Huoleen tai ahdistukseen ei auta se, että joku täräyttää jotain tyyliin "kuule, kun luuliks, että se on helppoa" tai "semmosta se kuule on vauva-arki" tai "ei tuo vielä mitään", mikä vain vähättelee omaa huolta/ väsymystä/ tapaa yrittää selvitä. Jos on jo kuukauden ikäisen lapsen kanssa oppinut, että hädässä olisi rehellisen avunhuudon sijaan kannattanut pitää paha olo sisällään ja kärsiä hiljaa, niin ketä se rohkaisee hakemaan esim. apua, kun hätä on todellinen? Ai niin, kun eihän se ole, vaan kyllä kaikki muut on ennenki pärjänny (itse vain olet se paska yksilö).
Tämä lohduton ajatus tuli minulle mieleen useammin kuin kerran tässä vauva-arjessa ja siksi en ole kirjoittanut. Pelkään, miten ihmiset suhtautuvat siihen, että myönnän olevani uupunut. Neuvolassa ollaan yritetty jutella, että koliikki vaivaa, mutta sillehän ei voi mitään. Surusilmän äiti, a.k.a. anoppini totesi vauvamme sylissään "hyvä, että et päästä äitiä liian vähällä!". Suurin saavutukseni oli, etten purskahtanut itkuun. Olen melko ihmeissäni, että niin monet vauva-arjen läpikäyneet tuntuvat olevan mielissään siitä, että joku muukin joutuu kärsimään. Kun meillä ei nukuta öisin ja naapuri aloittaa kaakeliremontin piikkaamalla seinän takana aamulla, kun minä vihdoin saan vauvan uneen ja voisin itsekin nukahtaa, sanoo facebookissa ainakin yksi kaveri "empatiana" siihen, että "kuule, tervetuloa vauva-arkeen!".
Mutta päivät menevät eteenpäin. Minä tunsin ensin kauheita omantunnon tuskia, että kämppä on sekaisin ja en saa mitään aikaan päivisin. Kämppämme on edelleen sekaisin, mutta nyt unet menevät kaiken edelle, kun olen puhki. Verenpaineeni on edelleen hieman koholla, mikä tosiaan vaikuttaa asiaan, mutta ainakin olen jaksanut ulkoilla koiran ja vauvan kanssa, mistä on minullekin hyötyä. Meidän vauva-arjessa ei herätä ennen kuutta. Meillä laitetaan silloin nukkumaan. Ainoa varma nukkuma-aika tällä hetkellä on klo 6-11. Siinäkin välillä on yksi syöttö.
Pikku hiljaa kuitenkin kaikki helpottaa: äitini auttaa meitä lämmittämällä saunan, vahtimalla poikaa sen aikaa, että me pääsemme heidän luonaan siellä käymään ja kokkaa meille herkullista ruokaa, jonka kerkeämme syömään rauhassa. Rytmi on edelleen sekaisin, mutta meillä sitten vaunuillaan klo 13 tai 14. Ainakin ulkoillaan. Ystäväni Hönty tulee käymään ja kertoo, että ymmärtää väsymykseni täysin. Yksi yö menee nukkuen syöttöjä lukuunottamatta, toinen yö menee huonommin huutaessa. Seuraavana päivänä saa taas nukkua. Pikku hiljaa kaikki helpottaa.
Kauhean yön jälkeen vauva mönkii mahani päällä ja kannattelee jo hiukan päätään. Tarttuu rintaan päättäväisesti ja hivelee samalla rintakehän ihoa. Katsoo minua ja hymyilee. Nukahtaa syliin ja hymisee tyytyväisenä. Komentaa isäänsä tulemaan takaisin viihdyttämään häntä ollessaan sitterissä. Tarttuu ensimmäistä kertaa leluunsa. Seuraa neuvolassa katseellaan.
