Meillä ei ollut oikein kiva viikonloppu. Minulla on siis tässä loppuraskaudesta ollut raskausmyrkytyksen oireita. Olen aina ennen ollut verenpaineeni kanssa terve ihminen. Paine on aina ollut alle 80/120. Nyt sitten mentiin tiistaina neuvolaan ja paine oli todella kova, 98/144. Pissa oli plussalla, mutta onneks vaan yhellä. Naureskelen nyt itsellekin, että kirjottelen tämmösiä juttuja tänne julkisesti. Huhhuh, tässä tämä prinsessa kertoilee näitä itsestään! Noh, neuvolan täti huolestui ja tätä tätiä ei siis pienestä hetkauteta. Jyrähti Surusilmälle, että nyt se rouva ei saa tehdä mitään, vuodelepoon ja sinä hoidat kaiken. Ja Surusilmähän teki työtä käskettyä. Paitsi, että minä en. Eihän se niin paha voi olla, jos vähän ulkoilen koiran kanssa...
Torstaina menimme käymään sitten lääkärin vastaanotolla ja pissa oli jo kahdella plussalla ja paine hyvin korkealla. Hän teki minusta päivystyslähetteen Länskään ja me haimme synnärikassin mukaan. Olihan mahdollista myös, että käynnistävät nyt, kun viikkoja oli 38+3. Minut otettiin osastolle lepäilemään, mittailtiin paineita, käyriä ja seurattiin vauvan liikkeitä. Mutta itku tuli minulla siinä vaiheessa, kun kerrottiin, että ei käynnistetä vielä, mutta minun on jäätävä yöksi. Yksin. Tässä minä olen todella todella NYNNY. Vietän erittäin harvoin aikaa erillään Surusilmästä, se tuntuu jotenkin todella vaikealta nukkua yksin ja varsinkin, kun piti tsempata niin paljon. Olin todella onnessani, että Surusilmän työnantaja ymmärsi tilanteen heti ja antoi hänelle vapaapäivän olla kanssani sairaalassa.
Surusilmä käväisi kotona ja toi minulle kirjan, joka oli jäänyt synnärikassin kyydistä. Minähän olen maailman suurin hätähousu, joten siinä minä juttelin masulle, että sieltä voi nyt sitten tulla ulos. Hopihopi :D O Sairaalaruoka oli yllättävän hyvää ja siinä vaiheessa, kun pääsin olemana hetken yksin ja levähtämään, tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan ollut. Itku tuli oikeastaan puhtaasti helpotuksesta: minun on PAKKO levätä. Perjantaina kaikkien tutkimusten tulos oli, että yksi lepopäivä oli jo tehnyt tehtävänsä. Vauvalla nyt ei missään vaiheessa ollutkaan varsinaisesti hätää, sillä liikkuu erittäin hyvin. Mutta minullakaan ei näyttänyt enää olevan: paineet laskivat ja näytteet olivat paremmat. Minulle annettiin uusi aika tulla takaisin sunnuntaina. Annettiin ymmärtää, että todennäköisesti minut otettaisiin silloin osastolle ja käynnisteltäisiin. Vannotettiin, että saan mennä kotiin vain, jos vierailijoita ei ole, enkä kehitä mitään tekemistäkään. Surusilmä oli myös aika huojentunut ja otti kunnia-asiakseen, että minä en suunnilleen liikahda ollenkaan sohvasta.
Tänään käytiin sitten "turha" reissu uudelleen sikäli, että paineet olivat pikemminkin normaalit ja minulle oli annettu ymmärtää, että tulen käynnistykseen, mutta tästä tulikin vain ylimääräinen lasku, sillä ei meillä oikeastaan mitään virkaa ollut tuolla käydä tarkastamassa asioita. Minä tiesin jo nuo verenpaineet oman mittauksen perusteella ja samaten pissanäytteen tuloksen. MUTTA se tässä oli positiivista, että kohdunsuu on nyt hiukan auennut, noin 2,5cm on jo tultu ja kohdunkaula on lähes kokonaan hävinnyt! Jännän äärellä ollaan siis. Saimme uuden tarkastusajan torstaille, mikäli synnytys ei siis ennen sitä käynnisty. Ja nyt olen oikeastaan toiveikas, että jospa se sitten käynnistyisi! Jos lapsi olisi äitiinsä tullut, olisi kuunnellut käskyjäni ja tullut ulos vauhdilla, mutta isänsä vauvana varmaan hidastelee ja otti nokkiinsa hoppuutuksesta :D Tämä on hyvää opetusta minulle jo tulevaisuuttakin ajatellen. Kaikkea ei voi (varsinkaan lasten kanssa) aikatauluttaa ja saada juuri sillä sekunnilla, kun haluaa.
