Helsingin reissu

Mietin tosi kauan, että vieläkö bloggaan. Jotenkin ärsyttää itseäkin, että tuntuu kuin mitään positiivista sanottavaa ei olisi ja vauva on vienyt yllättäen minulta kaikki voimat. Hävettää itseäkin, kuinka kädetön olen väsyneenä. Äitini on opettanut, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, ole hiljaa. Siksi blogini on ollut hiljaa.

Sitten tuli pitkä viikonloppu ja Helsingin reissu. Moni kauhisteli lähtöäni vauvan kanssa, mutta minä olin tyyni ja päättäväinen: minä olen lapseni äiti ja teen päätökset hänen elämästään ja seison niiden takana. Sitten luin teidän ihanat kommentit ja itkin ilosta ja sisuunnuin taas! Ja kappas, kun saa pari yötä vähän enemmän unta, niin taas jaksaa a) hymyillä lapselle b) hyssyttää lasta c) hengittää ja ennen kaikkea d) antaa asioiden mennä toisesta korvasta samaa myötä ulos. Koska olen jo ennestään herkästi provosoituva henkilö, väsyneenä on todella vaikeaa antaa vain kaikkien kommenttien olla.  Esimerkiksi niiden, jotka kertovat oman väsytarinasi perään, kuinka heillä oli niin helppoa ja nukuttiin 10h pätkissä öitä. Nyt olen jo edennyt siihen, että annan neuvolatädin kommenttienkin olla, koska tiedän itse, että minä todellakin teen parhaani lapseni eteen ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta.

Jaksoin jopa Jörön kanssa lenkille! Oli huippua!

Tällä hetkellä odotan kovasti äitiysneuvolan ja lääkärin jälkitarkastusta. Rintatulehdukseen sairastuin myös ja tuskaa on ollut, mutta siltikin on ollut jotenkin helpompaa.

Kävelylenkit ovat myös olleet henkireikä ja päivän piteneminen auttaa huimasti!

Ja kappas: sormuksetkin mahtuvat taas käteen! Olen tästä ihan kohtuuttoman innoissaan, bye bye turvotus! Lisäksi Helsingistä löytyi unelmieni (rihkama)kello ja olen siitä tosi onnellinen myös.

Kello Glitteristä

Helsingin reissun satoa! Ihana Dora-koira kaverina, vauva ihastui häneen enemmän kuin omaamme!

 Tässä oli syy reissuun: Justin Timberlake, joka on siis ollut minun idoli jopa 'NSyncin aikaan, mutta tietysti enemmän soolouransa myötä. Vietettiin viikonloppu Espoossa serkkuni Sählärin luona ja oli ihan huippua! Serkkuni E oli myös mukana ja mahdollisti minun keikkareissun. Toimimalla lapsenlikkana. Oli muuten ihan jäätävän kauheaa olla lapsen luota pois 4 tuntia! Tässä on vielä harjoittelemista minulla, mutta toisaalta olen aika tyytyväinen, että saan tehdä juttuja lapsen kanssa ja siksi siis olin tosi onnellinen, että lapsi lähti mukaan reissuun. Imettäminen olisi muuten varmaan loppunut tuohon reissuun.

Reissu oli ihan mahtava, keikka oli ihan mahtava ja oli ihana nähdä serkkujani ja serkun miestä ja  viettää tyttöjen laatuaikaa ja saada mukaan Paras Ystävä, serkku ja siskoni Tanssija. Aiheutti sen, että päivisin oli kilpailua siitä, kuka saa pitää poitsua sylissä ja minä sain aina syödä rauhassa :) Oi, onnea!

Paras keikka ja Paras Ystävä

Elämäni ekan äitienpäivän selfie

Tätin sylissä ABC Hirvaskankaalla ruokakoomassa

Minun serkkuni Sähläri-täti, jonka sylissä viihdyttiin niin paljon

Yksi väsynyt matkustaja

Reissu meni ihan mainiosti! Rytmi alkoi kääntyä, kun matka takaisin taittui yötä myöten, auto hurisi ja uni maistui. Ensin imetin aina jossain piilossa, koska halusin yksityisyyttä, mutta sitten mietin, että äh, onhan mulla se imetyshuivi mukana juuri tätä varten ja sain samalla itse jutella matkaseuralaisten kanssa ja hakeuduttiin vain aina vähän yksityisempään pöytään huoltsikoilla. Pysähtyä on muutenkin hyvä noin parin tunnin välein ja se oli juuri hyvä, että poikakin pääsi silloin pois turvakaukalosta. Alkoi tulla itsellekin autokaipuu ihan vain siksi, että sinne kyllä hiljennytään! Mutta toisaalta vatsavaivat eivät enää ole niin pahoja onneksi ja meillä on aikomus mennä vyöhyketerapiaan ja koliikkikeinulainakin on hieman auttanut. Tosin nyt alkaa näyttää siltä, että poika valvoo, jos ei saa olla sylissä :D Välissä tuntuu, että enkö saa hetkeksi käsiä itselleni, mutta sitten taas toisaalta on se vain niin hellyttävää, että toinen aina nukahtaa juuri minun tai isän käsivarsille.

p.s. Jätän kommentit nyt vastaamatta, koska kaikki vinkit yms. olivat hyviä ja en yksinkertaisesti kerkeä! Mutta KIITOS niistä, arvostan todella!