Sisko tulee kylään ja pitää vauvaa sylissään, että äiti saa syödä. Lähtee kanssani lenkille mukaan tueksi. Surusilmän bestman kantaa minulle vaunut alakertaa, kun Surusilmä on sen unohtanut töihin lähtiessään ja käy minun ja vauvan kanssa lenkillä kuunnellen minua. Pääsen lenkille ystävän ja hänen vauvansa kanssa. Vietän vappua brunssilla mummolassa, missä sisko ottaa vauvan syliinsä tunniksi, jolloin äiti saa vain olla.
Isäni tekee pojalle ihka oman kehdon.
Me pääsemme koirapuistoon vaunujen kanssa, Jörö on innoissaan.
Poika nukahtaa isänsä syliin.
Ja silloin sitä tajuaa: minä en ole täydellinen tässä. Joskus tulee itku itselläkin. Joskus joudun laskemaan vauvan sänkyynsä, jossa hän huutaa hetken yksin. Minä käyn karjaisemassa tyynyyn ja palaan takaisin ottamaan vauvan syliin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä en ole loistava jossain, vaikka kuinka yritän. Mutta tämä on silti unelmieni täyttymys. On hetkiä, jolloin ajattelen, että en ikinä halua toista lasta, kun tämäkin on niin vaikeaa. On toisia, jolloin mietin, että vannomatta paras ja haluaisin kuitenkin ison perheen.
Silti toivoisin, että empatiaa ja tukea olisi tarjolla enemmän. Kyllähän minä tiedän, että itse halusin lapsen. En silti halunnut lapselleni koliikkia, joka estää häntä nukkumasta. Ystäväni kyllä yritti sanoa minulle, että oman lapsen itku on kaikista kauheinta, mutta sitä ei tajua ennen kuin se on oma lapsi, joka itkee. Jos oma lapsi itkee kivusta, on se kaikista kauheinta. Raskausaikana pelkoihin vastattiin sanomalla, että aina saa apua, mutta kun lapsi on maailmassa, se apu onkin haettava omasta turvaverkosta. Onneksi minulla sellainen on, sillä ilman sitä en ikinä pärjäisi. Onneksi heihin on voinut luottaa enemmän kuin muihin lupauksiin. Onneksi suurimmalla osalla ystävistä on sen verran aivoja, että he eivät murtumispisteen hetkellä syyttele, ivaile tai kuittaile. Avunhuutoon ei saisi vastata sanomalla "kyllä se siitä" vaan "voinko auttaa?" tai edes "olen pahoillani, yrittäkää jaksaa". Joskus se kuunteleva korva voi oikeasti olla älyttömän tärkeä ja merkitä todella paljon, ainakin minulle. Toiselle purkaminen voi tuoda taas mielettömiä voimavaroja jaksaa seuraavakin yö hyssyttelyä ja kävelyä vauva sylissä.
Sitten huuto lakkaa, vauva hiljenee ja nukkuu kolmen tunnin pätkän. Vauva rauhoittuu äidin ihokaistaleelle ja takertuu siihen sormillaan. Huomenna minä menen kampaajalle yksin ja jätän perheen miehet keskenään. Ihana vauvani ei ehkä ole aina helppo tapaus, mutta ainakin hän on meille tärkeintä maailmassa joka ikinen hetki.
12 kommenttia:
Kaikki eivät vain ole samalla tavalla empaattisia, mikä on tietysti hirveän surullista. Tuskin kukaan pahalla sanoo tuollaisia asioita, mutta ehkä he eivät vain osaa sanoa muutakaan. Se ajatus tuskin lohduttaa, kun on itse väsymyksen vuoksi romahduspisteessä, mutta ihmisiähän hekin vain ovat ja he käsittelevät asiat omalla tavallaan. Itse olen taipuvainen masennukseen ja olen kyllä saanut huomata, että tietyille ihmisille ei ahdistuksestaan kannata edes mainita. Ääni muuttuu saman tien kireäksi ja lauseet lyhenevät. Eivät he osaa asiaan reagoida, säälivät ehkä, mutta lohdutuksen sanoja tai ihan vain tilaisuutta purkaa sydäntään on turha odottaa. Enkä minä enää odota. En puhu pahasta olostani heille, vaan puran sen blogiini. Kirjoittaminen auttaa, tavallaan, olisihan se mukava joskus puhua asioista ja käsitellä niitä toisen ihmisen kanssa, sillä omassa päässä kaikki tuntuu aina niin lopulliselta ja suurelta.