Saldona silti ihanat keskustelut maailman ihanimman kätilön kanssa ja kätilöiden ihailut siitä, miten hyvin osasin ottaa kivun ja suhtautua siihen huumorillakin, että olen sen kanssa vähän nynny. Kohti uutta viikkoa siis ja toivottavasti se olisi myös vauvan maailmaansaapumisviikko! :)
30. maaliskuuta 2014
18. maaliskuuta 2014
Raskausajan ihmeellisyys
Päätin koota listaa siitä, mikä raskausaikana minut on yllättänyt tai saanut miettimään. Ihmetelty on paljon ja varsinkin alkuaikaa rakastin.
1. Olen aina ollut sitä mieltä, että olen pirun onnekas ihminen. Sama päti raskauteeni. Itse en ole joutunut kärsimään lapsettomuuspiinasta, hedelmöityshoidoista, polyrakkulaisuudesta tai epävarmuudesta. Me jätimme ehkäisyn pois ja tulimme raskaaksi, Kiss kiss bang bang! Silti en hyväksy sitä, että minulle tultiin edelleen enenevässä määrin sanomaan, että mulla on liian helppo elämä enkä osaa arvostaa mitään, kun vain liihottelen kaiken läpi. Minulle oli ihan yhtä itsestään selvää tämänkin asian suhteen, että tämä oli ihmeellistä ja olen poikkeuksellisen onnekas, että Surusilmä ja minä saamme heti lapsen. Pelkään jopa hieman, että kohtalo kostaa tämän helppouden synnytyksessä/ lapsen terveydessä tmv. Se on vain ihmismielen ajattelutapa, pitää aina pelätä, että jos joku menee sittenkin vikaan.
2. Olen pelännyt erittäin paljon. Omalla kohdallani olen aina luottanut elämän kantamiseen. Nyt olen vastuussa toisesta ihmisestä ja tämän suurempaa asiaa ei tule. Ja yhtäkkiä omalla itsellä ei ole enää juurikaan väliä, kunhan vain elämä kantaa häntä.
3. Minun kroppani oli sittenkin aika vahvassa kunnossa. Selkäni kipuili jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta se johtuikin pääkalloliukkaista eikä huonosta lihaskunnosta. Tälläkin hetkellä, RV 37+1, ainoat kremppani ovat hartiat (liian isot rinnat?), tunnoton kohta vatsalihasten yläosassa ja tunnottomuuden tunne käsissä. Painoni ei noussut alussa juuri ollenkaan, se jopa laski. Jaksoin käydä salilla viikolle 22 asti. Juoksin vielä varttimaratoonin raskausviikolla 8. Väsymys ei ole lannistanut minua liikaa ja koiran kanssa ulkoilen edelleen vähintään puoli tuntia päivässä kävellen. Olen jopa tosi ylpeä itsestäni tässä suhteessa, eka kertaa eläessäni.
4. Närästys on jäätävää näin loppuajasta. Joku tukkii mulle polttavaa rautatankoa kurkusta alas ja ymmärrän englantilaisten sanan "heartburn". En ole koskaan ennen juuri kärsinyt närästyksestä.
5. Haluaisin jo nähdä vauvani sylissäni. Osittain se johtuu olostani, joka on aika tukala. Osittain haluaisin jo päästä "tositoimiin". Toisaalta se jännittää niin paljon, että toistaiseksi en vielä ole alkanut synnytystä kotikeinoin jouduttamaan.
6. En ole lukenut yhtään vauvafoorumia. En kaipaa holhoavia tai tuomitsevia ja ehdottomia neuvoja. Uskon vain käsitteeseen "riittävän hyvä vanhempi" ja pyrin siihen.
7. Parisuhteesta on tullut minulle entistä tärkeämpi tuki ja henkireikä tässä kaikessa. Surusilmä on ahkerasti kuunnellut viime aikoina kaikki valitukseni ihan pienistäkin ja hoitanut asiat, kun minä olen tarvinnut lepoa (lue: nukahtanut yhtäkkiä kesken lauseen pariksi tunniksi sohvalle). Kovan paikan tullen sitä tajuaa, kuka vierelle jää.
8. Ne mielihalut:
- kaakao ja suklaa (en pidä suklaasta normaaliolosuhteissa juurikaan)
- ranskalaiset, Orient-dressing ja sipuli (to die for!!!)
