Olen pohtinut elämämme haurautta täällä viime aikoina erittäin paljon ihanan perheystävän sairastuttua vakavasti. Jokainen meidän perheen jäsen puolestaan on varmaan laittanut jo hänen puolestaan kädet ja jalat ristiin - uskosta tai pikemminkin sen puutteesta huolimatta. Tässäkin tulee ystäväni E:n sanat mieleen: "Niin, ettehän te kukaan usko Jumalaan, mutta hädän hetkellä ne kädet menevät kuitenkin ristiin."
Ainoa hyvä puoli tässä sairaudessa on se, että olen omasta mielestäni tajunnut erittäin rankalla kädellä, että me emme ole täällä ikuisesti ja meidän huolemme tässä yhteiskunnassa ovat loppujen lopuksi hyvin mitättömiä. Tässä maassa niin harva kuitenkaan tulee vainotuksi, kärsii kidutuksista, henkensä uhasta päivittäin tai nälänhädästä. Mutta ihminen on sellainen pirulainen, että mikään ei koskaan riitä. Jos olisin syntynyt keskelle Darfurin kriisiä, olisin varmaan paljon onnellisempi Suomessa, kuin olen täällä aina eläneenä. Olen siitä huolimatta alkanut huomata itsessäni erittäin turhamaisia piirteitä, joita sentään ymmärrän jopa jossakin määrin jo hävetä. Tosiasiassa tässä elämässä mikään arvokas ei ole mitattavissa nimittäin rahassa ja vaikka kuinka valitan ja napisen varakkuuteen liittyvistä asioista, olen mieluummin köyhä kuin opiskelija kuin sairas kuin ystäväni.
Lisäksi olen ajatellut paljon elämääni muutenkin. Olen ollut viime aikoina äärettömän kiitollinen muutenkin siitä, mitä kaikkea minulle on jo siunaantunut. Tähän elämääni mennessä olen saavuttanut kaiken, mistä olen haaveillut ja parin vuoden päästä toivon saavuttaneeni vielä enemmän tavoitteitani. Nämä toiveet ja tavoitteet myös pitävät elämän mielekkäänä.
Lyhyen ajan tähtäimessä:
1. Kalli-Korteniva -hiihto (50km)
2. Puolimaraton viimeistään Levin ruskamaratonilla
3. Tämän kevään kurssien suorittaminen kunnialla
4. Välien- ja raha-asioiden selvittely Kelan kanssa
5. kesätyöpaikan varmistaminen
6. Hienon loman vietto Lontoossa parhaiden ystävien kanssa
7. Oman työn tunnollinen suorittaminen edelleen
8. Vaihtopaikan varmistaminen (haaveena Englanti!)
9. Ikiomatekoisen violetin tuubihuivin valmistuminen ennen kuin lumet lähtevät
Pitkän ajan tähtäimessä:
1. Dare I say it? Kihlautuminen ja siitä johtuvat toimenpiteet
2. Valmistuminen filosofian maisteriksi
3. Maratonjuoksu
4. Painonpudotus takaisin ihannepainooni
5. Terveellisten elämäntapojen vakiinnuttaminen ruokavalioon
6. Työllistyminen kielten opettajaksi
7. Kehittää omaa positiivisuutta ja huomata ja kitkeä omaa negatiivisuutta
8. Oma perhe
Näytetään tekstit, joissa on tunniste so my name is sorrow. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste so my name is sorrow. Näytä kaikki tekstit
21. helmikuuta 2012
1. helmikuuta 2012
Entäpä jos...
... Vihaisit vähemmän ja puhuisit asioista enemmän?
... keskustelisit enemmän ja suuttuisit vähemmän?
... päästäisit ihmisen lähellesi?
... luottaisit ystäviin?
... arvostaisit ystävän rehellisyyttä?
... jos nielisit ylpeytesi?
... antaisit pyydettäessä ystävälle anteeksi?
... kertoisit rakkaillesi arvostavasi heitä enemmän?
... käyttäytyisit kuten lapsi, mutta et lapsellisesti? Jospa me kaikki muistaisimme taas, mitä ekaluokalta asti on opetettu anteeksipyytämisen ja -antamisen toimimisesta?