Empatiaa ei tarjolla

Huoleen tai ahdistukseen ei auta se, että joku täräyttää jotain tyyliin "kuule, kun luuliks, että se on helppoa" tai "semmosta se kuule on vauva-arki" tai "ei tuo vielä mitään", mikä vain vähättelee omaa huolta/ väsymystä/ tapaa yrittää selvitä. Jos on jo kuukauden ikäisen lapsen kanssa oppinut, että hädässä olisi rehellisen avunhuudon sijaan kannattanut pitää paha olo sisällään ja kärsiä hiljaa, niin ketä se rohkaisee hakemaan esim. apua, kun hätä on todellinen? Ai niin, kun eihän se ole, vaan kyllä kaikki muut on ennenki pärjänny (itse vain olet se paska yksilö).

Tämä lohduton ajatus tuli minulle mieleen useammin kuin kerran tässä vauva-arjessa ja siksi en ole kirjoittanut. Pelkään, miten ihmiset suhtautuvat siihen, että myönnän olevani uupunut. Neuvolassa ollaan yritetty jutella, että koliikki vaivaa, mutta sillehän ei voi mitään. Surusilmän äiti, a.k.a. anoppini totesi vauvamme sylissään "hyvä, että et päästä äitiä liian vähällä!". Suurin saavutukseni oli, etten purskahtanut itkuun. Olen melko ihmeissäni, että niin monet vauva-arjen läpikäyneet tuntuvat olevan mielissään siitä, että joku muukin joutuu kärsimään. Kun meillä ei nukuta öisin ja naapuri aloittaa kaakeliremontin piikkaamalla seinän takana aamulla, kun minä vihdoin saan vauvan uneen ja voisin itsekin nukahtaa, sanoo facebookissa ainakin yksi kaveri "empatiana" siihen, että "kuule, tervetuloa vauva-arkeen!". 

Mutta päivät menevät eteenpäin. Minä tunsin ensin kauheita omantunnon tuskia, että kämppä on sekaisin ja en saa mitään aikaan päivisin. Kämppämme on edelleen sekaisin, mutta nyt unet menevät kaiken edelle, kun olen puhki. Verenpaineeni on edelleen hieman koholla, mikä tosiaan vaikuttaa asiaan, mutta ainakin olen jaksanut ulkoilla koiran ja vauvan kanssa, mistä on minullekin hyötyä. Meidän vauva-arjessa ei herätä ennen kuutta. Meillä laitetaan silloin nukkumaan. Ainoa varma nukkuma-aika tällä hetkellä on klo 6-11. Siinäkin välillä on yksi syöttö. 

 

Pikku hiljaa kuitenkin kaikki helpottaa: äitini auttaa meitä lämmittämällä saunan, vahtimalla poikaa sen aikaa, että me pääsemme heidän luonaan siellä käymään ja kokkaa meille herkullista ruokaa, jonka kerkeämme syömään rauhassa. Rytmi on edelleen sekaisin, mutta meillä sitten vaunuillaan klo 13 tai 14. Ainakin ulkoillaan. Ystäväni Hönty tulee käymään ja kertoo, että ymmärtää väsymykseni täysin. Yksi yö menee nukkuen syöttöjä lukuunottamatta, toinen yö menee huonommin huutaessa. Seuraavana päivänä saa taas nukkua. Pikku hiljaa kaikki helpottaa.

Kauhean yön jälkeen vauva mönkii mahani päällä ja kannattelee jo hiukan päätään. Tarttuu rintaan päättäväisesti ja hivelee samalla rintakehän ihoa. Katsoo minua ja hymyilee. Nukahtaa syliin ja hymisee tyytyväisenä. Komentaa isäänsä tulemaan takaisin viihdyttämään häntä ollessaan sitterissä. Tarttuu ensimmäistä kertaa leluunsa. Seuraa neuvolassa katseellaan.