- pepsi
- yoghurtti splash -karkit
- maksalaatikko (nyyh, rakastan muutenkin, mutta kun sitä ei saa syödä!)
- appelsiini
- piimä (johtunee avusta närästykseen)
- hetken mielijohteet (lättykestit yhdeltä yöllä)
- jäätelö
- ihan vaalea höttöleipä
- pihvi, mitä raaempi sen parempi :D (en silti uskalla syödä mediumia raaempaa)
-pirkan kermapasta
- kaikki mitä ei saisi syödä, enkä siis syö (kylmäsavuporo, suolaiset, siian mäti, inkivääri, punaviini)
9. Ällötykset (joita rakastin ennen)
- pitsa
- vadelmat
- maitorahka
- paahtoleipä
- kananmuna
10. Kuinka vähän mulla on ollut hormonimyrskyjä:
johtuukohan tämä siitä, että lopetin pillerit ja tulin heti raskaaksi ja koin pillerit minun kropalle ja mielelle jo todella myrkkynä? Oli miten oli, minun luonne on jotenkin omasta mielestäni jopa tasaantunut raskauden myötä. En itkeskele läheskään niin paljoa, en provosoidu ihan niiiin helposti ja yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen sekä perspektiiviin.
11. Kilpavarustelu meinasi yllättää minutkin. Sitten tajusin, että meille hankitaan tähän pieneen kämppään vain se, mitä tarvitaan, ei sitä, mitä muillakin on. Asumme kaksiossa ja alussa se ahdisti vietävästi. Nyt pyrin tilaa säästäviin ratkaisuihin ja vastaan kaikille (joka ikinen tuttuni on tainnut tätä kysyä) utelijoille, että ei, me emme tässä vaiheessa muuta. Minä haluan ensin opintoni valmiiksi, sitten haluan marssia pankkiin ja pyytää lainaa. Siihen asti meidän todella edullinen saunallinen keskustakaksiomme saa palvella meitä. Neuvolasta sanottiin, että meitä ei siitä hyvästä sosiaalityöntekijä tule ahdistelemaan. Yhden vauvan kanssa pärjää tässä, meillä on oma parvekekin, jossa vauva voi nukkua. Haaveilen kyllä isommasta, mutta sen aika ei vain ole vielä.
Käytän rahani mieluummin järkevästi ja saan jotakin ehkä säästöönkin täten.
Sitä paitsi todella moni myy käyttämätöntä tavaraa kirppareilla eteenpäin tarpeettomana, mutta se oli pakko saada. Olenkin siis (tapojeni vastaisesti) pyrkinyt pois kilpavarustelusta ja shoppailuhysteriasta ja miettinyt aina
kertaallen, tarvinko jotain, vai en? Aina, kun meinaa ahdistus iskeä, kysyn itseltäni, tuleeko tunne tarpeesta vai ulkopuolelta. Olen aika ylpeä itsestäni, että kykenen tällaiseen järkiajatteluun ja kaikille hankinnoillemme on suunnilleen olemassa perustelu.
12. Otan aika rennosti ja luotan, että vauvan kanssa mennään sitten päivä kerrallaan, eikä sitä etukäteen voisikaan kauheasti ennustaa.

16. maaliskuuta 2014
I love birthdays, especially my own
Hiphei! Olen ollut vähän koomassa, mutta yritänpä nyt sitten kuitenkin olla jonakin. Surusilmä vei minut Naistenpäivän kunniaksi syömään. Me olemme naureskelleet viime aikoina todella paljon julkisesti liikkuessa tuolle, että Surusilmällä on sormus sormessa ja minulla ei. Se saattaa tuntemattomille näyttää vähän hassulta... Mutta mulle ei yksinkertasesti nuo sormukset ennää mahdu. Ne onkin pakattu synnärilaukkuun, koska vaikka en oikein koruihminen ole, niin sormuksiani mulla on ikävä. Kuvat on kännykkäkuvia, siksi huonolaatuisia.
