Muutoksia

Heippahei ja mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!
Tämä tuleva morsian on aika kiireinen nykyään, mutta yritän keretä vielä päivittää. Nythän se pitäisi juuri keretä, kun en töiden jälkeen edes tällä viikolla käy salilla, vaan pidän palautusviikkoa kävellen ja palautellen.

En usko että olisin ikinä tehnyt tätä näin hyvällä omatunnolla. Superdieettikin on nyt sitten ohi, joten tässä vähän vielä faktaa: viimeisen viikon aikana ei tullut juurikaan muutosta, mihin olen hieman pettynyt. Ylipäänsä olen hieman pettynyt, että en saanut oikeastaan kilojen puolesta oikeasti tulosta. Paino on aikalailla sama, mutta onneksi senttejä on sentään kadonnut. Ehkä vaadin liikoja. MUTTA olen siitä erittäin positiivisesti yllättynyt, että olen näin motivoitunut jatkamaan. Pakkohan sen on jossain vaiheessa pudota tällä työmäärällä ja jos ei putoa, niin meno lääkäriin.

Viikonloppuna oltiin Kemissä Satama Open Airissa kuuntelemassa Jonne Aaronia, Anssi  Kelaa, Kaija Koota ja Grooving High All Starsia. Viimeisinhän on meidän oma paikkakunnan ylpeys ja Grooving High Allstarsin ihanainen Elluhan on jopa tanssinut minun kanssa samassa Wanhojentanssipuvussa :D Mutta siis kyseessä on mahtava nainen ja keikka oli ihan loistava! Oli huippu nähdä heidät. Jonnekin oli kyllä aika ihana. Ja Kaija nyt on aina. Olin niin fiiliksissä keikalla!


Meillä oli tosi hyvä meno päällä! Eka oli yhteiskuva virneellä ja sitten minä bongasin siskolleni vielä illan hämyssä Jonnen, joka tuli backstagelta ja suostui siskoni kanssa kuvaan. Siskoni ilme kertoo kaiken.




Ilme: korvaamaton :D



Seuraavan päivän kulutimme kokonaan hääaskarteluissa Parhaan ystävän ja siskon kanssa. Hienoja niistä ruusuista tulee!!

 

Sitten tuli yksi ihan huippu juttu! Nimittäin Nordea (ei maksettu mainos) tarjoaa nykyään ilmaista säästöpossuohjelmaa, jossa jos kaupassa käydessä kortilla maksaessa ostos on vajaa tasaeurosta yli 20snt, sen voi pyöristää tililleen sen lopun. Eli esim. jos ostokseni maksavat 27.70e, niin Nordea siirtää 30snt siitä säästötililleni. Olen säästänyt jo ihan huimasti tuolla ihan huomaamatta ja mistään ei ole tarvinnut luopua! Ja huom! Viikko kaksi on menossa tällä hommalla. Minimipyörsitys on 20snt (oisin itse toivonut että minimipyöristys olisi 5snt, mutta katsotaan, jos siihenkin tulisi mahdollisuus vielä). Tosi kätevää! Suosittelen :)
Viikonloppuna myös käytiin äidin kanssa kuuntelemassa minun ja Surusilmän kuulutukset. Se jotenkin konretisoi sen asian, kun kirkossa pyydettiin siunausta meille, kun aiomme solmia avioliiton. Tuli tippa linssiin jo siinä! Sitten tämä märyiita joutuu vielä kirkkoon. En muuten ole vieläkään löytänyt sitä vedenkestävää ripsaria by the way...
Tämä viikko menee siis kuten kerroin jo kevennellen ja lentoemäntädieetti vedetään siskon kanssa sen kunniaksi. Ihan hirveetä paskaa, voin kertoa. Tuntuu varmasti kivalta palata siihen Bikini Challenge -dieettiin sitten ensi viikolla tämän jäliltä. Ai niin ja viikonloppu ja polttarinikin lähenevät! IIks! Laitan sitte tänne kuvia ja kaikkea :D Odotan tosi paljon jo!

