edetessä kävimme usean vakavan ja vähemmän vakavan keskustelun, kun itku oli nielty taka-alalle. Lopuksi kävimme vielä Parhaan Ystävän kanssa hautajaisvastaanoton määräpaikassa katsomassa, miten valmistelut olivat onnistuneet ja sain esittää vielä osanottoni varsinaisille asianomaisille. Näin ilta jatkui Parhaan Ystävän autossa istuen, hänen kanssaan aikaa viettäen.

Illalla nukkumaan mennessä olin uupunut, mutta jotenkin olo oli myös seesteinen. Jos meidän on aikanamme täältä lähdettävä, niin olen onnellinen jokaisesta hetkestä. Ja lisäksi olen varma, että tällä kerralla lähtijä oli onnellinen siitä, että saimme hänen lähtönsä ansiosta kokoontua yhteen, osoittaa tukemme Parhaalle Ystävälle ja hänen perheelleen, sekä muistaa elämän suloiset ja katkerat puolet. Haluaisin ajatella, että tässä kaikessa surussa on myös toivon ja lohdun siemen: tietoisuus siitä, että elämä kantaa ja jatkuu, vaikka vielä se puristaakin otteessaan liian tiukasti. Ennen kaikkea minusta on hyvä muistuttaa kaikkia ystäviä silloin tällöin - nimenomaan teoillaan, että vaikka ei aina jaksaisikaan, on paikalla aina joku, jonka mielestä ei tarvitsekaan olla vahva. Joku, joka voi ehkä edes kannatella, tai jopa kantaa reppuselässä, ne vaikeimmat askeleet, jotka on mentävä eteen päin.