Polttariviikonloppu

Hellurei! Mulla on yllättäen vähän hoppua kaiken järjestelyn kanssa, mutta tässä vähän kuulumisia:

Lauantaina minut herätettiin klo 10 aamulla ja oli vartti aikaa nousta ja pukea ja olla valmis. Ei temppu eikä mikään! Minähän olen perfektoinut jo töihinkin tämän "kymmenessä minuutissa ovesta ulos" -taktiikan. Ekaksi kirjoitin alle tämän sopimuksen, jossa sitouduin olemaan täysillä mukana koko päivän marisematta. Passasi.



Tanssija esittelee sopimusta



Rasvaa naamaan



Tällainen löytyi puhelimestani automatkalta :D



Ajoimme noin puoli tuntia (Paras Ystävä teki ylimääräistä lenkkiä harhauttaakseen minua, mutta olin ihan kartalla) ja saavuimme mökkitien alkuun. Siitä sitten Paras Ystävä jatkoi matkaa ja siskoni Tanssija veti mulle aamureenin.



Nam! Aamupalaa ja all time favourites: croissantit (söin vaan yhden!)

   Sitten oli vuorossa morsiussauna omassa mökkisaunassa. Ihan parhautta! Tuo kyseinen paita on siis Surusilmän huomenlahja :D Ja minä istuin koivunoksien ja havunoksan päällä kiltisti. Sisko teki ihanan päähieronnan ja serkkuni Tyhmä teki käsihieronnan. Huomatkaa ranteessa iänikuinen sykemittari.

Kaikista ihaninta oli, että isä oli tehnyt meille vastan (vihdan)! Ihana :) Sillä sitten mua hakattiin ja näytti että kolmea lasta se lupasi, ihanaa! Sain sen vastan katolle lopuksi nakattua niin että avio-onnea pitäisi olla tiedossa kuulemma.

Sitten aloi kauhut:



toi L-merkki on oikeasti se ajoharjoittelijoiden autoissa oleva lätkä, joka myös liitetään polttareihin jostain syystä



Ja näin nöyryytetään asulla pullukkaa!

 Rehellisesti sanottuna tuo oli mulle todella kova paikka toi asu. Teemana oli tuo neonvärisportti, mutta harmi vaan kun en saanut pukea omia neonvärisiäni, joihin osaan laittaa omat parhaat puolet esiin, kuten allaolevasta kuvasta näkee, että muut olivat aika pitkälle sen voineet tehdä tai sitten ei ollutkaan mitään peiteltävää. Itkua nieleskellen siinä sitten olin good sport ja toimi lisämotivaationa tuo oma peilikuva jatkaa Bikini Challengessa entistä  enemmän!

tiimikuva

Hauskuutta päivään toi myös se, että  meille oli varattu Spaissari-tanssitunti. Oli ihan huippua! Vedettiin Wannabea ja posetreenejä ja kaikki oli täysillä mukana! Oli niin mukavaa! Jouduin sitten esiintymään lopussa yksin kaikille, mutta noh, tuo oli pientä :D

Tämän tanssitunnin jälkeen kävin mökkipolulla lukemassa sinne ripustetut mulle kirjoitetut kirjeet, jotka olivat niiiiin ihania! Etenkin sukulaiset ja pari ystävää olivat kirjoittaneet niin sydämensä pohjasta, että mulla tuli itku. Mutta olenkin aina ollut tällainen tunteilija! Oli niin ihanaa lukea rakkaittensa ajatuksia ja siitä, että he taitavat oikeasti tykätä minusta tämmöisenä kuin olen. Varsinkin työkaverini ja ystäväni Jalkapalloilijan kirje oli erittäin koskettava, koska hän on minulle muutenkin ollut melkein alusta asti kuin isosisko. Lisäksi siskojeni ja serkkujeni koskivat syvälle, kuin myös Parhaan Ystävän. Ja ihanaa oli myös rehelliset kirjeet Auskukaverilta (kesäkuun postauksen polttarisankari) ja Päivänsäteeltä. Bikini Challenge -ystäväni Nappisilmä oli myös sanonut juuri ne asiat, joista hän itsekin on minulle viime aikoina tullut tärkeäksi erityisesti urheilukaverina!

Baarissa ilta kääntyi lopulleen ja meillä oli siellä ohjelmassa vielä Tinakenkätyttö karaokessa, johon meidän 10 hengen seurue ei olisi edes niitä mikkejä tarvinnut.



Kaiken kohokohta illassa oli se, kun pääsin kotiin kahden päivän reissulta ja Surusilmä saapui kotiin myös. Hänellä puolestaan oli takanaan kahden päivän bileet, toisin kuin minulla, joka oli vain kotoa kaksi päivää poissa. Oli niin ihanaa jutella ja jakaa kokemuksia polttareista ja meillä oli kummallakin ollut niin mukava päivä. Valvottiin varmaan ainakin tunti ja juteltiin vain.

Dieetistä sen verran, että on ollut käynnistymisvaikeuksia, mutta siskoni kyllä silti koko ajan kaventaa häämekkoani (ja kiroaa sitä :D). Nyt kuitenkin otan itseä niskasta kiinni ja muistuttelen itseä noista viikonlopun kuvista ja kuinka nöyryyttävältä tuntui, kun joku baarissa tuli sanomaan, että "Ihailen kyllä tosi paljon että suostuit vetään tollasen makkarankuoren päälle etkä anna sen häiritä." Saatoin täräyttää takas jotain suuntaan: "Ihailen että osaat noin huonosti peittää ilkeilyn." Eli huomisesta (teille tästä päivästä ajastuksesta johtuen) lähtien olen taas kunnolla ruodussa!

Sormus on haettu, ja se on niiiiin ihana! Näytän kuvaa sitten kun olen rouva :)  Eniten oli hienoa se, että Ypyä (tekijä) oli saanut mahdutettua sormukseen myös alkuperäiset kaiverrukset uudelleen. Sormuksessa luki siis myös alkuperäisen sormuksen mukaan mummini nimi ja kihlapäivä. Olen niin onnellinen, että sain ukkini sormuksen tuohon. Mulla kävi sikäli myös ihan älytön tuuri, että olin maksanut kaksi 0.03 kokoista timanttia sormukseeni ja he olivat vahingossa laittaneet 0.05-koon, mutta antoivat samaan hintaan. Vitsi mikä tuuri siis! Ja oikeasti mulle oli vain tärkeintä se, että saan ukkini sormuksen siihen, kaikelle muulle ihan sama <3 ja="" kin="" kyynelt="" pari="" saatin="" siin="" tirauttaa...="">
Ihanaa viikkoa kaikille! Mulla se tulee olemaan kiireinen ja jännä!

Muutoksia

Heippahei ja mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!
Tämä tuleva morsian on aika kiireinen nykyään, mutta yritän keretä vielä päivittää. Nythän se pitäisi juuri keretä, kun en töiden jälkeen edes tällä viikolla käy salilla, vaan pidän palautusviikkoa kävellen ja palautellen.

En usko että olisin ikinä tehnyt tätä näin hyvällä omatunnolla. Superdieettikin on nyt sitten ohi, joten tässä vähän vielä faktaa: viimeisen viikon aikana ei tullut juurikaan muutosta, mihin olen hieman pettynyt. Ylipäänsä olen hieman pettynyt, että en saanut oikeastaan kilojen puolesta oikeasti tulosta. Paino on aikalailla sama, mutta onneksi senttejä on sentään kadonnut. Ehkä vaadin liikoja. MUTTA olen siitä erittäin positiivisesti yllättynyt, että olen näin motivoitunut jatkamaan. Pakkohan sen on jossain vaiheessa pudota tällä työmäärällä ja jos ei putoa, niin meno lääkäriin.

Viikonloppuna oltiin Kemissä Satama Open Airissa kuuntelemassa Jonne Aaronia, Anssi  Kelaa, Kaija Koota ja Grooving High All Starsia. Viimeisinhän on meidän oma paikkakunnan ylpeys ja Grooving High Allstarsin ihanainen Elluhan on jopa tanssinut minun kanssa samassa Wanhojentanssipuvussa :D Mutta siis kyseessä on mahtava nainen ja keikka oli ihan loistava! Oli huippu nähdä heidät. Jonnekin oli kyllä aika ihana. Ja Kaija nyt on aina. Olin niin fiiliksissä keikalla!


Meillä oli tosi hyvä meno päällä! Eka oli yhteiskuva virneellä ja sitten minä bongasin siskolleni vielä illan hämyssä Jonnen, joka tuli backstagelta ja suostui siskoni kanssa kuvaan. Siskoni ilme kertoo kaiken.




Ilme: korvaamaton :D



Seuraavan päivän kulutimme kokonaan hääaskarteluissa Parhaan ystävän ja siskon kanssa. Hienoja niistä ruusuista tulee!!