Miten teillä muilla menee, jotka on jo aloittaneet dieetin? Kertokaahan kokemuksia! Minä tulen perästä :)

Odottavan aika on aivan sairaan pitkä

Ystävieni lukuisista rauhoitteluyrityksistä huolimatta en kykene hillitsemään intoani tulevasta Lontoon matkastani. Sanon sen vielä kerran: olen LONTOOSSA, kun täytän 25. Tämä on täydellisyyttä useista syistä. Ensinnäkin, tunnen tämän ansiosta olevani täydellisesti kontrollissa omasta elämästäni ja unelmieni toteuttamisesta. Päätin viime vuoden maaliskuussa, että ensi syntymäpäiväni on Lontoossa. Olen järjestänyt lukuisia syntymäpäiviä rakkailleni jopa yllätyksenä ja en ole koskaan saanut itse juuri minkäänlaisia juhlia sen jälkeen, kun täytin 22. Olen kuitenkin aina voinut luottaa, että ystäväni ja perheeni muistavat syntymäpäiväni ja pitävät huolen, että tiedän heidän sen muistavan. Varsinkin Paras Ystävä on niin lähellä syntymäpäivääni, että juhlimme niitä melko usein yhdessä näin aikuisiällä. Toisekseen koen, että tein teon oman onnellisuuteni eteen: menen kerrankin sellaisen asian puolesta, joka on minulle rakas ja tärkeä. Yhtä tärkeää minulle on se, että lähdemme kaikki ystävät yhdessä. Ensin pyysin vain Parasta Ystävää, mutta se, että puolivitsillä ilman toivoa heitetty läppäni siitä, että kaikki lähtisivät, otti tulta alleen, on enemmän kuin unelmien täyttymys! On siis ihanaa saada mukaan lisäksi Nappisilmä, Pieni ja Pippurinen sekä Taiteilija. Lisäbonuksena on se, että näen siskoni Tanssijan ja hänen poikaystävänsä tuolloin.

Ja sitten tämä minun fantasiamaailmani, jota mikään ei varmaan voi rikkoa.

Minulla ei ole mitään ehdottomia nähtävyyksiä, jotka haluan nähdä. Olen jo nähnyt suurimman osan niistä, joita haluan nähdä. Kunhan jalkani kopisevat Oxfordin Streetin pinnalla ja täällä:

Westfield - Lontoon ihanin kauppakeskus! Täältä löytyy saman katon alta niin paljon kaikkea, että vain yöpymismahdollisuus puuttuu. Lisäksi haluan syödä kyseisen ostoskeskuksen ravintolassa nimeltä Wahaca, joka on palkittu budjettiravintola, jonka ideana on "Mexican market eating".

Kyseiset kuvat auttavat minua fiilistelemään ja pääsemään tunnelmaan.

Yksi paikka, jota en ole vielä päässyt näkemään, koska olen unohtanut sen kummallakin kerralla, on Hard Rock Café. Nyt sitten suunnittelenkin jotakin ilta- tai lounasruokailua sinne. En ole varma, minkä arvoisia ruoat siellä ovat, koska netistä ei saa hintoja, mutta voimme mennä paikalle ja jos hinnat ovat liian huimaavat, jatkamme matkaa shopin ja Vaultin kautta. Vault on siis se museo.

Olen melko lailla vastuussa ohjelman laatimisesta sikäli, että olen ainoa, joka suunnittelee ohjelmaa hieman etukäteen. Ystäväni pelkäävät, että jaan heille ennen lähtöä käteen minuuttiaikataulun, joka on tehty Excelillä. Haluan vain kuitenkin jonkinlaisen suunnitelman, jossa otettaisiin huomioon kaikkien toiveet reissusta tasapuolisesti. Esimerkiksi minä ja Taiteilija olemme menossa British Museumiin aivan mielissämme, kun taas Nappisilmä ja Pieni ja Pippurinen eivät ole kiinnostuneita museoista. He haluavat mieluummin vahakabinettiin, minne minä en taas ole kiinnostunut menemään. Varmasti porukkamme aina välissä jakautuu, mutta suurin osa aktiviteeteistä todennäköisesti sopii kaikille.


Eniten olisin toivonut voivani mennä katsomaan uudelleen Phantom of the Operan. En kuitenkaan halunnut mennä yksin ja kukaan muu ei ollut valmis maksamaan musikaalista niin kovaa hintaa - varsinkin, kun eivät edes tiedä, mistä on kyse. Nyt kuitenkin toivon vain, että voin syödä hyvää ruokaa, nauttia hyvästä seurasta ja kärsiä jalkani helläksi shoppaillessa.

Luvassa on varmaan vielä hehkutusta aiheesta, mutta odotus on jo puolet ilosta!

Ihanaa viikkoa kaikille!
xx
Sho(e)paholic

Entäpä jos...

... Vihaisit vähemmän ja puhuisit asioista enemmän?

... keskustelisit enemmän ja suuttuisit vähemmän?

... päästäisit ihmisen lähellesi?

... luottaisit ystäviin?