... pyytäisit anteeksi?
... katkeruus syökin vain kantajansa?
... jos tänään on viimeinen päivä rakkaasi kanssa, olisiko se parempi käyttää ystävän anteeksiantoon vai kiukutteluun?
... tietäisit, että huomista ei tule?
... keskustelisit enemmän ja suuttuisit vähemmän?
... päästäisit ihmisen lähellesi?
... luottaisit ystäviin?
... arvostaisit ystävän rehellisyyttä?
... jos nielisit ylpeytesi?
... antaisit pyydettäessä ystävälle anteeksi?
... kertoisit rakkaillesi arvostavasi heitä enemmän?
... käyttäytyisit kuten lapsi, mutta et lapsellisesti? Jospa me kaikki muistaisimme taas, mitä ekaluokalta asti on opetettu anteeksipyytämisen ja -antamisen toimimisesta?
... pyytäisit anteeksi?
... katkeruus syökin vain kantajansa?
... jos tänään on viimeinen päivä rakkaasi kanssa, olisiko se parempi käyttää ystävän anteeksiantoon vai kiukutteluun?
... tietäisit, että huomista ei tule?
29. heinäkuuta 2011
Nousee päivä, laskee päivä
Olen viime päivinä miettinyt paljon elämän kummallisuuksia ja niitä miettiessä juossut epähuomiossa lukuisia kilometrejä enemmän, kuin oli lenkille lähtiessä tarkoitus.
Enimmäkseen tämän ajatuksen sai aikaan se, että Paras Ystävä menetti taannoin rakkaan ihmisen, ja vaikka sitä kuinka yrittää parhaansa, ei vain ole sanoja. Itse en ole koskaan varsinaisesti menettänyt vielä ketään elämäni aikana. Hänen rakkaansa meni suhteellisen nopeasti eikä aikaa loppujen lopuksi ollut varmasti tarpeeksi - eihän meillä sitä koskaan ole. Itse olen lisäksi todella kova myötäeläjä ja lapsuudesta asti ystävänä pysyneen ihmisen surua on hyvin vaikea kuulla ja seurata vierestä. Ei siksi, että en jaksaisi kuunnella tai kantaa taakkaa kanssaan, vaan siksi, että ei itse voi kantaa sitä toisen puolesta, ei voi ottaa toisen surua pois. Ja sitä sydäntävääntävää tunnetta ei pääse karkuun, kun toisella on niin paha olla, että itsellä on paha olla toisen tuskan kuullessaan.
Tiistaina kävin parhaan ystävän ja vanhempiensa luona viemässä ystäväporukkani osanoton. Minusta oli erittäin tärkeää näyttää osanottomme. Istuimme heidän kuvankauniila pihallaa kukkaistutusten vieressä puutarhapöydän ääressä, joimme ihanaa Tropicanamehudrinkkiä, jonka seassa oli Vichyä. Ilta oli jo pitkällä ja sää oli sen mukainen: aurinko paistoi yhä lämmittäen säteillään, mutta ilman että olisi enää paahtanut niskaamme ankarasti. Hetki oli erittäin runollinen. Siinä illan edetessä kävimme usean vakavan ja vähemmän vakavan keskustelun, kun itku oli nielty taka-alalle. Lopuksi kävimme vielä Parhaan Ystävän kanssa hautajaisvastaanoton määräpaikassa katsomassa, miten valmistelut olivat onnistuneet ja sain esittää vielä osanottoni varsinaisille asianomaisille. Näin ilta jatkui Parhaan Ystävän autossa istuen, hänen kanssaan aikaa viettäen.