 

Sitten tuli yksi ihan huippu juttu! Nimittäin Nordea (ei maksettu mainos) tarjoaa nykyään ilmaista säästöpossuohjelmaa, jossa jos kaupassa käydessä kortilla maksaessa ostos on vajaa tasaeurosta yli 20snt, sen voi pyöristää tililleen sen lopun. Eli esim. jos ostokseni maksavat 27.70e, niin Nordea siirtää 30snt siitä säästötililleni. Olen säästänyt jo ihan huimasti tuolla ihan huomaamatta ja mistään ei ole tarvinnut luopua! Ja huom! Viikko kaksi on menossa tällä hommalla. Minimipyörsitys on 20snt (oisin itse toivonut että minimipyöristys olisi 5snt, mutta katsotaan, jos siihenkin tulisi mahdollisuus vielä). Tosi kätevää! Suosittelen :)
Viikonloppuna myös käytiin äidin kanssa kuuntelemassa minun ja Surusilmän kuulutukset. Se jotenkin konretisoi sen asian, kun kirkossa pyydettiin siunausta meille, kun aiomme solmia avioliiton. Tuli tippa linssiin jo siinä! Sitten tämä märyiita joutuu vielä kirkkoon. En muuten ole vieläkään löytänyt sitä vedenkestävää ripsaria by the way...
Tämä viikko menee siis kuten kerroin jo kevennellen ja lentoemäntädieetti vedetään siskon kanssa sen kunniaksi. Ihan hirveetä paskaa, voin kertoa. Tuntuu varmasti kivalta palata siihen Bikini Challenge -dieettiin sitten ensi viikolla tämän jäliltä. Ai niin ja viikonloppu ja polttarinikin lähenevät! IIks! Laitan sitte tänne kuvia ja kaikkea :D Odotan tosi paljon jo!

Miten teillä muilla menee, jotka on jo aloittaneet dieetin? Kertokaahan kokemuksia! Minä tulen perästä :)

Entäpä jos...

... Vihaisit vähemmän ja puhuisit asioista enemmän?

... keskustelisit enemmän ja suuttuisit vähemmän?

... päästäisit ihmisen lähellesi?

... luottaisit ystäviin?

... arvostaisit ystävän rehellisyyttä?

... jos nielisit ylpeytesi?

... antaisit pyydettäessä ystävälle anteeksi?

... kertoisit rakkaillesi arvostavasi heitä enemmän?

... käyttäytyisit kuten lapsi, mutta et lapsellisesti? Jospa me kaikki muistaisimme taas, mitä ekaluokalta asti on opetettu anteeksipyytämisen ja -antamisen toimimisesta?

... pyytäisit anteeksi?

... katkeruus syökin vain kantajansa?

... jos tänään on viimeinen päivä rakkaasi kanssa, olisiko se parempi käyttää ystävän anteeksiantoon vai kiukutteluun?

... tietäisit, että huomista ei tule?

Nousee päivä, laskee päivä

Olen viime päivinä miettinyt paljon elämän kummallisuuksia ja niitä miettiessä juossut epähuomiossa lukuisia kilometrejä enemmän, kuin oli lenkille lähtiessä tarkoitus.

Enimmäkseen tämän ajatuksen sai aikaan se, että Paras Ystävä menetti taannoin rakkaan ihmisen, ja vaikka sitä kuinka yrittää parhaansa, ei vain ole sanoja. Itse en ole koskaan varsinaisesti menettänyt vielä ketään elämäni aikana. Hänen rakkaansa meni suhteellisen nopeasti eikä aikaa loppujen lopuksi ollut varmasti tarpeeksi - eihän meillä sitä koskaan ole. Itse olen lisäksi todella kova myötäeläjä ja lapsuudesta asti ystävänä pysyneen ihmisen surua on hyvin vaikea kuulla ja seurata vierestä. Ei siksi, että en jaksaisi kuunnella tai kantaa taakkaa kanssaan, vaan siksi, että ei itse voi kantaa sitä toisen puolesta, ei voi ottaa toisen surua pois. Ja sitä sydäntävääntävää tunnetta ei pääse karkuun, kun toisella on niin paha olla, että itsellä on paha olla toisen tuskan kuullessaan.

Tiistaina kävin parhaan ystävän ja vanhempiensa luona viemässä ystäväporukkani osanoton. Minusta oli erittäin tärkeää näyttää osanottomme. Istuimme heidän kuvankauniila pihallaa kukkaistutusten vieressä puutarhapöydän ääressä, joimme ihanaa Tropicanamehudrinkkiä, jonka seassa oli Vichyä. Ilta oli jo pitkällä ja sää oli sen mukainen: aurinko paistoi yhä lämmittäen säteillään, mutta ilman että olisi enää paahtanut niskaamme ankarasti. Hetki oli erittäin runollinen. Siinä illan edetessä kävimme usean vakavan ja vähemmän vakavan keskustelun, kun itku oli nielty taka-alalle. Lopuksi kävimme vielä Parhaan Ystävän kanssa hautajaisvastaanoton määräpaikassa katsomassa, miten valmistelut olivat onnistuneet ja sain esittää vielä osanottoni varsinaisille asianomaisille. Näin ilta jatkui Parhaan Ystävän autossa istuen, hänen kanssaan aikaa viettäen.

Illalla nukkumaan mennessä olin uupunut, mutta jotenkin olo oli myös seesteinen. Jos meidän on aikanamme täältä lähdettävä, niin olen onnellinen jokaisesta hetkestä. Ja lisäksi olen varma, että tällä kerralla lähtijä oli onnellinen siitä, että saimme hänen lähtönsä ansiosta kokoontua yhteen, osoittaa tukemme Parhaalle Ystävälle ja hänen perheelleen, sekä muistaa elämän suloiset ja katkerat puolet. Haluaisin ajatella, että tässä kaikessa surussa on myös toivon ja lohdun siemen: tietoisuus siitä, että elämä kantaa ja jatkuu, vaikka vielä se puristaakin otteessaan liian tiukasti. Ennen kaikkea minusta on hyvä muistuttaa kaikkia ystäviä silloin tällöin - nimenomaan teoillaan, että vaikka ei aina jaksaisikaan, on paikalla aina joku, jonka mielestä ei tarvitsekaan olla vahva. Joku, joka voi ehkä edes kannatella, tai jopa kantaa reppuselässä, ne vaikeimmat askeleet, jotka on mentävä eteen päin.

Day 16 - a song that you used to love but now hate

Jenni Vartiainen - Missä muruseni on

Siis tää OLI niiiiiin ihana. Kunnes se meni överiksi. Nykyään joka kerta, kun Jenni aloittaa menevänsä parvekkeelle nukkumaan, mietin, että hyppää jo alas sieltä. Tää ei ole Jennin vika, se on radioränkytyksen. Korostan, että Jenni on maailman tämän hetken ihanin naisartisti ja muutenkin ihana, kaunis upea neitonen! Veti Tornion Umpitunnelissa ihan mahtavan (liian lyhyen) keikan mun synttäreitteni kunniaksi (hihi, varmaan) maaliskuussa. Eli summa summarum: rakastan artistia, hänen musiikkiaan ja kaikkea muuta, paitsi tämän biisin puhkikulutusta radioasemilla.

Day 04 - a song that makes you sad

Tämä on surullisin kappale, jonka tiedän. Tai ei se muuten olisi, mutta itken musiikkivideon ansiosta joka kerta. Liittyy liikaa henkilökohtaisiin kokemuksiin ja sitä kautta saa minut erittäin onnettomaksi. Lisäksi videossa on kuitenkin tärkeä sanoma ilman saarnaa. Näin joskus käy, mutta ehkä me voisimme auttaa vielä enemmän? Tämän videon myötä lähetän ajatuksen omalle ukilleni, jonka oikea sielu on jo mennyt, mutta jota rakastan edelleen - kaipaan vain sitä omaa ukkiani.

Ensin tästä eilisen tuloksesta..

Postaan Helsingin ihanasta reissusta vielä myöhemmin, kun kameralla on kivoja kuvia kivoista ostoksista. Mutta mutta.. Mihin hiivattiin tämä maa on menossa? Mun jopa parhaat kaveritkin jotkut innoissaan hehkuttavat äänestäneensä tätä Perussuomalaisten muutosvoimaa kannattaen. Siis mitä te äänestätte? Markkaa takaisin? EU:sta pois? (80% suomalaisista on muuten tyytyväisiä EU:hun) Vai kenties muukalaisvihan ja aborttikiellon puolesta? En voi sanoa muuta kuin että kansa sai edustajat, jotka kansa ansaitsee. Toivon, että tämä kausi antaa Persuille mahdollisuuden todistaa kansalle, kuinka yksinkertaistetut puheet eivät välttämättä tuo yksinkertaistettua politiikkaa ja jos tuovatkin, se ei välttämättä ole hyvä asia. Toivon siis persujen mahalaskua. Muistan edelleen liian elävästi ensimmäisen persujen julkkisedustajan vinkeet, muistatteko te? Onneksi kyseinen sairaslomilla suurimman osan kaudestaan viettänyt edustaja ei jäänyt sen enempää loisimaan yhteiskunnan rahoilla, kun heitti lusikkansa nurkkaan (tämähän on siis vain provosointia, loisiminen kun on persuille niin hengen asia, vai miten on, Tony Halmeen äänestäjät?).