... arvostaisit ystävän rehellisyyttä?

... jos nielisit ylpeytesi?

... antaisit pyydettäessä ystävälle anteeksi?

... kertoisit rakkaillesi arvostavasi heitä enemmän?

... käyttäytyisit kuten lapsi, mutta et lapsellisesti? Jospa me kaikki muistaisimme taas, mitä ekaluokalta asti on opetettu anteeksipyytämisen ja -antamisen toimimisesta?

... pyytäisit anteeksi?

... katkeruus syökin vain kantajansa?

... jos tänään on viimeinen päivä rakkaasi kanssa, olisiko se parempi käyttää ystävän anteeksiantoon vai kiukutteluun?

... tietäisit, että huomista ei tule?

Elämän suunnitelmallisuus

Olen olemassa suunnittelufriikki: olen ehdottomasti sitä mieltä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Siksi rukkaankin aikatauluni kuntoon jo hyvissä ajoin, mietin jatkuvasti, mitä kiireessä kannattaisi tehdä ensin, mitä sitten ja mitä voi jättää tekemättä.

Suunnittelen lomani melko tarkoin etukäteen: mitä kohteessa tehdään, milloin mennään mihinkin ja kuinka se vaikuttaa lomailun tuntuun. Älkää käsittäkö väärin - tulevalla Nizzan matkallani on suunniteltuna vasta kaksi asiaa: kahden päivän shoppailu ja yksi päivä Monacossa sekä yksi päivä St. Tropez'n rannoilla. Varmaa on tämän lisäksi vain se, että takaisin tullessa tarvin serkulta katon pääni päälle Helsingin päässä ennen seuraavan päivän Oulun lentoa, jonka Norwegian tarjosi paljon halvemmalla kuin Nizzan lennon päivänä.

Nyt minun suunnitelmafriikkeydelleni on annettu ultimatesysäys. Suunnittelemme nimittäin Parhaan Ystävän, Nappisilmän ja Pienen ja Pippurisen kanssa reissua Lontooseen minun ja Parhaan Ystävän 25-vuotissynttäreiden kunniaksi. Olen jo katsellut hostelleja, Phantom of the Operan esitysaikoja, Valioliigan otteluohjelmaa, ravintola- ja yökerhoarvosteluja sekä Stand Up -iltoja klubeilla ja parhaita shoppailupaikkoja sekä nähtävyyksiä. Ainoa ongelma toistaiseksi on, että vain minä olen käynyt Lontoossa, joten oletan, että asiantuntevuuttani tarvitaan. Ja pliis, vaikka teillä olisikin joku nerokas idea, mitä tehdä Lontoossa, jos ette ole yksi reissuun osallistuvista ystävistäni, jättäkää mielipiteenne pois! Tämä vain siksi, että reissumme on alle viikon mittainen ja aikataulutuksellani se tulee olemaan aika raskas :D

Olen neuroosini takia suunnitellut aina ja kaiken. Selitys tähän on hyvinkin selkeä: sillä tavalla kaikki langat ovat käsissäni. Jos jokin menisi joskus pieleen, en voisi syytellä siitä ketään muita kuin itseäni. Toisaalta minulal on pahemmanlaatuinen luottamuspula siihen, että joku muu saisi jotain tehtyä oikein yhtä hyvin. Se ei johdu siitä, että en arvostaisi muita ihmisiä, mutta uskon vain omaan kaikkivoipaisuuteeni, mikä on erittäin typerää. Taistelen neuroosiani vastaan jatkuvasti yrittämällä antaa Housuboylle myös  päätäntävaltaa tekemisistämme ja menemisistämme. Lisäksi olen katsellut Lontoossa nyt jo niin paljon paikkoja, että haluan antaa myös ystävilleni vaihtoehtoja. Onhan selvää, että emme ehdi kaikkialle aikavälillä ke-su. Ihaninta on kuitenkin suunnitella, mitä kaikkea ihanaa voisi tehdä! Odotus on jo minulle puoli ruokaa: kun saan odottaa, kasvatan jännitystäni ja iloani tulevasta. Toki, joskus tiputaan sitten ja korkealta, mutta olen sen jälkeen vähän sellainen "Noh, ei kait sille mitään voi" -ihminen.