Ja kyllä ihmiset ovat ennenkin pärjänneet, mutta eivät kaikki ole pärjänneet yhtä hyvin. Kyllä entisajan äiditkin ovat väsyneet ja varmasti on koliikkisen vauvan kanssa ollut rankkaa silloinkin. Moni ei jaksanut, mutta heistä ei puhuta, sillä kyllähän ennen oli kaikki paremmin. Ei ollut. Erilaista oli, mutta silti monella tapaa hyvin samanlaista. Sadassa vuodessa tekniikka on muuttunut, mutta ihmisen perustarpeet eivät. Sinullakin on oikeus riittävään lepoon, vaikka oletkin pienen lapsen äiti. Ei sinuakaan saisi jättää yksin uupumaan ja kestämään muiden ”avuliaita” huomautuksia. Onneksi sinulla on hyvä mies ja ystäviä tukenasi, jotta et sentään ihan yksin ole jäänyt väsymyksesi kanssa, niin kuin turhan moni jää.
En osaa sinulle lohdutuksen sanoja tarjota, mutta se mitä sinulle haluan sanoa on tämä: vaikka nyt näyttää välillä todella synkältä, auringonpaistetta on luvassa. Kun tuntuu kaikkein toivottomimmalta niin älä epäröi pyytää apua. Sinulla on selkeästi hieno tukiverkko ympärilläsi, anna heidän auttaa. Sinun ei tarvitse jaksaa yksin ja kyllä, myös äidin on luvallista välillä saada vapaata, ihan vain nukkumista varten. Myös lapselle on parasta, että äiti voi hyvin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Toivon todella, että pikkumiehen koliikki väistyy pian, jotta voitte kaikki taas nukkua levollisin mielin.
Itku :/ mutta voin sanoa,että tiedän tunteen. 4kk meni että koliikki meillä helpotti. Se oli todella raskasta aikaa. Toipua itse sektiosta ja hoitaa ja imettää itkevää ja huutava lasta jolle mikään ei tuntunut kelpaavan. Lisäksi minulla oli vielä 4 vuotias siinä sivussa hoidettavana. Eli en pystynyt nukkumaan päivällä kun vauva nukkui. Mies oli pitkiä päiviä tuolloin töissä ja minun oli annettava hänen nukkua,vaikka välillä oli pakko pyytää apua. 2kk iässä tein sen päätöksen,että alan antamaan korviketta,mikä oli maailman paras ratkaisu. Vaikkakin painin sen paska äiti tunteen kanssa joka päivä ja joka ikinen kerta kun korviketta annoin. Mutta syötöt suijui nopeammin tyttö sai mahan täyteen nopeammin sai nukuttua ja huudot hiukan väheni. Suosittelen ostamaan ns.koliikkikeinun, siinä vauva viihtyy huutamatta ja välillä jopa nukkuukin ja se keinutus helpottaa niitä kipuja,meillä välillä nukuttiin siinä öisinkin kun omat voimat oli vähissä.
Jos vain tuntuu siltä että se korvikkeen antaminen helpottaisi sinun elämää,niin tee se. Mutta siinä on yksi haitta, ne pitää joka käytön jälkeen pestä ja sterilisoida, se vaiva,mutta siihenkin löytyy laite jossa se sujuu helpommin :) ja ehdotan plussa sulle ettet välitä vaikkei kotona niin siistiä aina ole,minä en pystynyt siihen!!
Vain sinä tiedät mikä on teille ja sinun lapsille parasta. Minusta se on ehdottomasti hyvinvointinen äiti. Vaikka se helpottaa silloin parin kolmen kuukauden päästä,niin se on melkein 100 päivää ja se on pitkä aika!