Alkuviikosta saimme peruutusajan synnytystapa-arvioon. Kaikki näytti olevan hyvin, vauva on laskeutunut ja pitäsi mahtua tulemaan hyvin. Ihmettelen edellen LPSHP:n toimintaa sen käynnin perusteella. Ensinnäkin ajat myöhässä, hoitajatkaan eivät tiedä puheidensa perusteella, missä lääkärit ovat ja voin vain toivoa, että meidän synnytyshetkellä puntissa on vähän enemmän vauhtia. Kun minut tutkittiin siinä tutkimuspöydällä ja se teki jos siinä todella kipeää, niin kätilö sanoi kerran, että koita painaa peppua alas ja toisella kertaa toisti saman ohjeen ja käski rentoutua, mutta erittäin kärsimättömällä äänellä. Siinä vaiheessa täräytin takaisin "Joo, joo!" Mulle on ennenkin annettu näitä samoja ohjeita, eivätkä ne sillon toisenlaisesessakaan tilanteessa juuri auttaneet. Harmittaa vain niin vietävästi, että heillä menee hermo niin helposti siihen, että toiseen sattuu. Ei sympatiasta tietoakaan. Lääkäri taas puolestaan jätti käsittelyn vähän vähemmälle ja yritti toimia minun parhaakseni. Yleensä hoitajat ovat olleet minulle tosi ihania tuollakin osastolla.
Tutkimuksen jälkeen keskustelin vielä lääkärin kanssa vierailusta kipupolille. Siellä oli puhetta hoitajan kanssa, että vielä tämän tutkimuksen yhteydessä keskusteltaisiin lääkärin kanssa vaihtoehdoista, mutta nyt kyllä lääkäri vain totesi minulle, että "alat nyt henkisesti valmistautua alasynnytykseen", mikä ei minusta kyllä keskustelua ole, vaan sanelua. Kerroin, että eniten pelkään siksi, että saan jatkuvasti täälläkin kuulla äänensävystä tai sanoista, että en kestä kipua tarpeeksi, heikommin kuin muut jne. Sanoin ihan suoraan, että kuten tästäkin tutkimuksesta huomataan, olen ilmeisesti keskivertoa heikompi yksilö. Lääkäri vain totesi, että ainakin asenne on kohdallaan, kun tiedostaa ongelman. Itse en vain tajua, miten se tässä auttaa? Pelkään vain enemmän, koska olen jo keskivertoa heikompi kestämään kipua, että kuinka kärsimättömiä minun kanssa ollaan sitten siellä synnytystilanteessa ja kuinka heikko olen sen kivun edessä, jos nämä pikkujutut jo ovat näin sairaan hankalia. Ei minun käytöksessä kyllä ollut asenteesta tietoakaan :D Ja kaikki painottaa, kuinka sitten pitäisi pystyä vaatimaan itselleen kaikkea, mutta jos minua paheksutaan siellä synnytyssalissa heikkoudesta, niin olen kyllä tosi hyvä marttyyrikin sen suhteen, että en sitten pyydä mitään, koska en halua olla vaivaksi. Eli tuo vierailu taas pahensi pelkoa ennestään. Kaikki kuitenkin vauvalla on hyvin, se on pääasia ja hän näyttää kuulemma olevan valmis tulemaan pian, saapa nähdä kuinka käy!
Onneksi Surusilmän kanssa olen voinut jutella ja hän on luvannut olla jämynä synnärillä, uskon että hänen tukensa on korvaamaton. Surusilmästä alkaa kuoriutua tässä kovan paikan tullen muutenkin aivan ihanneaviomies! Kiltisti se ulkoiluttaa koiraa, kun minua väsyttää. Käy kaupassa, kantaa ostoksia, yrittää olla avuksi, hieroo selkää. Olen ollut viime päivinä niin kiitollinen tuosta siipasta, että ei mitään järkeä.
Viikonloppuna juhlin synttäreitäni!Sain ihania kuvia, kuulin paljon onnitteluja ja vietin iltaa ystävien kanssa. Edellisiltana tapahtui se, mitä ei ole vielä raskaana ollessa kauheasti ole käynyt: mielihalu! Kello 01.18 pe-la yöllä, nousin paistamaan lättyjä ja pakkaaman synnärilaukkua. Sitten söin yhden ja olin aivan mielissään, se riitti.
Meillä oli ystävysten kesken oikein mukava ilta ja myös koirakaverukset Jörö ja Mymmeli saivat pitää kaverusillan, ovat nykyään ylimmät ystävät.
Surusilmä juoni itselleen perjantaina Jörön lenkitysvuoron, vei koiran oikeasti anoppini luo ja kävi hakemassa nämä. Ne sitten saapuivat minulle sänkyyn aamulla synttärilahjana! Olipa vain ihana! Olimme sopineet, että varsinaista lahjaa ei nyt vielä osteta, koska säästämme tosissamme rahaa, että saisimme pitää hyvillä mielin yhteistäkin aikaa vauvan saapuessa.