Jos suunnitelmien ja aikataulujen laatiminen on minulle merkki elämäni järkevyydestä ja siitä, että hallitsen kaiken, on taas siinä myös oma stressinsä. Housuboy on tuskaillut useasti sitä, kuinka vaikeaa minun on muuttaa suunnitelmiani, kuinka vaikeaksi tunnen oloni, jos jotain tapahtuu ex tempore tai en muuten vain tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Olen yrittänyt vuosien mittaan Housuboyn kritiikin paino... siis rohkaisemana! parantaa tapojani. Toisinaan lähdenkin ulos aivan yhtäkkiä Housboyn yllätykseksi ja pinnistelen koko illan sitä ajatusta vastaan, joka takaraivossa jyskyttää, että "näytät paljon rumemmalta, kuin kukaan, koska et ole nähnyt juurikaan vaivaa ennen uloslähtöä". Vastahakoisesti myönnän, että ex tempore -reissut ja -illat ovat olleet usein juuri niitä parhaita. Silti on edelleenkin turha haaveilla, että joskus pystyisin lähtemään ulos niin spontaanisti kuten siskoni Tanssija, joka ei huolehdi sillä hetkellä rahatilanteestaan tai kyydistä kotiin. Olisi ihanaa joskus pystyä ottamaan päivä kerrallaan ja huolehtimaan huomisesta huomenna. Inhoan kuitenkin elämän eteen heittämiä ikäviä yllätyksiä kaikesta eniten ja harmittelen sitä, jos joku menee sairastumaan silloin, kun se ei sovi aikatauluuni. Whitney Houstonin keikka meni esimerkiksi mönkään Ukin sairastumisen takia, mutta tiedostan toki senkin, että siinä tilanteessa ei tarvinnut edes miettiä, kumpi on etusijalla. Ja lisäksi minulle ovat hyväksi tällaiset tilanteet, joissa on pakko suunnitella kaikki uusiksi. Väitän siltikin, että toivun takaiskuista nopeasti ja useimmiten tiedostan sen tosiasian, että elämällä voi joskus olla omia suunnitelmia varalleni, minkä kautta hyväksyntä asioista tulee nopeasti. Uskon vahvasti siihen johonkin kohtaloon, että toisaalla sitten aukeaa ovi jne. Olen usein miettinyt, että minulla on Asperger-taipumuksia: epätavallisen sosiaalinen ihminen, joka ei häpeä sanomisiaan kuten "normaalit" ihmiset + hidas/ huono uuden opitun sovelluskyky + suunnitelmallisuuden, rutiinien ja hallinnan tärkeys.

Ainoat spontaanit asiat, joita teen tällä hetkellä ovat nettishoppailu ja lenkkeily. Ensimmäinen siksi, että vastuuta ei juuri ostovaiheessa ja ole toinen siksi, että se kuuluukin olla spontaania. Saatan päättää etukäteen, minä päivänä menen juoksemaan ja juoksenko sittenkään vai menisinkö rullilla, mutta lenkkeilyssä ja liikunnassa on parasta se, että teen tämän kaiken aivan omalla aikataulullani. Jos haluan nukkua päikkärit ennen lenkkeilyä, se onnistuu. Jos haluan hoitaa lenkkeilyn ensin ja ruoanlaiton sitten, menen lenkille heti töistä. Ja tätä spontaaniutta olen nyt yrittänytkin harjoittaa edes siellä lenkkipolulla oikein urakalla. Olen jo oppinut siihen, että en valitse reittejäni etukäteen, vaan juoksen sinne, minne haluan.

Mukavaa viikkoa kaikille! Omani jatkuu ruokatauolla Nizzan oppaan kanssa ja illalla Lontoon kartan kanssa!

Nousee päivä, laskee päivä

Olen viime päivinä miettinyt paljon elämän kummallisuuksia ja niitä miettiessä juossut epähuomiossa lukuisia kilometrejä enemmän, kuin oli lenkille lähtiessä tarkoitus.

Enimmäkseen tämän ajatuksen sai aikaan se, että Paras Ystävä menetti taannoin rakkaan ihmisen, ja vaikka sitä kuinka yrittää parhaansa, ei vain ole sanoja. Itse en ole koskaan varsinaisesti menettänyt vielä ketään elämäni aikana. Hänen rakkaansa meni suhteellisen nopeasti eikä aikaa loppujen lopuksi ollut varmasti tarpeeksi - eihän meillä sitä koskaan ole. Itse olen lisäksi todella kova myötäeläjä ja lapsuudesta asti ystävänä pysyneen ihmisen surua on hyvin vaikea kuulla ja seurata vierestä. Ei siksi, että en jaksaisi kuunnella tai kantaa taakkaa kanssaan, vaan siksi, että ei itse voi kantaa sitä toisen puolesta, ei voi ottaa toisen surua pois. Ja sitä sydäntävääntävää tunnetta ei pääse karkuun, kun toisella on niin paha olla, että itsellä on paha olla toisen tuskan kuullessaan.