Illalla nukkumaan mennessä olin uupunut, mutta jotenkin olo oli myös seesteinen. Jos meidän on aikanamme täältä lähdettävä, niin olen onnellinen jokaisesta hetkestä. Ja lisäksi olen varma, että tällä kerralla lähtijä oli onnellinen siitä, että saimme hänen lähtönsä ansiosta kokoontua yhteen, osoittaa tukemme Parhaalle Ystävälle ja hänen perheelleen, sekä muistaa elämän suloiset ja katkerat puolet. Haluaisin ajatella, että tässä kaikessa surussa on myös toivon ja lohdun siemen: tietoisuus siitä, että elämä kantaa ja jatkuu, vaikka vielä se puristaakin otteessaan liian tiukasti. Ennen kaikkea minusta on hyvä muistuttaa kaikkia ystäviä silloin tällöin - nimenomaan teoillaan, että vaikka ei aina jaksaisikaan, on paikalla aina joku, jonka mielestä ei tarvitsekaan olla vahva. Joku, joka voi ehkä edes kannatella, tai jopa kantaa reppuselässä, ne vaikeimmat askeleet, jotka on mentävä eteen päin.
Enimmäkseen tämän ajatuksen sai aikaan se, että Paras Ystävä menetti taannoin rakkaan ihmisen, ja vaikka sitä kuinka yrittää parhaansa, ei vain ole sanoja. Itse en ole koskaan varsinaisesti menettänyt vielä ketään elämäni aikana. Hänen rakkaansa meni suhteellisen nopeasti eikä aikaa loppujen lopuksi ollut varmasti tarpeeksi - eihän meillä sitä koskaan ole. Itse olen lisäksi todella kova myötäeläjä ja lapsuudesta asti ystävänä pysyneen ihmisen surua on hyvin vaikea kuulla ja seurata vierestä. Ei siksi, että en jaksaisi kuunnella tai kantaa taakkaa kanssaan, vaan siksi, että ei itse voi kantaa sitä toisen puolesta, ei voi ottaa toisen surua pois. Ja sitä sydäntävääntävää tunnetta ei pääse karkuun, kun toisella on niin paha olla, että itsellä on paha olla toisen tuskan kuullessaan.
Tiistaina kävin parhaan ystävän ja vanhempiensa luona viemässä ystäväporukkani osanoton. Minusta oli erittäin tärkeää näyttää osanottomme. Istuimme heidän kuvankauniila pihallaa kukkaistutusten vieressä puutarhapöydän ääressä, joimme ihanaa Tropicanamehudrinkkiä, jonka seassa oli Vichyä. Ilta oli jo pitkällä ja sää oli sen mukainen: aurinko paistoi yhä lämmittäen säteillään, mutta ilman että olisi enää paahtanut niskaamme ankarasti. Hetki oli erittäin runollinen. Siinä illan edetessä kävimme usean vakavan ja vähemmän vakavan keskustelun, kun itku oli nielty taka-alalle. Lopuksi kävimme vielä Parhaan Ystävän kanssa hautajaisvastaanoton määräpaikassa katsomassa, miten valmistelut olivat onnistuneet ja sain esittää vielä osanottoni varsinaisille asianomaisille. Näin ilta jatkui Parhaan Ystävän autossa istuen, hänen kanssaan aikaa viettäen.
Illalla nukkumaan mennessä olin uupunut, mutta jotenkin olo oli myös seesteinen. Jos meidän on aikanamme täältä lähdettävä, niin olen onnellinen jokaisesta hetkestä. Ja lisäksi olen varma, että tällä kerralla lähtijä oli onnellinen siitä, että saimme hänen lähtönsä ansiosta kokoontua yhteen, osoittaa tukemme Parhaalle Ystävälle ja hänen perheelleen, sekä muistaa elämän suloiset ja katkerat puolet. Haluaisin ajatella, että tässä kaikessa surussa on myös toivon ja lohdun siemen: tietoisuus siitä, että elämä kantaa ja jatkuu, vaikka vielä se puristaakin otteessaan liian tiukasti. Ennen kaikkea minusta on hyvä muistuttaa kaikkia ystäviä silloin tällöin - nimenomaan teoillaan, että vaikka ei aina jaksaisikaan, on paikalla aina joku, jonka mielestä ei tarvitsekaan olla vahva. Joku, joka voi ehkä edes kannatella, tai jopa kantaa reppuselässä, ne vaikeimmat askeleet, jotka on mentävä eteen päin.
18. huhtikuuta 2011
Ensin tästä eilisen tuloksesta..