Sisko tulee kylään ja pitää vauvaa sylissään, että äiti saa syödä. Lähtee kanssani lenkille mukaan tueksi. Surusilmän bestman kantaa minulle vaunut alakertaa, kun Surusilmä on sen unohtanut töihin lähtiessään ja käy minun ja vauvan kanssa lenkillä kuunnellen minua. Pääsen lenkille ystävän ja hänen vauvansa kanssa. Vietän vappua brunssilla mummolassa, missä sisko ottaa vauvan syliinsä tunniksi, jolloin äiti saa vain olla.

Isäni tekee pojalle ihka oman kehdon.

Me pääsemme koirapuistoon vaunujen kanssa, Jörö on innoissaan.

 

Poika nukahtaa isänsä syliin. 

Ja silloin sitä tajuaa: minä en ole täydellinen tässä. Joskus tulee itku itselläkin. Joskus joudun laskemaan vauvan sänkyynsä, jossa hän huutaa hetken yksin. Minä käyn karjaisemassa tyynyyn ja palaan takaisin ottamaan vauvan syliin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä en ole loistava jossain, vaikka kuinka yritän. Mutta tämä on silti unelmieni täyttymys. On hetkiä, jolloin ajattelen, että en ikinä halua toista lasta, kun tämäkin on niin vaikeaa. On toisia, jolloin mietin, että vannomatta paras ja haluaisin kuitenkin ison perheen.

Silti toivoisin, että empatiaa ja tukea olisi tarjolla enemmän. Kyllähän minä tiedän, että itse halusin lapsen. En silti halunnut lapselleni koliikkia, joka estää häntä nukkumasta. Ystäväni kyllä yritti sanoa minulle, että oman lapsen itku on kaikista kauheinta, mutta sitä ei tajua ennen kuin se on oma lapsi, joka itkee. Jos oma lapsi itkee kivusta, on se kaikista kauheinta. Raskausaikana pelkoihin vastattiin sanomalla, että aina saa apua, mutta kun lapsi on maailmassa, se apu onkin haettava omasta turvaverkosta. Onneksi minulla sellainen on, sillä ilman sitä en ikinä pärjäisi. Onneksi heihin on voinut luottaa enemmän kuin muihin lupauksiin. Onneksi suurimmalla osalla ystävistä on sen verran aivoja, että he eivät murtumispisteen hetkellä syyttele, ivaile tai kuittaile. Avunhuutoon ei saisi vastata sanomalla "kyllä se siitä" vaan "voinko auttaa?" tai edes "olen pahoillani, yrittäkää jaksaa". Joskus se kuunteleva korva voi oikeasti olla älyttömän tärkeä ja merkitä todella paljon, ainakin minulle. Toiselle purkaminen voi tuoda taas mielettömiä voimavaroja jaksaa seuraavakin yö hyssyttelyä ja kävelyä vauva sylissä.

Sitten huuto lakkaa, vauva hiljenee ja nukkuu kolmen tunnin pätkän. Vauva rauhoittuu äidin ihokaistaleelle ja takertuu siihen sormillaan. Huomenna minä menen kampaajalle yksin ja jätän perheen miehet keskenään. Ihana vauvani ei ehkä ole aina helppo tapaus, mutta ainakin hän on meille tärkeintä maailmassa joka ikinen hetki.

Kysymyshaaste

Sain Limpsin Lampsin -blogin Annilta haasteen, jossa vastaillaan ensin kysymyksiin ja sitten haastetaan viisi muuta omilla kysymyksillä. Kiitos paljon Anni haasteesta! Here goes, pitkästä aikaa kun kerkesin päivittämään! Oikeita asioita sitten vielä vähän myöhemmin.

1. Millaisia luonteenpiirteitä sinulla on?

 

Ennen kaikkea taidan olla perfektionisti. Se vaikuttaa tekemisiini sekä hyvässä, että pahassa. Pyrin olemaan täydellinen vaimo, äiti, sisko, lapsi, opiskelija, ystävä, emäntä koiralle, emäntä vieraille jne. Haluan myös olla kaikkien kaveri ja kaikkien tykkäämä. Siihen en kuitenkaan pysty toisen luonteenpiirteen takia.

 

Olen häpeämätön. Seison sanojeni takana, puhun suuni puhtaaksi kun kohtaan vääryyttä, ja uskon enemmän siihen, että sanoo sanottavansa kuin että jättää sanomatta ja katuu sitä. En halua olla ilkeä koskaan, mutta joskus jos kohtaan vääryyttä, sanon suoraan, mitä olen asiasta mieltä. En myöskään (hyvässä tai pahassa) häpeä tekemisiäni tai sanomisiani, sillä elämä on liian lyhyt. On mielestäni parempi ostaa kallis pari kenkiä ja syödä loppukuu kaurahiutaleita kuin miettiä kaksi kuukautta myöhemmin, että miksi en ostanut, kun ne niin kovasti halusin :D samalla tavalla mieluummin teen ex tempore -juttuja, kehun ventovieraan ihanaa hiustyyliä ja sanon yliopiston opettajalle, että koin kohteluni epäreiluna.