Tiistaina kävin parhaan ystävän ja vanhempiensa luona viemässä ystäväporukkani osanoton. Minusta oli erittäin tärkeää näyttää osanottomme. Istuimme heidän kuvankauniila pihallaa kukkaistutusten vieressä puutarhapöydän ääressä, joimme ihanaa Tropicanamehudrinkkiä, jonka seassa oli Vichyä. Ilta oli jo pitkällä ja sää oli sen mukainen: aurinko paistoi yhä lämmittäen säteillään, mutta ilman että olisi enää paahtanut niskaamme ankarasti. Hetki oli erittäin runollinen. Siinä illan edetessä kävimme usean vakavan ja vähemmän vakavan keskustelun, kun itku oli nielty taka-alalle. Lopuksi kävimme vielä Parhaan Ystävän kanssa hautajaisvastaanoton määräpaikassa katsomassa, miten valmistelut olivat onnistuneet ja sain esittää vielä osanottoni varsinaisille asianomaisille. Näin ilta jatkui Parhaan Ystävän autossa istuen, hänen kanssaan aikaa viettäen.

Illalla nukkumaan mennessä olin uupunut, mutta jotenkin olo oli myös seesteinen. Jos meidän on aikanamme täältä lähdettävä, niin olen onnellinen jokaisesta hetkestä. Ja lisäksi olen varma, että tällä kerralla lähtijä oli onnellinen siitä, että saimme hänen lähtönsä ansiosta kokoontua yhteen, osoittaa tukemme Parhaalle Ystävälle ja hänen perheelleen, sekä muistaa elämän suloiset ja katkerat puolet. Haluaisin ajatella, että tässä kaikessa surussa on myös toivon ja lohdun siemen: tietoisuus siitä, että elämä kantaa ja jatkuu, vaikka vielä se puristaakin otteessaan liian tiukasti. Ennen kaikkea minusta on hyvä muistuttaa kaikkia ystäviä silloin tällöin - nimenomaan teoillaan, että vaikka ei aina jaksaisikaan, on paikalla aina joku, jonka mielestä ei tarvitsekaan olla vahva. Joku, joka voi ehkä edes kannatella, tai jopa kantaa reppuselässä, ne vaikeimmat askeleet, jotka on mentävä eteen päin.

Day 23 - a song that you want to play at your wedding

I have two, that I absolutely want:

Tämä kappale siksi, että tämä on aivan täysin minun ja Housuboyn biisi. (Kuvittelen siis edelleen, että minua joskus kositaan ja tuleva sulhanen on juurikin tämä Housuboy, hih).

Tämä jälkimmäinen kappale alkaa vasta, kun siinä on ensin kohtaus Greyn Anatomiasta, mutta se täytyy olla juuri tuo versio, koska kukaan ei ole ikinä saanut esiintymisellään mulle tällaisia kylmiä väreitä aikaan. Tältä pitääkin näyttää ja kuulostaa, kun oikeasti laulaa rakkaudesta ihmiseen! Mulla on eräs kaveri, joka laulaa paremmin kuin yksikään tuntemani artisti, mutta ei ole koskaan paljastanut kykyjään julkisuudessa. Häntä haluaisin kuitenkin pyytää laulamaan tämän häissäni ja se olisi täydellistä.

Day 22 - a song that you listen to when you’re sad

Olen niin onnellinen, että tätä kappaletta ei ollut vielä silloin, kun olin Sveitsissä, sillä siinä tapauksessa olisin rypenyt itsesäälissä tämän kappaleen pyörteissä aina, kun koti-ikävä iski.

Minullahan on ollut aina koti, johon mennä. Luin eilen perheemme suursiivouksen yhteydessä omien ylioppilasjuhlieni satoa, kun äiti kiikutti minulle YO-juhlani kansion, jonka sisällä oli puhe laskuvarjoista ja korkealle tähyämisestä. Silloin se vielä tuntui vähän hassulta puheelta, mutta kuinka viime aikoina onkaan laittanut usein kädet ristiin ja kiittänyt siitä, että koti on kuin laskuvarjo: hyppy tuntemattomaan ei voi epäonnistua, kun on tukena oikeanlainen. Joten tätä kappaletta minä kuuntelen aina, kun olen surullinen ja muistutan itseäni siitä, että minulla on kotisatama, turva ja rakkaus siellä, missä sitä eniten tarvin. En ole yksin.