P.s. Tunnustan olevani paska äiti, enhän edes synnyttänyt vaan sektiolla tuli lapsi, toista lasta en imettänyt pitkään vaan annoin korviketta, en ekovaippaillu, en saanut lasta nukkumaan ulkona vaunuissa,muuta kuin niiden liikkuessa. Ja välillä oli sellaisia tunteita mitä ei uskaltanut edes ääneen sanoa.
Äitee täällä taas. En usko, että anoppisi olisi _oikeasti_ tarkoittanut, että vauvan itkuisuus ja sinun valvomisesi on hyvä juttu. Ehkä se on kierto- /kiero ilmaus äidin kiintymykselle vauvaa kohtaan. Siis ikäänkuin vaativa ja itkuinen vauva saisi aikaan lujemman ja syvemmän kiintymyksen ja että äidit rakastaisivat enemmän näitä haastavampia lapsiaan. Kyllä äidit rakastavat kaikkia lapsiaan. Hyvä, että saat apua ja tukea. Tilanne helpottaa ajan myötä, mutta tiedän sen lohduttavan tosi vähän, kun takana on valvottuja öitä.
En ymmärrä lainkaan tuota tietynlaista vahingoniloa tai kommentteja tyyliin "sitä saa mitä tilaa". Jos olen joutunut valvomaan öitä jaksamisen äärirajoilla niin toivonko sitä muille äideille. En totisesti!
Kivaa kevättä teille!
Vauva-arki voi (kuulemma) olla todella rankkaa, varsinkin itkuisella lapsella. Asiaa ei varmasti auta jos ihmiset sanovat että, "semmosta se kuule on", silloin niillä hetkillä kun tuntuu että voimat ja jaksaminen on poissa. Onneksi vatsavaivat yleensä menevät ohi ja rankan alkuajan jälkeen useammalta ystävältä olen kuullut, että asiat saavat jälkikäteen katsottuna myös kultareunusta. Ei ole huonoa äitiyttä myöntää että aina ei jaksa. Ei kukaan AINA jaksa. Ja silloin kun lapsi huutaa kolmatta tuntia sylissä tai sängyssä ja itsellä meinaa pinna palaa, on mielestäni ihan ok siinä tilanteessa laskea lapsi sänkyyn/turvalliseen paikkaan huutamaan hetkeksi ja itse käydä ottamassa happea. Ei lapsi siitä turmellu, jos 5min keittiössä tehdyn itku-huuto-potku kohtauksen jälkeen pystyy taas tyynesti ottamaan lapsen syliin :) Ja pari ensimmäistä kuukautta on (kuulemma) niin vauva-keskeistä aikaa, että sitä elää vähän niinkuin pienessä pöhnässä koko ajan. Eli kaikki mistä itse kokee saavansa voimavaroja arjen keskellä, on suotavaa ja suositeltavaa! Eikä lapsi siitä turmellu, jos koti on sotkuinen. Se vain kertoo siitä, että sinulla voimat menevät oikeaan kohteeseen elämässä, ei pölyjen puunaamiseen :)
Oletteko kokeilleet vyöhyketerapiaa? Moni on siitä saanut apua ja Kemissäkin toimii vyöhyketerapeutteja. Jaksamista ja nauti niistä hyvistä hetkistä ja yritä selvitä huonoista. Vauva aika on kuitenkin niin lyhyt aika lapsen elämässä :)
Olin tuohon edelliseen kommentoinut,.Liekö lennähtänyt bittiavaruuteen,vai olitko sen poistanut.Ainakaan tarkoitukseni ei ollut vähätellä tai loukata.
Ymmärrän,että olet pahoittanut mielesi,mutta älä rakas ystävä ota kaikkia sanomisia niin raskaasti.Väsy ja epävarmuus on ihan ymmärrettävää,mutta anna mennä korvasta ohi :) Pikku hiljaa...Ehkä joskus voi olla hyväkin saada potku peffaan jotta tajuaa,että kaikki asiat on hyvin,vaikka vauvan uni on vielä hakusessa ja rytmit ties mitä.