Oma ehdokkaani ei siis Lapin vaalipiiristä mennyt läpi, pahoitteluni Ulla Karvo. Toisaalta harmittelen myös entisen luokkakaverini Katri Kulmunin (kesk) hieman vajaaksi jäänyttä äänisaldoa, sillä tuollainen nuori olisi ollut eduskunnalle varmasti hyväksi :). Joo, kyllä mie kannatin Kokoomusta, mutta en koe, että oikeistolaisuus menisi Kokoomuksella niin äärilaitoihin kuin Persuilla. Kokoomuksen vaaliohjelmassa ei kuitenkaan ole se, että potkitaan mamut takaisin kotiinsa. Tällä hetkellä toivon, että hallituksessa olisivat sitten demarit ja kokoomus, mutta kaipa nuo persut on pakko sinne tulosten perusteella päästää. Lisäksi tiedän, että moni mieltää Kokoomuksen eriarvoistajana. Toki kyseessä on porvaripuolue, mutta silti mielestäni arvopohja on kohdallaan ja esim. Stubb on esiintynyt mediassa edukseen. Minulle jäi myös muutostoivomuksen lisäksi sellainen kuva, että Kokoomus on kansan mielestä kuitenkin tehnyt jotain oikein, jos se voittaa vaalit edellishallituksen jäljiltä, kun taas Keskusta jäi tappiolle juuri vaalirahasotkujen takia (myös Maria Tiura tippui, mikä on minusta aivan oikein).

Eniten minua huolestuttaa näissä vaaleissa tämä nouseva muukalaisviha, jossa en halua ainakaan omien lapsieni kasvavan. Entä jos opettaisimme lapset siihen, että kaikki ovat ansainneet avun? Omaa yläasteen opettajaani lainaten (taksvärkkipäivän pep-talk): Koskaan ei saa olla omat asiat niin hyvin, että ei ole varaa auttaa muita. (BTW, Portugali on auttanut meitä Talvisodan jaloissa, ei näin mittavasti, mutta anyway). Toki hyysäämme mamuja enemmän kuin omia kansalaisiamme, mutta toisaalta suomalaiset osaavat vielä käyttää systeemiä hyväkseen enemmän. Ja miksihän ne mamut ovat ISS:än töissä? Siksi, että heitä voi siellä KUSETTAA. Ei kukaan suomalainen enää lähde niin huonoilla palkoilla (ja myös usein noissa firmoissa on mukana muutakin laittomuutta palkanmaksuissa) töihin. Pakolaisena tulleet ihmiset tekevät näitä töitä, joihin muut eivät suostu. (Toki se madaltaa alan palkkoja, että he hyväksyvät alhaisen palkan.) Eurohan on jo laskussa tuloksen ansiosta. Tämäkin minua suututtaa: persut ovat vedonneet "kansan syviin riveihin" eli niihin, jotka äänestävät enemmän fiilis- kuin tietopohjalta. Tältä minusta ainakin tuntuu. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä Portugalin tukipaketista luopuminen tarkoittaisi käytännössä, mutta euroalueen talouden romahtaminen olisi meille kohtalokasta olemme sitten mukana Emussa tai emme. Kuinka moni on oikeasti haluamassa markan takaisin? Kuinka moni kuunteli, kun persut julistivat nykytaiteen tukemisen turhaksi ja vain kansallisaatetta tukevien taidemuotojen olevan tuettavissa? Natsi-Saksassahan poltettiin vääränlainen taide - sellainen, joka kuvasti muita kuin natsien ihanteita. Ja tuolloinkin suurin osa saksalaisista seisoi natsipopulismin takana hurmiossa. Harmittaa myös se, että Päivi Räsäsen homovihaan kansa reagoi, Soinin kommentteihin asiasta ei (ja huom. Soini ei edes yritä perustella suurta osaa näistä mielipiteistään mitenkään). Eikö teistä ole mitään epäilyttävää siinä, että ihminen, joka haluaa eroon EU:sta on silti täysin valmis ottamaan vastaan MEP:in pestin, kun palkkakin on niin kiva?

Lopuksi haluan sanoa, että sallin täällä asiallisen kommentoinnin, mutta estän blogini kommentoinnin, jos mielipiteet ilmaisevat selkeästi muukalaisvihaa, rasismia tai asiattomia sanakäänteitä.

Ja loppukevennys: Näin Lindexissä:

Short SHIT :DD (joo sori, nukuin viime yönä 4 tuntia :DD)

Nousee päivä, laskee päivä

Minun ukkini on ollut halki elämäni tärkeimpiä henkilöitä. Hän opetti minulle lapsuudesta asti käyttäytymistä, sitä kuinka tärkeää on auttaa ja välittää, kuinka työnteko palkitaan ja kuinka englantia lausutaan - muutamia mainitakseni. Vietin lapsuudessani tolkuttomia määriä mummolassa, sillä se vaan oli kivempi paikka kuin esim. koulun iltapäiväkerho. Olen saattanut jopa pari kertaa suurennella kuumeoireitani, koska tiesin pääseväni mummolaan hoitoon (maailman parhaat herkut, piirretyt ja hoito).

Opintojen edistyessä ukki käytti tuntikausia kerratakseen kanssani englantia, opettaakseen minulle rakenteita, joita koulu ei enää meille opettanut ja korjatakseen lausumistani oikeaan brittienglannin suuntaan ;) Varsinkin varhaisessa vaiheessa tästä oli minulle huomattavasti etua ja tulokset puhuivat puolestaan. Ukki auttoi minua aina sairastumiseensa asti.

Lisäksi soitin viulua kuusivuotiaasta asti, jolloin ukki pelasti vanhempieni päivän useampaan otteesseen, kun jostain syystä ei minua olisi ehdittykään viedä soittamaan. Hän saattoi ilmestyä kovina pakkaspäivinä yhtäkkiä aamulla kotiovellemme ilmoittamaan, että vie meidät kouluun. Ukki kävi meillä autollaan harva se päivä aina sairastumiseensa asti. Kovin paikka ukille sairastumisessa olikin ajokyvyn menettäminen.

Ukki on ollut tukeni ja turvani aina (maailmani romahtamiseen) vuoteen 2003 asti, jolloin hän sai aivoinfarktin ja halvautui vasemmalta puoleltaan. Siitä lähtien ihminen, joka oli käyttänyt lähes kaiken aikansa muista huolehtimiseen alkoi olla se huolehdittava. Ja edelleen ukki opetti minua: hyväksymään fyysisen vamman, henkiset rasitteet, joita tilanne toi ja ymmärtämään paremmin invalidien tilannetta. Hän teki minusta ihmisen, joka palavalla raivolla puolusti vammaisten oikeuksia, puhumattakaan niistä kaupan invapaikoista, jotka oli vienyt aina joku, joka haki niin paljon kaljaa, että auto oli saatava lähelle. Liikennepoliisin taipumukset ovatkin varmaan tulleet suggestion kautta ukilta :D

Ennen kaikkea me kaikki opimme joustamaan, ymmärtämään, olemaan kärsivällisiä ja tukemaan toisiamme. Ukin tilanne opetti meidät tuntemaan mummin: mummi luotti paikkakuntansa lapsenlapsiin kuin kallioon ja olen onnellinen, että etäinen ja jokseenkin viileä, jopa pelottava mummi on nykyään myös minulle tärkeä ihminen. Eilen juuri olimme vierekkäin, kun mummi ei enää jaksanut seistä.

Vaikka ukkini eläisi vielä kymmenen vuotta, en ikinä tämän eliniän aikana voisi korvata hänen hyväntekeväisyyttään. En varsinkaan pysty siihen yhtä pyyteettömästi ja kärsivällisesti kuin ukkini on pystynyt. Kai suurin katumukseni onkin, että ukki ei tiennyt sitä laajuuttaa, jolla häntä arvostettiin silloin, kun hän oli vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ukki tuki vaimonsa leskeksi jäänyttä siskoa väsymättä, tuki vanhempiani lastenhoidossa, tuki meitä useampaan otteeseen rahallisesti ja henkisesti sekä auttoi Lions Clubin aikanaan mm. järjestämään kävelykyvyttömän venäläistytön leikkauksen (, joka tanssi pari vuotta myöhemmin jo balettia). Elämä ei aina kohtele meitä reilusti.

Olen ajatellut ukin tilan huonontuessa jopa niin, että ukin pitäisi jo saada mennä. Ukkia pelottaa olla sairaalassa, pelottaa, mitä tapahtuu, eikä hän enää ymmärrä koko tilannetta. Mummin poistuminen paikalta kauhistuttaa häntä kuten myös oma sairaus. Olen ottanut etäisyyttä tilanteeseen, koska ukki on ollut sairas jo niin kauan aikaa, että en uskonut tilanteen olevan niin paha kuin se on ja lisäksi siksi, että tilannetta on helpompi käsitellä. Eilen, kun näin sairaalassa rakkaan ukin niiden letkujen keskellä, kuihtuneena kuin varjo entisestään ja lohdutin itkevää mummia, tajusin silti sen hienouden, että minulla on ollut niin kauan ukki. Kuten myös sen upean elämän, jonka hän on elänyt mummin kanssa, mitä ukki on tehnyt ajallaan ja kuinka se perintö jää meille.

Tällä hetkellä siis tämä bloggaaja joko kirjoittaa suruunsa tai jättää kirjoittamatta - aika näyttää. Tällä hetkellä kuitenkin olo on aika maassa ja jaksaminen vähäistä. Kauhein tunne on pinnistellä sairaalassa muiden tukena, koska en tunne että minulla on oikeutta itkeä, kun muilla on varmasti vielä pahempi olla. Sairasvuoteelta ei malttaisi lähteä pois, mutta toisaalta paha olo puskee päälle niin valtavina aaltoina, että potilaan luonakin on vaikea olla. Takaraivossa on ymmärrys siitä, että ukin pitäisi saada mennä - on lupa antaa periksi. Sydämessä tuska on hirmuinen ja itsekkyys huutaa vastaan: pysy vielä täällä!