Kahelia kyllä, siitä on joskus ollut haittaa. Minä turvaan kyllä edelleen vähän turhankin paljon kotiväkeeni ja olen ehkä liikaakin kotihiiri. Haen joskus ihan turhaan hyväksyntää kotoa asioille, joille tiedän sen saavani kuitenkin ja vahvistusta itsetunnolle sieltä, missä tuki on suurin. Kunnioitan esimerkiksi vanhempieni mielipidettä niin paljon, että epäröin tehdä asioita ilman heidän hyväksyntäänsä. Vain Keskimmäinen on meistä tässä suhteessa poikkeava: hän ei mielipiteitä kysele. Minulle on ylitsepääsemätön ajatus, että minulla ei olisi ollut tällaista tukiverkkoa: rakastavat vanhemmat, jotka ovat pysyneet yhdessä kaikista elämän heittämistä vaikeuksista huolimatta, tarkoin vaalitut sukulaissuhteet, joista ammennamme serkkujeni kanssa edelleen voimaa ja pettämätön sisäinen huumori. Pienenä tapasin aina sanoa, että minusta ei tule ikinä vanhempieni kaltaista, mutta päivä päivältä joudun myöntämään, että olen tasan tarkkaan samanlainen. Ja ne jutut, jotka pienenä tuntuivat ihan tyhmiltä, ovat täysin samat arvot, joita toivon luovani omaan kotiin.

Ennen kaikkea tämä laulu kuvastaa sitä tunnetta, mikä jokaisella pitää olla kodistaan: koti on siellä, missä sydän on ja mikään paikka maailmassa - mikään tunne maailmassa ei ole niin arvokas kuin koti.

Ensin tästä eilisen tuloksesta..

Postaan Helsingin ihanasta reissusta vielä myöhemmin, kun kameralla on kivoja kuvia kivoista ostoksista. Mutta mutta.. Mihin hiivattiin tämä maa on menossa? Mun jopa parhaat kaveritkin jotkut innoissaan hehkuttavat äänestäneensä tätä Perussuomalaisten muutosvoimaa kannattaen. Siis mitä te äänestätte? Markkaa takaisin? EU:sta pois? (80% suomalaisista on muuten tyytyväisiä EU:hun) Vai kenties muukalaisvihan ja aborttikiellon puolesta? En voi sanoa muuta kuin että kansa sai edustajat, jotka kansa ansaitsee. Toivon, että tämä kausi antaa Persuille mahdollisuuden todistaa kansalle, kuinka yksinkertaistetut puheet eivät välttämättä tuo yksinkertaistettua politiikkaa ja jos tuovatkin, se ei välttämättä ole hyvä asia. Toivon siis persujen mahalaskua. Muistan edelleen liian elävästi ensimmäisen persujen julkkisedustajan vinkeet, muistatteko te? Onneksi kyseinen sairaslomilla suurimman osan kaudestaan viettänyt edustaja ei jäänyt sen enempää loisimaan yhteiskunnan rahoilla, kun heitti lusikkansa nurkkaan (tämähän on siis vain provosointia, loisiminen kun on persuille niin hengen asia, vai miten on, Tony Halmeen äänestäjät?).

Oma ehdokkaani ei siis Lapin vaalipiiristä mennyt läpi, pahoitteluni Ulla Karvo. Toisaalta harmittelen myös entisen luokkakaverini Katri Kulmunin (kesk) hieman vajaaksi jäänyttä äänisaldoa, sillä tuollainen nuori olisi ollut eduskunnalle varmasti hyväksi :). Joo, kyllä mie kannatin Kokoomusta, mutta en koe, että oikeistolaisuus menisi Kokoomuksella niin äärilaitoihin kuin Persuilla. Kokoomuksen vaaliohjelmassa ei kuitenkaan ole se, että potkitaan mamut takaisin kotiinsa. Tällä hetkellä toivon, että hallituksessa olisivat sitten demarit ja kokoomus, mutta kaipa nuo persut on pakko sinne tulosten perusteella päästää. Lisäksi tiedän, että moni mieltää Kokoomuksen eriarvoistajana. Toki kyseessä on porvaripuolue, mutta silti mielestäni arvopohja on kohdallaan ja esim. Stubb on esiintynyt mediassa edukseen. Minulle jäi myös muutostoivomuksen lisäksi sellainen kuva, että Kokoomus on kansan mielestä kuitenkin tehnyt jotain oikein, jos se voittaa vaalit edellishallituksen jäljiltä, kun taas Keskusta jäi tappiolle juuri vaalirahasotkujen takia (myös Maria Tiura tippui, mikä on minusta aivan oikein).