Koita myös nauttia :D
Heippa! Ja onnea avioliiton ja vauvan johdosta! Joskus vaihtariaikanasi taisin viimeksi kommentoida, mutta aina silloin tällöin olen käynyt kuulumisiasi lukemassa.
Tosi harmi, että vauva valvottaa! Tai siis koliikki valvottaa. Tsemppiä ja jaksamista teille molemmille!!! Jos joskus on mahdollista, pyydä joku apuun, että saisitte miehesi kanssa nukkua yöllä.
Meillä ensimmäiset kaksi kuukautta olivat helppoa vauva-arkea, mutta sen jälkeen oli vaikeampaa. Siinä tilanteessa ei tosiaankaan auta, jos jokus sanoo, että semmoista se on. Joten en sano niin, koska eihän vauvan kuulu itkeä, itkuun on aina syy. Aina sitä syytä ei vaan tiedä...
En tiedä, kaipaatko vinkkejä siihen, kuinka koliikkia voisi hoitaa, mutta ainakin meidän kaveripiirin koliikkivauvat ovat saaneet kovasti apua vauvojen vöyöhyketerapiasta. Jos haluatte kokeilla.
Kovasti vaan tsemppiä vaikeaan aikaan! Vielä se helpottaa, mutta koittakaa jaksaa sinne saakka. Ja apua pitää muistaa pyytää.
Jaksamisia! Aika kuluu vauvan kanssa niin hurjan nopeasti, että kohta hämmästelet, kun hän onkin jo puolivuotias ja elämä taas paljon helpompaa. Itse ainakin voin sanoa, että pahimpina hetkinä (joita oli joka päivä vauvan syntymän jälkeen ainakin kuukauden ajan) kaduin, että ylipäätänsä edes hankin lapsen. Muutaman kuukauden kuluttua helpotti, ja nyt on elämä parempaa kuin koskaan ennen ja nautin jokaisesta hetkestä lapseni kanssa.
Voimia siis, pian varmasti helpottaa! Ja mahtavaa, että sinulla on tukea ja apua ympärilläsi.
Sinä olet niin oikeassa!
Jaksamisia teille! Meilläkin poika oli kovasti itkuinen ja mahavaivainen. Vauvan ensimmäisistä kuukausista ei ole kovasti muistikuvia. Rela-tipat, oma imetysdieetti ja vauvan säännöllinen hieronta auttoi jkv. Koita lähteä päivittäin ulkoilemaan tai kyläilemään ja nuku kun vauva nukkuu. Näin ainakin minä jaksoin itkuisia iltoja/päiviä paremmin. Ja niin ne mahavaivat vain hävisivät kun 3kk tuli täyteen :) Suloinen poika teillä! :)
Vink vink käyhän testaamassa vyöhyketerapiaa pojan kanssa. Karjalaisen Leila Kemissä. Tiedän millaista on itkuisen vauvan kanssa mutta älä huoli sekin loppuu ja sitten miettii että onneksi sitäkin kesti vain oman aikansa ja hyvin jaksoin kuitenkin.
Voi tämä oli niin kuin minun suustani! Itku tuli.. Toivoisin niin että voisin olla sinulle edes hetken avuksi tai antaa edes pienen ripauksen voimia. Niitä olisin itsekin kaivannut tämän vauvavuoden aikana. Nyt poikani on jo 1v ja moni asia paljonkin helpottanut mutta en tiedä koska minun oloni helpottaisi ja saisin voimani takaisin. Vuosi vei niin paljon mennessään ja jätti jälkeensä kalvavan tunteen siitä kuinka en ole tarpeeksi hyvä enkä onnistunut tarpeeksi hyvin.. Voimia.voimia, ihana että sinulla on mahtavia ihmisiä ympärilläsi! Ja kiitos tästä blogistasi..
Kaikille muille laitoin kiitoksen jo postauksessani, mutta viimeinen anonyymi: Kiitos! Olen suunnattoman onnellinen, että joku kerrankin saa edes jotain lohtua tästä, että puhun suoraan. Minä toivoisin voivani antaa sinulle uudestaan voimia <3
Lähetä kommentti