Se mikä ei tapa, sattuu niin perkeleesti

Sain eilen illalla kandini arvostelun ja menin jännityksellä katsomaan arvosanaehdotustani sähköpostista palautettuani toisen esseen, jonka luulin olevan kevään viimeinen. Tehtyäni tänä vuonna n. 80 op:n työn, olin jo toivonut a) lepoa ja b) sitä kuuluisaa lausetta, että lopussa kiitos seisoo.
Nyt onkin sitten tilalla
a)itsensä epäily
b) vakava mietintä alan vaihdosta
c) rankka eilisyö
d) melko raskas olotila

Kandini on saanut arvosanaksi alustavasti kakkosen. Eli että ei mene läpi käytännössä. Virheet liittyvät liiallisiin yhksityiskohtiin ja konvetioiden käyttöön. Tässä suuttumus on suurin, koska meillä ei ole minkäänlaista tutkimuskurssia, jossa olisi annettu alustavaa opetusta aiheesta. Ei mikään tekosyy, sillä esim. Päivänsäde on saanut nelosen (, mistä iloitsen hänen puolestaan aivan älyttömästi)!

Alkukesän kivat jutut (esim. Sinkkuelämää2 -ensi-ilta) saa luultavasti jäädä, kuten myös Whitney Houstonin keikkareissu jää luultavasti mahd. lyhyeksi. Minun koko vuoden kasvattama positiivinen asenne sai kyllä kovan kolauksen, sillä nyt on kaksi aikaa rakata kandityötäni rajusti. Eniten kauhua tuottaa se, että kuvittelin työtäni hyväksi ja nyt kyseenalaistan kaiken työni, oman taitoni ja osaamiseni.

Eilisyö meni itkiessä ja tänään pitäisi alkaa takaisin työhön tämän jo alkaneen oikean työn lisäksi: tätä rytmiä oli jatkunut jo kaksi viikkoa ja nyt valoa ei näykään tunnelin päässä. Eniten säälin Housboyta: hän kärsii kaiken vierestä - kiukkuni, itkuni, turhautumiseni ja suruni sekä sen purkamisen häneen.

Ei se auta, töihin on alettava ja toivottava edes kolmosta tämän rupeaman päätteeksi.

Unirytmin kurimus sekä lupaukset, jotka on pidettävä

Mun unirytmini on aivan mullin mallin. Siskoni Kuopuskin jo kommentoi sitä sanomalla, että saatan olla ihan mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä hereillä ja vastaavasti nukkumassa. Ja en voi vedota vuorotyöhön, silllä viimeksi olen ollut töissä yöllä varmaan noin kuukausi sitten. Nämä yöt kuluvat sitten rattoisasti kouluhommissa ja hömppähommissa. Mutta onneksi on olympialaiset, koska yksin kun vietän aikani Oulussa, on tv:n hälyääni kiva lisä, joka tuo tunteen seurasta (säälittävää!) :D

Nyt kuitenkin on pakko avautua eräästä negatiivisesta asiasta, joita olen naiivisti, silmät ummessa ja härkäpäisellä itsepäisyydellä torjunut elämästäni ja varsinkin täältä blogista viime aikoina. Mutta tämän sanon vain siksi, että se on julkisesti täällä esillä. Olin siis eilen ystävien kanssa viettämässä pitkästä aikaa sitä opiskelijaelämän kivempaa puolta. Itse join huikeat kaksi siideriä koko illan aikan (, jonka suurin osa aloitti jo Reikunmäessä klo 14 mäenlaskun alkaessa). Ilta oli mahtava: kahden tunnin palelun jälkeen tyärten kanssa saunaan ja siitä illan päälle Oulun Radisson SAS -hotelliin, jossa laskiasbileet on perinteisesti pidetty. Noh, ensinnäkin paikkaan oli myyty 1300 lippua ja ovella oli jono jo klo 22. Naisten vessa oli myös tuohon aikaan viimeistään jätetty täysin ilman huoltoa eikä alakerran naisten vessassa ollut paperia kuin kahdessa kopissa koko loppuiltana. Hanoista toimi yksi tai kaksi tuurin mukaan. Illan kauhu oli kuitenkin narikka. Päätin kilttinä tyttönä lähteä kotiin yhdeltä, jolloin asetuin narikkajonoon. Autokyydistä kotiovelle huolimatta (n.10 min), olin kotona klo 02.30! Syy: narikat olivat kaatuneet ja porukalle haettiin takkeja kuvailun perusteella. Jonotin siis narikkaa reilun tunnin, josta loppuvaiheen n. 15 min olin litistyneenä kolmen itseäni kaksi kertaa painavamman henkilön väliin. Kun olin saanut tavarani, piti vielä päästä rysiksestä ulos, missä siinäkin toimi vain väkivoima. Kun pääsin viiden minuutin jälkeen narikan saamisesta vihdoin tungettua itseni ulos, totesin ovimiehelle, että paikka tarvisi jo poliisia avuksi hajottamaan massat. Kotiin viemisinä pieni venähdys kädessä ja selkäkipua. Viimeisenä oltiin päätetty hoitaa ulkomaalaiset, koska ilmeisesti tässä kuvailutehtävässä ei ollut riittävästi englanninkielen valmiuksia ja pari meksikolaista oli odottanut takkejaan AAMUKUUTEEN!! Se siitä tilityksestä, en mene enää IKINÄ Oulun Radisson SAS:iin.

ASIAAN:Tässä on kuitenkin ensiosio haasteestani, jonka esittelin edellisessä postauksessa. Tässä siis viikon hiustyylejä alkaen seuraavasta haastepäivästä eli keskiviikosta. Mulla on keskiviikkona vain 12.30-14.00 luentoa, joten puhumme tosi helposta päivästä (ai niin ja tästä lähin se on mulla vapaa, kun oli vain yhden periodin kurssi). Joten hullun innoissaan nousin aamulla laittaan itteäni. Tuloksena lämpörullat ja näin:Föönasin eka hiukan hiuksia, fiksasin otsatukan ja laitoin muotovaahtoa tukkaan. Sitten rullailin tukan lämpörullille. Teen aina niin, että eka kierrän hiusosion sormen ympärillä ja sitten alan asetteleen rullalle. Minusta kyseinen hiustenlaittomuoto on aivan liian aliarvostettua: Mulla menee 10 min rullailla tukka kiinni, sitten teen meikin vartissa ja sitten otan rullat pois ja lakkaa. Voilà!

Siinä missä tukka ja meikki laitettiin viimisen päälle, asu meni vähän rennommin, koska en vaan kehtaa laittaa prinsessakiharoita ja prinsessa-asua. Tykkään, että jos joku on tosi laitettu, toisen pitää olla vähemmän. Eli ulkomaantuliaishuivi, River Islandin leggingsit ja GinaTricotin 4.90e maksanut laiskuustunika. En halunnut ihan näyttää laiskuuden huipulta, joten laitoin ton niittivyön ja käsikorut ranteeseen (molempi GT). Jalassa samat kengät kuin seukiks tulevassa kuvassa, Biancolta.

Torstaina laittelin päälle tällaista. Aamulla oli tosi paljon aikaa, joten suoristelin tukan kaikessa rauhassa. Sitten oli tosi haasteen aika: olin vakuuttanut kaikille, että voin pitää tekonahkahamettani niin, että se ei näytä tökeröltä. Joten näin ollen laitoin kyllä tukkani kovan näköiseksi ja naamaan vahvan silmämeikin, mutta silmät laitoin piiloon lasien taakse (mulla on miinuslasit, joiden kanssa olen huomannut, että saa latoa minkä verran tahansa pakkelia silmiin. Melkein). Ja sitten H&M leggingsien kanssa laitoin tuon KappAhlin mustan tekonahkahameen ja ajattelin luottaa tuohon vastakohta-asetelmaan taas ja laitoin kaveriksi H&M neuletakin ja tummansinisen harsohörsöpaidan. Alla on joku toppi, joka on varmaan sekin menkkahaukan.

Perjantaina oli minun vapaapäiväni, koska mulla ei ollut töitä. Näillä hiuksilla mentiin kauppaan ja Makuuniin hakeen illaksi OZ:in eka tuottis ja UP. Asu oli varmaan joku farkut ja t-paita todennäköisimmin, koska niitä en jaksanut ees kuvata. Mutta kampaushan tehtiin tarrarullilla ja siitä ei tullut ihan niin kiva, kuin halusin. Isoja tarrarullia ja muotovaahtoa siinä kummiski on ja lakkaa. Ei ihan paras juttu, mutta Housuboylla meni hermo mun hitauden ja mulla tukan kanssa, joten se nyt on tollanen uitettu rätti -malli. Viikonloppu oli verkkarimeiningeissä ja töissä, joten ei mitään missimatskua. Laitan lisää kuvaa yrityksistäni tällä viikolla ja jatkan haastetta siten, että teen sen kuitenkin 7 päivän mukaan. Tiedän huijaavani, mutta ei ole järkeä laittaa tukkaan töihin, kun se pitää sitten jynssätä siitä lemusta heti töistä tultuaan ja sunnuntaina ei vaan meän huushollissa tehdä mitään, mikä vaatii meikkausta, hiustenlaittoa tms. vaan ohjelmassa on kouluhommat, laatuaika, sähly ja saunominen vanhempieni luona.

Ja sitten se Shu Uemuran jälki, jota moni on kysynyt. Anonyymi postasi siitä ekana kommenttilootaani ja loput pyynnöt ovat tulleet naamatusten. Laitan tähän nyt eka vertailun vuoksi au naturel -tilanteen.