Eniten minua huolestuttaa näissä vaaleissa tämä nouseva muukalaisviha, jossa en halua ainakaan omien lapsieni kasvavan. Entä jos opettaisimme lapset siihen, että kaikki ovat ansainneet avun? Omaa yläasteen opettajaani lainaten (taksvärkkipäivän pep-talk): Koskaan ei saa olla omat asiat niin hyvin, että ei ole varaa auttaa muita. (BTW, Portugali on auttanut meitä Talvisodan jaloissa, ei näin mittavasti, mutta anyway). Toki hyysäämme mamuja enemmän kuin omia kansalaisiamme, mutta toisaalta suomalaiset osaavat vielä käyttää systeemiä hyväkseen enemmän. Ja miksihän ne mamut ovat ISS:än töissä? Siksi, että heitä voi siellä KUSETTAA. Ei kukaan suomalainen enää lähde niin huonoilla palkoilla (ja myös usein noissa firmoissa on mukana muutakin laittomuutta palkanmaksuissa) töihin. Pakolaisena tulleet ihmiset tekevät näitä töitä, joihin muut eivät suostu. (Toki se madaltaa alan palkkoja, että he hyväksyvät alhaisen palkan.) Eurohan on jo laskussa tuloksen ansiosta. Tämäkin minua suututtaa: persut ovat vedonneet "kansan syviin riveihin" eli niihin, jotka äänestävät enemmän fiilis- kuin tietopohjalta. Tältä minusta ainakin tuntuu. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä Portugalin tukipaketista luopuminen tarkoittaisi käytännössä, mutta euroalueen talouden romahtaminen olisi meille kohtalokasta olemme sitten mukana Emussa tai emme. Kuinka moni on oikeasti haluamassa markan takaisin? Kuinka moni kuunteli, kun persut julistivat nykytaiteen tukemisen turhaksi ja vain kansallisaatetta tukevien taidemuotojen olevan tuettavissa? Natsi-Saksassahan poltettiin vääränlainen taide - sellainen, joka kuvasti muita kuin natsien ihanteita. Ja tuolloinkin suurin osa saksalaisista seisoi natsipopulismin takana hurmiossa. Harmittaa myös se, että Päivi Räsäsen homovihaan kansa reagoi, Soinin kommentteihin asiasta ei (ja huom. Soini ei edes yritä perustella suurta osaa näistä mielipiteistään mitenkään). Eikö teistä ole mitään epäilyttävää siinä, että ihminen, joka haluaa eroon EU:sta on silti täysin valmis ottamaan vastaan MEP:in pestin, kun palkkakin on niin kiva?

Lopuksi haluan sanoa, että sallin täällä asiallisen kommentoinnin, mutta estän blogini kommentoinnin, jos mielipiteet ilmaisevat selkeästi muukalaisvihaa, rasismia tai asiattomia sanakäänteitä.

Ja loppukevennys: Näin Lindexissä:

Short SHIT :DD (joo sori, nukuin viime yönä 4 tuntia :DD)

Life on the fast lane - and the slow one

Hui, anteeksi poissaoloni! Olen ollut (oikeesti) ensin tosi kiireinen ja sitten tosi tosi väsynyt. Joulun alla olin kaikista pahin ja siitä sitten alkoi olo pikku hiljaa paranemaan antamisen ilon ja muiden juttujen ansiosta.

Nuorin siskonikin pääsi täysi-ikäisyyteen ennen joulua ja sitä juhlittiin synttäreillä sekä tapsan tansseilla baarissa :) siskoni on siis varsinainen kaunotar ja sen kyllä huomaa näistä kuvista :)

Joka tapauksessa ennen joulua vietin todella paljon aikaa yksin tai Housuboyn kanssa kouluhommia ja joululahjoja tehden. Siskoni saivat kummatkin villasukat. Tässä on nuorimmaisen villasukat, mutta keskimmäisen sukat on tehty samalla kaavalla ja ainoastaan valkoisen tilalla on violetti väri, josta sitten kudoin hänelle vielä pipon.

Piposta ei ole harmi kyllä kuvaa, mutta se on perusmallinen joustoneulepipo, jossa silmukat olivat aika löysiä ja malli hiukan väljä. Tein siihen violeteilla paljeteilla isonmallisen kukan samanmalliseen kangaskuvioon, jonka sitten ompelin pipoon kiinni. Olin todella tyytyväinen tuotoksiini. Nyt joulun jälkeen tein sitten itsellenikin sukat, jotka ovat pääpiirteittäin samat, mutta varsi on pitkä ja valkoisen tilalla on viininpunainen väri. Osaan oikeasti tehdä muitakin kuvioita, mutta kahdella värillä tätä on kiva neuloa.  Pipo-ohje löytyykin sitten täältä.