Muina ihanina lahjoina sain Nappisilmältä ihanan vauvakirjan, siskoiltani Emotionin lahjakortin, vanhemmiltani vaateliikkeen (Vero Moda, Vila, Only, Object) lahjakortin ja Taiteilijalta tuon ihanan vauvan T-paidan. Se oli niin ihanasti ajateltu! Tuo Ohana siis tarkoittaa 'perhe' ja se löytyy jo tekstinä minulta ja siskoiltani ihosta.

Surusilmä palaa tiistaina töihin ja meidän yhteinen arkilöysäily loppuu. Sitten on minunkin taas jaksettava vielä hetki nousta aamulenkeille, mutta onpahan sitten turvotukseenkin hillintä kohdillaan. Pikkuhiljaa malttamattomuus nähdä pikkukaveri nousee, kunhan nyt vain kaikki menisi hyvin ja ennen kaikkea vauvelilla! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!
6. maaliskuuta 2014
Mammalomalainen
Hiphei ja pahoittelen taukoa!
Minä oon siis nyt virallisesti mammalomalainen!
Viime viikko meni Kummitytön kanssa suhatessa. Voin kertoa, että kummitäti oli aika puhki. Mutta onneksi tyttö on jo sen verran vanhempi, että tajusi kun kummitäti tartti päikkäreitä ja keksi itselleen tekemistä hetkeksi. Me kerettiin tehdä vaikka ja mitä! Käytiin Lumilinnassa, elokuvissa (Risto Räppääjä), lenkkeiltiin koiran kanssa ja pentukurssilla touhuttiin. Tämä oli tosi jännä kokeilu siksi, että Kummityttö asuu siis Tampereella. Surusilmä potkittiin olkkariin nukkumaan sohvalle viikoksi ja minä ja tyttö nukuttiin sängyssä :D Tämä siis vaan siksi että näin saatiin iltaa jatkaa Surusilmän kanssa vielä olkkarissa, kun Kummityttö alkoi nukkua makkarissa jo.
Täti oli välissä aika väsynyt kysymykseen 'miksi?', mutta ihailtavan hyvin Surusilmä jaksoi tätä leikkiä. Jonkin verran minä rajasin kyselyä, koska tiedän äitinsäkin sanoneen, että 11-vuotiaan ei tarvitse huolehtia asioista, joista aikuiset huolehtivat. Junareissunkin suhteen sattui sikäli onnekas juttu, että Kummitytön kanssa junaan sattui hänen eskari- ja jumppakaverinsa etelästä, joten matkalla oli kaveri. Minusta oli hienoa, että tyttö uskaltautui tänne asti ja vielä kivempaa oli se, että tuntui viihtyvän! Toivottavasti kuvitelma on edes jotenkin päin oikea.
Neuvolan täti oli siis jo aiemmin ottanut esille sen, että minun pitäisi nyt hiljentää ja miettiä vähän enemmän itseäni. Oli hyvä, että Surusilmä kuuli tämän kommentin, koska otti kyllä sen onkeensa. Nyt sitten valitettavasti tässä RV 35+ huomaa, että verenpainetta on vähän, turvotusta on melkoisesti ja tunnottomuuden tunnetta käsissä aika ikävästi. Jotenkin sitä vain tuntee itsensä välissä epäonnistuneeksi, kun näitä tuntemuksia tulee. Vauva kuitenkin onneksi liikkuu hyvin ja raskausmyrkytystä ei ole vielä syytä pelätä.
Toissa päivänä kävästiin tutustumassa synnärille. Valitettavasti ei päästy näkemään synnytyssalia, vain sektiosali. Meillä synnytystapa-arvio on maanantaina 17.3. ja silloin nähdään, miten mennään. Vauva on ainakin jo pari viimeistä viikko ollut aina pää alaspäin jo kohdussa eikä mielestäni ole sieltä muljahtanut eli kyse on enemmän sitten vauvan koosta suhteessa lantiooni. Surusilmä oli tosi ihana synnärillä, hieroi alaselkää kun jouduin seisomaan aika kauan ja huolehti olostani. Kyllä siitä on aika kiva puoliso kuoriutumassa tätä myöten kun tilanteet vakavoituu, tai siis on ihana huomata, että häneen voi luottaa silloinkin, kun itse ei ole se normaali ja energinen oma itsensä.
Täällä mietitään myös todella paljon kummijuttuja ja viime hetken hankintoja näin mammaloman alun kynnyksellä. Niistä voisin vielä kirjoittaa myöhemminkin. Mutta onhan tämä jännään, että MINÄ olen äitiyslomalla. Jotenkin niin ihmeellinen tunne, että nyt se on tällainen elämänvaihe eka kertaa elämässä edessä, ihana ja hurja homma! :)

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)