Ongelma mulla on enemmänkin se, että mun ripset kyllä yleensä taittuu viiden minuutin taistelun jälkeen ihan omasta mielestäni kauniisti, mutta auta armias, kun siihen lämäsee ne ripsarit, niin ihan kuin niitä ei oisi edes taivutettu. Plus aina ne eivät kaarru niin kauniisti, vaan osa menee 90 asteen kulmaan ja osa ei kaarru. En ole tähän päivään mennessä päättänyt noiden ennen käyttämieni halvempien taivuttimien kanssa, ovatko muoviset vai metalliset paremmat. Yritin myös taivuttaa ripsiäni kauan siten, että lämmitin eka sitä taivutinta. Se auttoi ehkä pitämään ne ripset asennossa noin puoli tuntia.
Tässä on kuitenkin tilanne Shu Uemuran jälkeen. Taivutan niillä kolmesta kohtaa: eka tyvi, sitten keskikohta, sitten kärki. Taivutan vain niin, että käytän ripset niiden välissä, eli ehkä 2 sekuntia per kohta. Ja tällaiset tulee AINA eka yrityksellä. Ajansäästö: n. 5min. hermosäästö: mulle korvaamatonta (mulla on ehkä maailman lyhin pinna).


Pari virhettä siellä on, mutta jos ois se pienien osioiden taivuttaja, niitäkään ei ois. Ja sitten se juttu, miksi rakastan näitä. Tässä on mun ripset sitten kahdeksan tuntia käytön ja ripsarin lisäämisen jälkeen. Meikkihän on valaistuksen takia kuin vankikarkurilla ja plus tossa on vielä se, että laitan voideposkipunan meikkivoiteen alle ja tohon tosiaan tuli vielä meikkivoide ja aurinkopuuterit päälle. En yleensä näytä noin Frankensteinin vaimolta (ainakaan meikissä, ilman sitä kylläkin). Yritin tehdä ne vertailukuvat, mutta ilman ripsaria kuva on aika sama ja sit sen kans niin ne näyttää just samalta kun toi au naturel ripsarin kans. Näin mulla, eräs kaverini kyllä antoi jo epäsuorasti ilmoitti mulle, että hän ei tajua minua ja ei nää tällaisessa tuhlauksessa mitään järkeä, koska hänen ripsensä kyllä taipuvat ja pysyvät. Se on hienoa mielestäni. Vastaavasti mun mielestä on mieletöntä ostaa se samanlainen Diorin kynä kulmakynäksi kuin hänellä, koska itse en tee sillä mitään (koska kulmani eivät ole samanväriset kuin tukkani, vaan allaolevassakin kuvassa aika lähellä luonnollista väriään). Pointtini on, että äitini kosmetiikkaostoksissa ei ole minun mielestäni mitään järkeä ja äitini ei ole mitään järkeä ostaa minun tuotteitani. Koska minulla on erittäin vaikea sekaiho, äitini tarvitsee vain satunnaista kosteutusta ja halutessaan ikääntymisen merkkejä estäviä voiteita. Huom! Halutessaan! Olet, äiti, tosi kaunis mielestäni :)


Viimeiseksi voin sanoa, että olen etsinyt klassista trenssiä jo useampana vuonna. Nyt sitten löysin unelmien takin, joka ei ihan varsinaisesti ole klassikko, mutta rakastan sitä! Näitä oli tullut På Gränsenin Gina Tricotiin vain yksi, mun kokoa! Siis kuinka usein universumissa käy näin?! Olihan se vähän arvokas ja noi napit saa varmaan taas noiden laadun tuntien ommella noin 35 kertaa uudelleen, mutta en jaksa välittää. Niitit on ihania ja takin väri tosi kiva ja ajaton - puhumattakaan mallista.


ja ei, en ottanut turpaan enkä märissyt. Selitys on tuo, mistä tuo otsikkokin puhuu.

Ja nyt katsomaan taas Olympialaisia! Hauskaa loppuviikkoa ja alkavaa viikonloppua kaikille!

2009

Mitä olen tehnyt vuonna 2009:

- ostanut 16 paria kenkiä


(ja jättänyt noin 50 ihanuutta ostamatta)

- Asunut kolme kuukautta Sveitsissä ja kaksi viikkoa Jerseyssä



- käynyt kahdeksassa eri maassa (Ruotsi, Tanska, Latvia, Jersey tavallaan, Iso-Britannia, Sveitsi, Italia, Ranska)


- kokenut sen oudon tunteen, kun on kokenut jotain käsittämättömän mahtavaa, eikä kukaan Suomessa olevista ystävistäni ole jakanut sitä kanssani, eikä myöskään perheenjäsen tai poikaystävä. Eikä se heistä kertoessani ollut juurikaan kiinnostavaa tai läheskään niin tärkeää.

- saanut tavallaan toisen perheen ja ystäviä ympäri maailmaa


- oppinut puhumaan erittäin sujuvaa ranskaa

- ollut ensimmäistä kertaa työtön kesätöiden mentyä alta ja saanut toisen viime tingassa onneksi tilalle

- alkanut ostamaan vaatteita siksi, että rakastin niitä itse ja minä tykkäsin itse juuri siitä vaihtoehdosta, vaikka kaikki muut sanoivat sen toisen

- saanut silmälasit (ja mikä legendaarista, ne halvimmat miellytti mua eniten ulkonäöltään!)



- aloittanut opettajaopinnot ja viihtynyt ensimmäistä kertaa eläessäni aivan suunnattomasti yliopisto-opinnoissani

- ottanut tunnollisesti kiinni laiskoteltuja kursseja

- nähnyt elämäni ensimmäisen säkkipillin ja sen soittajan livenä



- saanut tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset

- liikkunut aivan liian vähän

- saanut parisuhteeni toimimaan paljon paremmin

- lautaillut ja lasketellut Alpeilla



- ikävöinyt kummityttöäni Jääprinsessaa oikein kovasta (kuvaan ei ole lupaa)

- ymmärtänyt todella, kuinka tärkeä perheeni on minulle

- opetellut hoitamaan viinitilaa, saanut yksityiskiertueen viinitilalla ja maistiaiset siellä


- murehtinut edelleen asioista aivan liikaa

- viettänyt syntymäpäiväni kiertäen Sveitsin ympäri

- syönyt ekaa kertaa elämässäni juustofondueta ja pudottanut vain yhden palasen. Onneksi oli ravintola, jolloin ei tarvinnut tiskata

- tajunnut, että minussa on sisua kuin pienessä kylässä ja tulen jatkossakin selviämään elämän haasteista yksinkin ja oppinut puolustamaan itseäni

- oppinut, että joskus pieni hymy, muistaminen tai välittämisen ystävältä voi pelastaa päivän, viikon tai saada itkun muuttumaan iloksi



Ally McBealissa sanottiin kerran, että kun katselet vuottasi taaksepäin eikä se saa sinua itkemään ilosta tai surusta, on vuotesi mennyt hukkaan. Joten totean tässä, että kumpiakin kyyneliä olen vuodattanut ja vuosi oli ihan mahtava!

Toivon 2010 vuodelta, että saan edelleen olla terve ja onnellinen, sillä olen tähän asti saanut olla hyvin onnellinen

Ihmisyys

Koska linnajuhlat olivat pettymys ja en saanut niistä suuria inspiksiä - kaverini oottivat PMMP:tä kuin kuuta nousevaa ja siskoni kanssa julistettiin ne farssiksi jo ennen niiden saapumista ja niinhän ne osoittautuivat siskoni ja minun ylpeydeksi täydeksi katastrofiksi koko parivaljakko... Siis naiset: Iltapuku on puku, joka peittää nilkat ja ei, siihen ei kuulu leikata eteen puolen metrin reikää vaan siksi, että voi vouhottaa Minna Parikoillaan, vaikka ne ois kuinka hienot. Eikä se mummon veluuri-värienhelvetti-kolttu ollut ehkä ihan paras valinta niiden jumalaisten popojen pariksi - ja koska olen aloittanut blogini ihan muulla kuin tällä hömppäpohjalla, mille olen päätynyt, ajattelin kertoa tänään pari ajatusta, jotka sain katsoessani yön pimeinä tunteina Canal Plussalta An American Crime -elokuvaa (2007).

Elokuva perustuu Indianan rikoshistorian kauheimpiin rikoksiin, jossa äiti ja hänen perheensä pitivät "hoidossa" teinityttöä ja pahoinpitelivät tätä säännöllisesti kellarissaan 1960-luvulla. Naisen nimi oli Gertrude Baniszewski ja tuo tarina oli siis tosi. Oli ihan kauhea katsella, kuinka tuo tyttö oli tullut sinne naisen luo hoitoon, koska omat vanhemmat kiersivät sirkuksessa ja kuinka nopeasti se kierre väkivallassa ja rankaisemisessa eskaloitui karmivaksi. Jopa perheen nuorimmat lapset osallistuivat kidutukseen äidin salliessa sen ja jopa rohkaistessa siihen. Naapuruston lapsia tuotiin myös kellariin polttamaan tyttöä esim. tupakannatsoilla jne. Tytön kai tappoi loppujen lopuksi äidin tulikuumalla neulalla kaivertama teksti tytön vatsassa: I'm a prostitute and proud of it.