 

Minulla on taipumus sääliä itseäni liian helposti. Etsin aina ensin syytä muista, vaikka oikeasti olisin itsekin voinut asiaan vaikuttaa paljon enemmän, kuin ensin myönnän.  Viime aikoina olen tiedostanut asian todella hyvin ja alkanut työstämään asiaa tosi paljon. Siksi minusta on erityisen vaikeaa hyväksyä samaa piirrettä muissa :D Muutenkin haluaisin sanoa, että nyt minä pystyn olemaan melko realisti itselleni.

 

Olen omasta mielestäni älytön optimisti ja erityisen joustava ihminen rakkaideni kanssa. Annan mieluummin periksi kuin alan tapella. Lisäksi haluan aina uskoa, että päivä nousee huomennakin ja aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Olen raivoisan kova puolustamaan siskojani, ystäviäni ja läheisiäni. Koska minua kiusattiin koulussa, nousin kuin pullataikina siskoni puolesta, kun hän kohtasi samaa.Optimismini on piirre, johon Surusilmä ensin rakastui. Nauran paljon, mutta myös itken paljon, enkä häpeile niistä kumpaakaan. Olen tunteellinen ihminen.

Olen erityisen empaattinen ja se on joskus jopa vaikeaa. Saatan sääliä ihmisiä ja eläimiä niin, että voin pahoin heidän puolestaan. Minusta ei ikinä tästä syystä olisi tullut hoitoalan ihmistä.

 

 2. Millaisen toivoisit elämäsi olevan viiden vuoden kuluttua?

 

Toivoisin niiiin sen idyllin: omakotitalo (tai paritalo) taajama-alueella tai maalla, toinen lapsi (ehkä, kait?! :D ), auto ja enkunopen tutkinto sekä virka. Ai niin, ja 30 ikävuoden kohdalla haluaisin läheisimpien ystävieni kanssa New Yorkin matkalle.

 

 

3. Mikä saa sinut suuttumaan?

 

Ennen kaikkea epäoikeudenmukaisuus. Julmuus ja ilkeys. Se, etät jotkut haluavat ehdoin tahdoin osoittaa toisille, että he eivät ole minkään arvoisia.

Se, että kysytään, miten jaksat ja sitten jos toinen ei jaksakaan, kohautetaan olkia ja vähätellään toisen huolia.

 

4. Mitä haluaisit tehdä tulevana kesänä?

 

Haluaisin lähteä isäni ja äitini 30-vuotishäämatkalle mukaan Pojun kanssa. He menevät Sveitsiin. Needless to say, en ole oikeasti menossa :D Jos mietitään realistisesti: mahtua mun viime kesän sortseihin, juhlia mun hääpäivää Surusilmän kanssa, syödä mansikoita ja vadelmia vaniljajäätelöllä ja lätyillä ja viettää aikaa poikani kanssa. Paljon. Ai niin ja jatkaa sitä graduani. Tai siis en haluais sitä tehdä, mutta se on ainoa keino saada se  valmiiksi.

 

5. Miten teidän perheessä jaetaan kotityöt?

 

Ei mitenkään :D me ollaan maailman huonoimmat kotitöiden tekijät. Siis oikeasti. Meillä on siistiä tasan siivouspäivänä. Siivouspäivä on kerran kuussa. Imuria meillä käytetään useammin, koska labbis. Yleensä minä hoidan tiskikoneen lopputäytön ja purkamisen, Surusilmä on parempi täyttämään sitä pikku hiljaa. Minä laitan pyykit koneeseen ja pesemään, Surusilmä purkaa ne. Imurointi on yleensä minun homma, kuten myös ruoanlaitto. Minä käyn kaupassa. Vauva-arjessa se tekee, joka kerkeää, yleensä Surusilmä. Minä en saa paljoa tehdäkään.

Minä haastan näillä kysymyksillä:

 

1. Mikä on mielestäsi suurin saavutuksesi?

2. Mitkä ovat sinulle tärkeimmät arvot?

3. Mainitse muutama kappale, jotka ovat tehneet sinuun vaikutuksen ja miksi?

4. Mitä luonteenpiirteitä sinulla on?

5. Mitä unelmia haluaisit vielä saavuttaa elämässäsi?

 1. Mariannan Vuonon Kimallus

 2. Niinan Bridezilla

 3. Sylvian 8 tassua

 4. Miss Occhi Blue

 5. Voimariini