Muihin asioihin: teen tällä hetkellä kevään opetusharjoitteluani, jonka jälkeen kaikkien pedagogisten opintojeni pitäisi olla pulkassa ja mulla pitäisi opeopintojen puolesta olla pätevyys. Mulle nämä pedagogiset ovat edenneet PALJON helpommin ja loogisemmin kuin omat pääaineopintoni. Mielestäni kasvatustieteessä on se kiva puoli, että se ei oikeastaan ole (mielestäni) tieteen ala, vaan hienosteltua maalaisjärkeä ja jargonia sekoitettuna :D Kaikki asiat voi melkein päätellä järjellä ja turhalla höpöttämisellä pääsee hyvin pitkälle (eli täysin minun alaani). Mutta on sekin fakta, että tentit ja luennot on järjestetty melko loogisesti kuten tekeminenkin. Ja kurssitehtävät ovat hyvin maanläheisiä ja tähtäävät teorian ja käytännön yhdistämiseen tässä opettajaksi kasvamisen prosessissa.

Rakastan opettamista! Olen niin innoissani, että kuvittelen muka vaikuttavani näihin nuoriin jotenkin. Ei se toki vielä ole kovinkaan totta, mutta idealistina vielä pysyn ja sillä hyvä :D mulle saa aiheesta pottuilla, koska tiedän kerjääväni sitä tällä kommentilla. Jotenkin silti tuntuu, että nuorilla on pahempi olla, he eivät jaksa kiinnostua asioista ja esim. lukion 2. luokan ihmiset (jotka ovat jo kohta täysi-ikäisiä) angstaavat paljon paljon enemmän kuin omana aikanani (ja siitä ei siis tosiaan ole kovin kauan - omasta mielestäni). Olen tosiaan yrittänyt miettiä kaikki syitä tähän, mutta taidan jättää pohdinnat toistaiseksi omaan tietooni.

Housuboyn kanssa muutettiin uuteen kämppään lokakuussa. Muuten kiva, mutta lämmitys ei olohuoneessa toimi, ja pohjoisessa on ollut vielä kylmempää kuin etelässä. Pikkuhiljaa olemme nyt investoineet pieniä juttuja kämpään ja sisustamme sitä, koska remontista saamme rahat vuokranantajalta rahat aina takaisin, joten se on kivaa. Itse suunnittelen kesäksi tapettien uusimista ja Housuboy nyökkäilee vieressä eikä ota kantaa :D

Olen nyt vieläpä polulla laihtumiseen ihan tosissaan: ostin vihdoin pitkästä aikaa sporttipassin ja olen käynyt tällä viikolla jumppaamassa ja tänään menen hiihtämään (on vapaapäiväni). Painohan ei ole vielä pudonnut, mutta siihen pitääkin tehdä oikeat jutut: syödä oikein ja mielellään sekä airobista että lihaskuntoliikuntaa yhteen. Kaikki olisi helpompaa, jos olisin koko ajan samassa paikassa (eli kotipaikkakunnalla), mutta Oulussa kaikki on vaikeampaa: hiihtoladulle on yli kilsan kävely (kotona tarvii vain mennä ovesta ulos), täällä on yliopistoliikunta, kotona on edullinen ja loistava kuntosali. Syöminen terveellisesti on paljon helpompaa taas Oulussa: täällä en viitsi vaivautua mussuttamaan herkkuja yksin, se on paljon kivempaa toisen ihmisen kanssa. Mutta herkuista on ollut siltikin helpompi vähentää asennoitumalla oikein. Kesästä lähtien olen laihtunut 2,5 kiloa. Olisin voinut laihtua enemmänkin - ja se on minulle oikeastaan rohkaiseva ajatus, sillä tuon eteen ei ole juuri tarvinnut tehdä mitään. Nyt kunnon elämäntapamuutos toisi minulle paljon enemmän iloa kuin kiikkuminen ylipainon rajalla.

Kirjoittelen lisää (toivon) kuluvina päivinä. Ei vain tee mieli postata samalla tavalla, kun ei ole kameraa täällä Oulussa, jolla laittaa kuvia piristämään pelkkää tekstiä.

Hauskaa alkavaa vuotta kaikille!