Eräs yliopistoni englanninkielisistä opettajista sanoi ensimmäisellä kirjallisuuden luennollamme, että ihmisen ja eläimen erottaa selvimmin oikeastaan toisistaan se, että ihmisellä on mielikuvitusta. Ihminen on käyttänyt tuota mielikuvitusta aikojen saatossa esim. keksiessään mitä moninaisempia kidutuskeinoja toisia ihmisiä kohtaan. Ihmisiä on aina kiehtonut toisten kärsimys ja siksi esim. gladiaattorishow't ja julkiset mestaukset keräsivät uteliasta kansaa paikalle. Antiikin Roomassa jopa väkijoukko hihkui innoissaan kuolemaa joillekin Colosseumin kehässä oleville. Sodankäynnin kuulusteluissa on käytetty sähköshokkeja, luunmurtamista, ihmisyyden häpäisyä, ihmisen pään pitämistä veden alla jne. Natsisaksa kokeili juutalaisilla lääketieteen toimimista ilman nukutusainetta, puudutusta tai muitakaan apukeinoja brutaaleissa leikkauksissa.

Elokuvan loppupuolella kerrottiin, kuinka perheen lapsille ja heidän ystävilleen oli käynyt. Suurin osa heistä tuomittiin vankeuteen, perheen nuorin poika oli Amerikan historian nuorin vankilaan joutunut rikollinen. Samaten vankilaan joutuivat perheen kaksi vanhinta tytärtä ja heidän ystäviään. Suurin osa heistä ei koskaan enää pystynyt normaaliin elämään, vaan väkivallan kierre jatkui tai he kärsivät muista mielen järkkymisen ongelmista. Lapset itse kertoivat, mitä olivat tehneet ja mitä äiti oli tehnyt oikeudessa. Äiti ei lukuisista muista tunnustuksista huolimatta tunnustanut mitään ennen kuin vasta kuolemaisillaan 20 vuoden jälkeen.

Minulla oli paljon puhetta tuosta väkivallasta perheessä lasten kasvatuksen yhteydessä tultuani Sveitsistä, koska perheen vanhemmat olivat mielestäni toisinaan liian fyysisiä lasten kurituksessa ja se hirvitti minua. Itse olen pari kertaa saanut luunapin, mutta en ole siitä traumatisoitunut. Silti lapsi, joka saa vanhempien puolesta lyödä muita, kokee olonsa turvattomammaksi, kuin lapsi, jolta lyöminen on kielletty. Elokuvassa lapset kertoivat lyöneensä, koska äiti oli sanonut, että niin saa tehdä. Lisäksi he olivat pelänneet äitiään, jos eivät olisi totelleet. Äiti raahasi lapsensa mukaan sellaiseen kierteeseen, josta kukaan heistä ei voinut nousta enää. Ainoastaan perheen vanhin tyttö (, joka istui myös linnassa) oli kertonut paikallisessa kirkossa, että kaikki ei ole hyvin.

Eikä elokuva ole kovin aiheen vierestä nykypäivänäkään. Asiakaspalveluammatissa näen edelleen jopa julkisella paikall vanhempia, jotka läpsivät lapsiaan rangaistukseksi. Lisäksi Afrikassa on kokonainen sotilaskansa, jotka on pakotettu tappamaan ennen kuin kukaan on saanut tilaisuutta oppia lukemaan tai päässyt edes toiselle kymmenelleen. Nämä lapset eivät koskaan opi ymmärtämään täysin, miksi tappavat tai kuinka vakavasta asiasta on kyse. He eivät tunne koskaan turvaa elämässään ja heidät kasvatetaan raa'oiksi tappajiksi aivopesulla ja pelolla.

Voih, voisin kai sanoa aiheesta vielä vaikka kuinka paljon niin tässä psykologisella tasolla kuin esimerkkitasolla, mutta tuo elokuva taas pitkästä aikaa vaikutti minuun syvästi.

Outfit of the month..

So the reason I am not posting any new outfits is the fact I'm only wearing this great tunic with leggings and boots. Throw in some jewellery and voilà:

En ole laittanut tuoreita asukuvia, koska kuljen vain tässä loistotunikassa, leggingseissä ja saappaissa. Heitetään sekaan pari hilua ja voilà:

On another thought, my godmother's husband gave me this great lasagne recipe when I was visiting them over the weekend. It is E-E-A-S-Y, QUICK, and TASTY.

Take 700-800g of minced meat (I use the low fat option)
Taco spicemix bag (gives this a great taste without the need of any other spices)
Tomato purée (regular or the chili one by rainbow in case you need more spicyness)
Two cartons Valio's tomato and goat cheese food cream
Lasagne sheets that cook in 30 min.
at least 300g of grated cheese

Fry the minced meat, then throw in the spicemix with a tad of water, add the purée then the cream. Start the layering by pouring in some of the meat mix, then a layer of grated cheese and the lasagne sheets. Do as many layers as you like/can. Finish the last layer with a load of cheese. Baked in the oven for about 30 min. in 200 degrees celsius. BTW, I would not add onion to this mix even though you usually would.



Toinen juttu: kummitätini mies lahjoitti loistavan lasagnereseptin viikonloppuna kyläillessäni ja resepti on HERKULLINEN, HEEEELPPO ja NOPEA.

Tarvitaan
700-800g jauhelihaa (käytän paistijauhelihaa aina)
tomaattimurskaa (jos tarvit tulisemman vaihtoehdon, käyttäisin rainbow'n chilitomaattimurskaa)
Taco-maustemix -pussi (mahtava mausteisuus ilman muun mausteen tarvetta)
2 purkkia Valion tomaatti-vuohenjuusto -ruokakermaa
lasagnelevyjä, jotka paistuvat 30 min. sisään
ainakin 300g juustoraastetta

Paista liha, heitä sekaan mausteseos ja tilkka vettä. Anna liian nesteen haihtua. Lisää tomaattimurska ja sitten ruokakermat. Kasaa kerrokset laittamalla sekaan eka liha, sitten juustoraastetta ja levyt. Viimeiseen kerrokseen ei tule tietty enää niitä levyjä, mutta mahd. paljon juustoa. Paistetaan n. 30 min. 200-asteisessa uunissa. En muuten lisäisi sipulia tähän respetiin, vaikka normaalisti se lasagneen kuuluukin.

You are the one

This one goes out to the ones I love and need right now in all this darkness:

My life on the fast lane

Have you seen the movie Click (starring Adam Sandler)? I absolutely feel like I need that remote control at the moment. Not to speed things up but to slow them down. Jersey, homecoming, workworkwork, University starting, teacher training starting ( a new place with new faces and I'm still loving it so far). At the moment I'm juggling my studies, my work, my relationship and my grandfather who seems to be losing his grip on reality. So I am really torn between my priorities and what to do with things. Especially as the only thing going well at the moment is the first one. I am extremely happy with the fact that I have been given a great leading teacher and mostly a great group (apart from a know-it-all-say-it-all thirty-something who feels she can criticize anyone and come and go how she wants).

I don't know what I am allowed to tell about Jersey and what you want to hear, but if I focus on the positive, then at least that should be allowed. I had 11 Finnish and 5 Norwegians in my responsibility group. Their age was from 14 to 18 years. They were all good girls, mostly great. I had a great host family with two boys of 8 and 12 (?) and their parents. The dad was a former cook and made the best vegetarian and seafood meals I have ever had eating in so far! The mum was an absolutely adorable person with a lovely sense of humour and they were such great parents! I heard yelling only once and the boys behaved so well! I stayed in the same room with a Swedish leader (this was something I was not told in advance) but she was the best and I have to say it was tough for me to say goodbye to her at the end of our stay. Paris was a great visit for me. I was only disappointed that I did not get to go to Disneyland but such is life.
Jersey was a lovely small, tax-free(!) island. The restaurants and coffee shops were not too cheap but lovely all the same. The shops were awesome and I spent a fortune on cosmetics (compare the Finnish 54e price of 125ml of Clinique Dramatically different moisturizer to the one in Jersey £24 = 28e).
The trip was great and so were the people, but I do not expect to be doing it again with that amount of money we were paid. Considering the recommendation for the daily salary for working abroad in the UK we get less than half of that with limited information on the reality of things, I think it is a bit too little considering the money I get replacing teachers in Finland. Also, the time to work is from 9 a.m. to 11 p.m. plus around the clock on-duty responsibility.



So here's what I have been doing (while I still had money and was in Jersey): Shopping! It is basically like banking money now the pound is so low! These are from New Look Jersey. And that's not all that is cheering me up: My mom and I just booked a trip to London for week43 with a prospect of seeing The Phantom of the Opera. My mom is checking out the places we could visit, I am checking out the racks we could wipe clean, even cut, right? I know this makes me sound like a brainless shopaholic (which I mostly am while shopping) but I am actually Humongously interested in seeing London, its culture and historic places. Oh, I am thrilled to go!


