Elämän suunnitelmallisuus

Olen olemassa suunnittelufriikki: olen ehdottomasti sitä mieltä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Siksi rukkaankin aikatauluni kuntoon jo hyvissä ajoin, mietin jatkuvasti, mitä kiireessä kannattaisi tehdä ensin, mitä sitten ja mitä voi jättää tekemättä.

Suunnittelen lomani melko tarkoin etukäteen: mitä kohteessa tehdään, milloin mennään mihinkin ja kuinka se vaikuttaa lomailun tuntuun. Älkää käsittäkö väärin - tulevalla Nizzan matkallani on suunniteltuna vasta kaksi asiaa: kahden päivän shoppailu ja yksi päivä Monacossa sekä yksi päivä St. Tropez'n rannoilla. Varmaa on tämän lisäksi vain se, että takaisin tullessa tarvin serkulta katon pääni päälle Helsingin päässä ennen seuraavan päivän Oulun lentoa, jonka Norwegian tarjosi paljon halvemmalla kuin Nizzan lennon päivänä.

Nyt minun suunnitelmafriikkeydelleni on annettu ultimatesysäys. Suunnittelemme nimittäin Parhaan Ystävän, Nappisilmän ja Pienen ja Pippurisen kanssa reissua Lontooseen minun ja Parhaan Ystävän 25-vuotissynttäreiden kunniaksi. Olen jo katsellut hostelleja, Phantom of the Operan esitysaikoja, Valioliigan otteluohjelmaa, ravintola- ja yökerhoarvosteluja sekä Stand Up -iltoja klubeilla ja parhaita shoppailupaikkoja sekä nähtävyyksiä. Ainoa ongelma toistaiseksi on, että vain minä olen käynyt Lontoossa, joten oletan, että asiantuntevuuttani tarvitaan. Ja pliis, vaikka teillä olisikin joku nerokas idea, mitä tehdä Lontoossa, jos ette ole yksi reissuun osallistuvista ystävistäni, jättäkää mielipiteenne pois! Tämä vain siksi, että reissumme on alle viikon mittainen ja aikataulutuksellani se tulee olemaan aika raskas :D

Olen neuroosini takia suunnitellut aina ja kaiken. Selitys tähän on hyvinkin selkeä: sillä tavalla kaikki langat ovat käsissäni. Jos jokin menisi joskus pieleen, en voisi syytellä siitä ketään muita kuin itseäni. Toisaalta minulal on pahemmanlaatuinen luottamuspula siihen, että joku muu saisi jotain tehtyä oikein yhtä hyvin. Se ei johdu siitä, että en arvostaisi muita ihmisiä, mutta uskon vain omaan kaikkivoipaisuuteeni, mikä on erittäin typerää. Taistelen neuroosiani vastaan jatkuvasti yrittämällä antaa Housuboylle myös  päätäntävaltaa tekemisistämme ja menemisistämme. Lisäksi olen katsellut Lontoossa nyt jo niin paljon paikkoja, että haluan antaa myös ystävilleni vaihtoehtoja. Onhan selvää, että emme ehdi kaikkialle aikavälillä ke-su. Ihaninta on kuitenkin suunnitella, mitä kaikkea ihanaa voisi tehdä! Odotus on jo minulle puoli ruokaa: kun saan odottaa, kasvatan jännitystäni ja iloani tulevasta. Toki, joskus tiputaan sitten ja korkealta, mutta olen sen jälkeen vähän sellainen "Noh, ei kait sille mitään voi" -ihminen.

Jos suunnitelmien ja aikataulujen laatiminen on minulle merkki elämäni järkevyydestä ja siitä, että hallitsen kaiken, on taas siinä myös oma stressinsä. Housuboy on tuskaillut useasti sitä, kuinka vaikeaa minun on muuttaa suunnitelmiani, kuinka vaikeaksi tunnen oloni, jos jotain tapahtuu ex tempore tai en muuten vain tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Olen yrittänyt vuosien mittaan Housuboyn kritiikin paino... siis rohkaisemana! parantaa tapojani. Toisinaan lähdenkin ulos aivan yhtäkkiä Housboyn yllätykseksi ja pinnistelen koko illan sitä ajatusta vastaan, joka takaraivossa jyskyttää, että "näytät paljon rumemmalta, kuin kukaan, koska et ole nähnyt juurikaan vaivaa ennen uloslähtöä". Vastahakoisesti myönnän, että ex tempore -reissut ja -illat ovat olleet usein juuri niitä parhaita. Silti on edelleenkin turha haaveilla, että joskus pystyisin lähtemään ulos niin spontaanisti kuten siskoni Tanssija, joka ei huolehdi sillä hetkellä rahatilanteestaan tai kyydistä kotiin. Olisi ihanaa joskus pystyä ottamaan päivä kerrallaan ja huolehtimaan huomisesta huomenna. Inhoan kuitenkin elämän eteen heittämiä ikäviä yllätyksiä kaikesta eniten ja harmittelen sitä, jos joku menee sairastumaan silloin, kun se ei sovi aikatauluuni. Whitney Houstonin keikka meni esimerkiksi mönkään Ukin sairastumisen takia, mutta tiedostan toki senkin, että siinä tilanteessa ei tarvinnut edes miettiä, kumpi on etusijalla. Ja lisäksi minulle ovat hyväksi tällaiset tilanteet, joissa on pakko suunnitella kaikki uusiksi. Väitän siltikin, että toivun takaiskuista nopeasti ja useimmiten tiedostan sen tosiasian, että elämällä voi joskus olla omia suunnitelmia varalleni, minkä kautta hyväksyntä asioista tulee nopeasti. Uskon vahvasti siihen johonkin kohtaloon, että toisaalla sitten aukeaa ovi jne. Olen usein miettinyt, että minulla on Asperger-taipumuksia: epätavallisen sosiaalinen ihminen, joka ei häpeä sanomisiaan kuten "normaalit" ihmiset + hidas/ huono uuden opitun sovelluskyky + suunnitelmallisuuden, rutiinien ja hallinnan tärkeys.

Ainoat spontaanit asiat, joita teen tällä hetkellä ovat nettishoppailu ja lenkkeily. Ensimmäinen siksi, että vastuuta ei juuri ostovaiheessa ja ole toinen siksi, että se kuuluukin olla spontaania. Saatan päättää etukäteen, minä päivänä menen juoksemaan ja juoksenko sittenkään vai menisinkö rullilla, mutta lenkkeilyssä ja liikunnassa on parasta se, että teen tämän kaiken aivan omalla aikataulullani. Jos haluan nukkua päikkärit ennen lenkkeilyä, se onnistuu. Jos haluan hoitaa lenkkeilyn ensin ja ruoanlaiton sitten, menen lenkille heti töistä. Ja tätä spontaaniutta olen nyt yrittänytkin harjoittaa edes siellä lenkkipolulla oikein urakalla. Olen jo oppinut siihen, että en valitse reittejäni etukäteen, vaan juoksen sinne, minne haluan.

Mukavaa viikkoa kaikille! Omani jatkuu ruokatauolla Nizzan oppaan kanssa ja illalla Lontoon kartan kanssa!