Oletteko nähneet Click-elokuvan (pääosassa Adam Sandler)? Mullakin on ollut hetken sellainen olo, että tarvitsisin sitä kaukosäädintä. Itse en kyllä hyppisi aikaa yli, vaan säätäisin elämääni hitaammalle. Säätäisin vuorokauteen pari tuntia lisää ja viikkoon oman ylimääräisen vapaapäivän. Vauhti on ollut hurja: Jersey, kotiintulo, työtätyötätyötä, yliopiston alkaminen, opettajaharjoittelun alkaminen (uusi koulu ja kuviot sekä ihmiset ja tähän asti rakastan tätä tosissaan). Tällä hetkellä tasapainoilen opiskelujen töiden, parisuhteen ja todellisuuden tajua menettämässä olevan ukkini välillä kaikkien pyöriessä mielessä koko ajan ja prioriteetteja on hankala valita, varsinkin kun ainoa hyvin menevä asia tällä hetkellä on tuo ensin mainittu. Olen erittäin tyytyväinene loistavaan ohjaavaan opettajaani ja suurimmaksi osaksi mahtavaan ryhmään (lukuunottamatta yhtä 30+ kaikkitietäväistä möläyttelijää, jonka mielestä kaikkea ja kaikkia saa kritisoida ja mitä tahansa saa möläytellä ja on kulkenut harjoittelun läpi täysin omalla aikataulullaan) .

En tiedä, kuinka paljon saan kertoa Jerseystä ja kuinka paljon haluatte kuulla, mutta ainakin positiivisten juttujen kertomisen pitäisi olla laillista. Ryhmässäni oli 11 suomalaista ja viisi norjalaista, joista olin vastuussa. Iältään he olivat 14-18 vuotiaita. He olivat kaikki kunnon tyttöjä, suurimmaksi osaksi loistavia. Minulla oli loistava isäntäperhe, johon kuului 12 ja 8 ikäiset pojat ja heidän vanhempansa. Perheen isä oli entinen kokki ja söin parhaat vegeruoat ja merenelävistä tehdyt ruoat, jotka olen kotioloissa syönyt ikinä! Perheen äiti oli ehdottoman loistava ja ihana henkilö mahtavalla huumorintajulla ja vanhemmat olivat todella hyviä hommassaan!Kuulin huutoa vain kerran ja pojat käyttäytyivät todella hyvin.Majoituin samassa huoneessa ruotsalaisjohtajan kanssa (tästä minulle ei kerrottu etukäteen) mutta tyttö oli ihan paras ja ja hyvästit reissun lopussa hänen kanssa oli aika rankka paikka mulle. Pariisi oli taas loistovisiitti ja olin pettynyt vain siihen, että en vieläkään päässyt Disneyyn, mutta sellaista elämä on. Jersey oli ihana verovapaa (!) saari. Ravitolat ja kahvilat eivät olleet järin halpoja, mutta kaupat mahtavia ja kosmetiikka törkeän halpaa: Suomessa maksan 54e 125ml:n pullosta Cliniquen Dramatically different moisturizeria ja siellä maksoin £24 eli n. 28e.
Matka ja ihmiset olivat mahtavia, mutta en usko tekeväni tuota työtä enää. Mielestäni se on vain tyntekijän aliarviointia, että maksetaan alle puolet ulkomaanpäivärahasta työstä, joka kestää aamu yhdeksästä ilta yhteentoista plus päälle ympäri kellon päivystysvelvollisuus puhelin päällä.


Joten tätä olen tehnyt (kun olin vielä Jerseyssä ja mulla oli vielä rahaa). Shoppaillut!Sehän on nyt kuin rahaa laittaisi pankkiin, kun puntakin on niin alhaalla... Nämä kaikki New Look Jerseystä (www.newlook.co.uk) eikä se ole ainoa asia, mikä minua piristää: äitini ja minä varasimme matkan viikolle 43 LONTOOSEEN ja mahdollisesti mennään katsomaan Oopperan kummitus. Äitini katselee, mitä nähtävyyksiä voisimme katsella ja minä katselen, missä/ mitä vaatetankoja voisimme tyhjentää. Tiedän, että saatan kuulostaa aivottomalta shoppailufriikiltä (mitä olenkin silloin, kun pääsen vauhtiin), mutta olen itse asiassa Valtavan kiinnostunut näkemään Lontoon, sen kulttuurin ja historialliset nähtävyydet. Voi että olen innoissani lähdöstä!

Quick update

I'm still alive, but barely have time for anything. Starting a new job has been a bit time-consuming and as much as I love having a new job and loads of other things to do, it barely leaves me any time to hang out with my friends or keep in touch with the ones in more far away places. Also, I've been a bit depressed about some things and in a dark place for the fact that my home is no longer a safe zone for me to go to due to some inconveniences with my sisters. That and the fact that my savings have run out and I have to say no to every offer I get to go out to have a drink after work etc. Luckily it's pay day soon (and I'm so getting something nice for me and saving the rest for the trip abroad).
Did have a great midsummer party, though, with my cousins at our beach cottage. We ate, drank and bathed well (in the sauna) and our bonfire was really something! I think it was about 4 metres in diameter and 3 in height! It was great seeing some family (although here you have plenty of friends without any human beings around).

Suomeksi hyvin tiivistettynä, sori. Uusi työ vie paljon mehuja minusta, kuten hieman vaikea tilanne aina kun menen käymään kotona siskojeni kanssa ja taloudellisen tilanteeni hankaluus. Juhannus kyllä meni tosi hienosti serkkujen kanssa rantamökillä.

Life etc.

So I have tons of things to do with a translation work that I managed to land for myself, thanks to my dear cousin. On top of that, Amazon.co.uk delivered my One Tree Hills (first and second season). And of course I could like die if I didn't watch them all in one go. It gets better: my sister finally gets her degree from vocational school and I've been helping mom out with cleaning up the house (yak!). But anything for my sys, seriously.
The mail also brought me this beauty that I couldn't find from the shop. I love the way it looks.

Dress & belt: Gina Tricot
shoes: Tally Weil

Joten mulla on ollut tonneittan tekemistä: käännöstyö serkkuni ansiosta, kaksi kautta Tunteet pelissä -sarjaa Amoazon.co.uk:lta (nehän on pakko kattoa heti putkeen kaikki). Ja sitten vielä siskoni valmistuu vihdoin ammattiin ja juhlat on lauantaina ja olen autellut äitiä siivoamalla niin pirusti (yäk!). Mutta mitä tahansa siskoni vuoksi, oikeasti. Posti toi myös tän kaunokaisen, jota en löytänyt liikkeestä.

Mekko ja vyö: Gina Tricot Kengät: Tally Weil

I've bought two products that I've been happy with: Nivea's gradually tanning face cream and Maybelline's Dream Satin Liquid -foundation. The first one gives me a great glow and doesn't come on unevenly. The latter is just a great way for me to conceal the impurities and problem areas on my skin on a regular day.

Ostin kaksi juttua, jotka olivat positiivisa ylläreitä: Nivean päivettävä kasvorasva ja Maybellinen Fream Liquid Silk -meikkivoide. Toi rasva päivettää ilman läikkiä ja epätasaista luonnotonta lopputulosta. Meikkivoide on tosi hyvä arkikäyttöön noita epäpuhtauksia ja epätasaisuuksia peittelemään.

I have a party coming on tomorrow as well when the last party of the exchange students in Oulu Uni is held. I am going there by car to see everyone for the last time and then come back home in the early hours of morning. Also, the 100th post of my blog here is looming and I'm thinking chances to win something small. I'll be back Sunday with something to tell you for real and the time to really tell it. Plus, I GOT A JOB!! Ok, so it's at a grill, but who cares, at the mo', I have a job which equals me going to London for sure this automn!

Huomenna myös juhlat tiedossa, kun vaihtarit Oulun yliopistosta pitävät viimeiset bileensä läksiäisinä. Menen sinne autolla ja ajelen aamuyöllä takasin kotiin ehtiäkseni ajoissa siskon juhliin. Lisäksi tämän blogini 100. postaus lähestyy ja olen miettinyt hieman palkintomahdollisuuksia :) ja sitten, mie sain TÖITÄ!! Okei, grilliltä, mutta kuka välittää tällä hetkellä, minulla on työ mikä on suoraan verrannollinen mun Lontoon nyt varmaan reissuun syksyllä!!!

How I lost my faith in people (for the first time)

Eli kuinka menetin uskoni ihmisiin (ensimmäistä kertaa)

So the sherlock holmeses of Finland had finally figured out that reporting to our teacher if we're being bullied at school doesn't help the situation but might actually make it worse. Three hoorays to the geniuses of this country, where ever would we be without you?!

I started school over ten years ago but not much has changed, I hear. About a week after starting school I had learned the first lesson: there was something wrong with me. Apparently I talked too loud, was too nice or laughed too much for someone's liking. And at the beginning I had no one that would stand up for me. Being the idiot I was, I just had to go and tell my teacher. After a month, as she saw through my bully's behaviour as being that of someone seeking attention, she tried to help him on the process every time something happened to me. So she made me write a note to my parents to take home the point of this exercice being "what did I do to push his buttons?" It totally made sense. I convinced myself if only I had done better, if only I had shut up, I would have been left alone. So I did. And nothing changed. By this time I'd made a friend. And the bully targeted her as well. At this point I saw she was defenseless and I couldn't just stand there waiting with my arms folded while he was banging my dear friend's head on the wall. And I became louder, I spoke out every chance I got to defend my friend. Not to the teacher, though. To him. And I payed the price.

I remember I couldn't even continue a hobby I liked because he was there as well. I couldn't bring myself to see him in the evening as well. The school nurse came to talk to us about what bullying might do to kids showing us brutal photos about what had happened to some of the kids due to being pushed around. I had to leave the class halfway through and was being made fun of because I couldn't handle the pictures. The funny thing is, I didn't care about the pictures but was horrified by the fact they were giving him ideas about what to do to me next.

At some point I did think it was beneficial to me to be bullied: it made me strong as they say. I'm a strong person. But I had a change of heart. A 7-year-old having her confidence trampled to the ground and having to wait until she was 12 to get to pick up the pieces was brutal. I had the confidence I have today the first day I waved my mom goodbye and stepped out of the door. I would be stronger had it not been for that first person, then the second and then the entire group that attacked me. It's easy to see now how they needed to crush the succesful, talkative, open girl when it was something the bullies didn't have. But then it was excruciating to hear the most handsome boy in the class coming up with nicknames and laughing at your face. It was devastating to go to school every day fearing for the worst. Would they leave me alone this time? Also, having our grades be read aloud sometimes sweatened the deal: everyone could pick on me for doing so great at school. Yet I was the only one in our class that was doing well and given hard time for it.

My parents must have suffered even more. After a while I stopped telling my teacher and as I did that, I lost the right to tell my parents, too. Or that's what I thought. I spent countless nights worrying, having physical reactions to my mental ill-being and hundreds of days concealing what was happening. Until it came to a point where I slipped something out on a questionnaire that was too severe to be taken lightly and my teacher (who by then was another one) recognised my handwriting from an anonymous confession. The pain I saw in my parents' eyes when my teacher informed them about what was going on was indescribable.

The situation really didn't get that much better for good until I started on the 7th grade. By then I was separated from all the people I didn't need to be around with. And I came into a class where I was able to be myself 24/7. I was not foolish enough to not thank the universe and enjoy every minute of it, finally.

To have experienced everything from physical violence to verbal abuse and social exclusion, I have to say I've never seen a case where the situation has been handled properly. In my sister's class I saw one of these exclusive cases turned around - only for the previously excluded one to exploit her position by shutting some previous friends otuside the circle. But really, I wouldn't blame the teachers: they do the best they can with the time they have and let's face it: the sum they get paid doesn't actually encourage them to stay at school after hours to solve all of these problems. And this is not meant as a negative remark on teachers claiming them to value money over children's safety. In my case, the bullies' parents weren't willing to co-operate and so the school was more or less stripped out of arms. But woudl a tiny white lie hurt? I know a really close case where a junior-high teacher had threatened the bullies with a 10 000 euro law-suit and told them this was the worst that could happen. Money talks, and worked its magic that time around: bullying stopped, the teased boy included to the brotherhood and things well. I wish I had had someone with such authority and passion about the issue on my side.

"Forgive, sounds good. Forget, I'm not sure I could. They say time heals everything, but I'm still waiting."
- Dixie Chicks - Not ready to make nice


Niin nämä Suomen Sherlock Holmesit ovat vihdoin keksineet, että koulukiusaamisen raportointi opettajalle ei välttämättä auta tilannetta, vaan saattaa jopa pahentaa asiaa (linkki yllä englanninkielisessä tekstissä). Kolme hurraahuutoa maamme neropateille, mitä ihmettä me tekisimme ilman teitä?!

Aloitin kouluni yli kymmenen vuotta sitten, mutta näköjään juuri mikään ei ole muuttunut. Noin viikko koulun alkamisesta olin oppinut ensimmäisen asian: minussa oli jotain vikaa. Ilmeisesti olin liian kovaääninen, liian kiltti tai nauroin liian lujaa erään henkilön maulle. Ja alussa minulla ei ollut ketään puolustamassa. Idiootti kun olin, kerroin vaikeuksistani opettajalleni. Kuukauden jälkeen opettajani huomasi, että kiusaajani haki toiminnallaan huomiota ja yritti auttaa häntäkin joka kerta, kun minulle oli tapahtunut jotain. Joten hän pisti minut kirjoittamaan kotiin joka kerta, kun jotain tapahtui harjoituksen opetuksena "mitä minä tein ärsyttääkseni häntä tähän toimintaan?". Siinä oli todellakin järkeä. Vakuutin itselleni, että jos vain toimisin paremmin, jos vain olisin joskus hiljaa, minut olisi jätetty rauhaan. Joten tein niin. Mikään ei muuttunut. Tähän mennessä olin saanut ystävän ja kiusaaja oli ottanut hänetkin kohteekseen. Näin, kuinka puolustuskyvytön hän oli kiusaajan käsissä enkä enää voinut seisoa kädet puuskassa, kun rakkaan ystäväni päätä hakattiin seinään. Minusta tuli kovaäänisempi ja avasin suuni puolustaakseni ystävääni joka ikinen kerta. En tosin opettajalle. Vaan kiusaajalle. Ja maksoin siitä kovaa hintaa.

Muistan, että en voinut edes jatkaa harrastusta, josta pidin, koska hän oli siellä. En vain pystynyt näkemään sitä naama illallakin. Kouluterveydenhoitaja tuli puhuman meille kiusaamisesta rajuja kuvia mukanaan näyttääkseen, mitä töniminen ja väkivalta voisi tehdä. Minun piti lähteä luokasta puolivälissä ja kuunnella se iva, että en kestänyt kuvia. Hassua kyllä, minua eivät kuvottaneet ne kuvat vaan se, että kiusaajalleni annettiin lisää ideoita, mitä tehdä minulle seuraavaksi.

Jossain vaiheessa olin sitäkin mieltä, että kiusaamisesta oli hyötyäkin: se teki minusta vahvan, kuten ne sanovat minulle. Minä olen vahva persoona. Mutta muutin mieleni. 7-vuotias, jonka itsetunta poljetaan maahan ja joka joutuu odottamaan 12-vuotiaaksi saadakseen alkaa jälleenrakennustöihin, on liian raaka ajatus. Minulla oli samanlainen itseluottamus kuin tänään sinä päivänä, jona ensimmäisen kerran heilutin äidille heipat ja olisin vahvempi ilman sitä ensimmäistä, toista ja lopulta ryhmää, joka hyökkäsi minun kimppuuni. Nyt on helppo tajuta, että heidän oli muserrettava se puhelias, menestyvä ja avoin tyttö, koska heiltä puuttui niitä ominaisuuksia. Mutta silloin oli vain rusentavaa kuulla luokan komeimman pojan keksivän ivanimiä ja nauravan päin naamaa. Oli kauheaa mennä kouluun joka päivä peläten pahinta. Jätettäisiinkö minut tänään rauhaan? Myös arvosanojen lukeminen ääneen luokan kuullen sinetöi kohtaloni: kuka tahansa saattoi pilkata minua hyvistä tuloksistani. Mutta minä olin ainoa, jolla meni hyvin ja jota kiusattiin siitä hyvästä.

Vanhempieni on täytynyt kärsiä vielä enemmän kuin minun. Jonkin ajan jälkeen lakkasin kertomasta tapahtumista opettajalle ja menetin samalla oikeuden kertoa vanhemmilleni. Tai niin kuvittelin. Pelkäsin, että se oli kaikki omaa vikaani. Vietin lukemattomia öitä murehtien, sairastaen fyysisiä oireita henkisen pahoinvoinnin takia ja satoja päiviä peitellen, mitä oikeasti oli tekeillä. Kunnes eräänä päivänä lipsautin eräässä kyselyssä asian, joka oli liian vakava otettavaksi kevyesti ja opettajani (silloin jo toinen) tunnisti käsialani nimettömänä kirjoitetusta paljastuksesta. Tuska, jonka näin vanhempieni silmissä, kun he olivat kuulleet tapahtumista, oli sanoinkuvaamaton.

Tilanne ei lopullisesti parantunut ennen kuin aloitin seitsemännen luokan ja kiusaajani menivät kaikki eri luokalle. Ja pääsin luokkaan, jossa saatoin olla oma itseni 24/7. En ollut niin typerä, että en olisi kiittänyt maailmankaikkeutta onnestani ja nauttinut joka hetkestä, vihdoinkin.

Koettuani kaiken fyysisestä väkivallasta sanalliseen solvaukseen ja ulkopuoliseksi jättämiseen on sanottava, että en ole koskaan nähnyt tilannetta, jossa tapaus olisi hoidettu oikein. Siskoni luokassa ulkopuolelle jätetty tapaus kääntyi nurinkurin: kun ulkopuolelle jätetty otettiin mukaan, hän käytti hyväkseen tilannetta ja pullautti porukasta ulos seuraavat. Silti, en syytä opettajia. Heidän palkoillaan ei voi syyttää siitä, että ei jaksa jäädä koulun jälkeen useampana iltana selvittelemään asioita. He tekevät parhaansa sillä ajalla, mitä heillä on. Ja tämä ei nyt tarkoita, että pidän opettajia ahneina paskiaisina, joita kiinnostaisi raha enemmän kuin lasten hyvinvointi (olenhan itsekin tuleva opettaja). Minun tapauksessani kiusaajan/ kiusaajien vanhemmat eivät olleet yhteistyöhaluisia ja koulu oli aseeton. Mutta olisiko pienestä valkoisesta valheesta haittaa? Läheinen tapaus yläasteelta: eräässä luokassa luokanvalvoja oli kertonut kiusaajille, että jos he jatkaisivat tomintaansa, pahimmassa tapauksessa odottaisi 10 000 euron haaste raastupaan. Raha saa maapallon pyörimään ja tässä tapauksessa teki tehtävänsä: kiusaaminen loppu, poika otettu mukaan ja kaikki hyvin. Toivon, että minullakin olisi ollut opettaja samanlaisella auktoriteetilla ja suhtautumisella asiaan puolellani.