Postaan Helsingin ihanasta reissusta vielä myöhemmin, kun kameralla on kivoja kuvia kivoista ostoksista. Mutta mutta.. Mihin hiivattiin tämä maa on menossa? Mun jopa parhaat kaveritkin jotkut innoissaan hehkuttavat äänestäneensä tätä Perussuomalaisten muutosvoimaa kannattaen. Siis mitä te äänestätte? Markkaa takaisin? EU:sta pois? (80% suomalaisista on muuten tyytyväisiä EU:hun) Vai kenties muukalaisvihan ja aborttikiellon puolesta? En voi sanoa muuta kuin että kansa sai edustajat, jotka kansa ansaitsee. Toivon, että tämä kausi antaa Persuille mahdollisuuden todistaa kansalle, kuinka yksinkertaistetut puheet eivät välttämättä tuo yksinkertaistettua politiikkaa ja jos tuovatkin, se ei välttämättä ole hyvä asia. Toivon siis persujen mahalaskua. Muistan edelleen liian elävästi ensimmäisen persujen julkkisedustajan vinkeet, muistatteko te? Onneksi kyseinen sairaslomilla suurimman osan kaudestaan viettänyt edustaja ei jäänyt sen enempää loisimaan yhteiskunnan rahoilla, kun heitti lusikkansa nurkkaan (tämähän on siis vain provosointia, loisiminen kun on persuille niin hengen asia, vai miten on, Tony Halmeen äänestäjät?).
Oma ehdokkaani ei siis Lapin vaalipiiristä mennyt läpi, pahoitteluni Ulla Karvo. Toisaalta harmittelen myös entisen luokkakaverini Katri Kulmunin (kesk) hieman vajaaksi jäänyttä äänisaldoa, sillä tuollainen nuori olisi ollut eduskunnalle varmasti hyväksi :). Joo, kyllä mie kannatin Kokoomusta, mutta en koe, että oikeistolaisuus menisi Kokoomuksella niin äärilaitoihin kuin Persuilla. Kokoomuksen vaaliohjelmassa ei kuitenkaan ole se, että potkitaan mamut takaisin kotiinsa. Tällä hetkellä toivon, että hallituksessa olisivat sitten demarit ja kokoomus, mutta kaipa nuo persut on pakko sinne tulosten perusteella päästää. Lisäksi tiedän, että moni mieltää Kokoomuksen eriarvoistajana. Toki kyseessä on porvaripuolue, mutta silti mielestäni arvopohja on kohdallaan ja esim. Stubb on esiintynyt mediassa edukseen. Minulle jäi myös muutostoivomuksen lisäksi sellainen kuva, että Kokoomus on kansan mielestä kuitenkin tehnyt jotain oikein, jos se voittaa vaalit edellishallituksen jäljiltä, kun taas Keskusta jäi tappiolle juuri vaalirahasotkujen takia (myös Maria Tiura tippui, mikä on minusta aivan oikein).
Eniten minua huolestuttaa näissä vaaleissa tämä nouseva muukalaisviha, jossa en halua ainakaan omien lapsieni kasvavan. Entä jos opettaisimme lapset siihen, että kaikki ovat ansainneet avun? Omaa yläasteen opettajaani lainaten (taksvärkkipäivän pep-talk): Koskaan ei saa olla omat asiat niin hyvin, että ei ole varaa auttaa muita. (BTW, Portugali on auttanut meitä Talvisodan jaloissa, ei näin mittavasti, mutta anyway). Toki hyysäämme mamuja enemmän kuin omia kansalaisiamme, mutta toisaalta suomalaiset osaavat vielä käyttää systeemiä hyväkseen enemmän. Ja miksihän ne mamut ovat ISS:än töissä? Siksi, että heitä voi siellä KUSETTAA. Ei kukaan suomalainen enää lähde niin huonoilla palkoilla (ja myös usein noissa firmoissa on mukana muutakin laittomuutta palkanmaksuissa) töihin. Pakolaisena tulleet ihmiset tekevät näitä töitä, joihin muut eivät suostu. (Toki se madaltaa alan palkkoja, että he hyväksyvät alhaisen palkan.) Eurohan on jo laskussa tuloksen ansiosta. Tämäkin minua suututtaa: persut ovat vedonneet "kansan syviin riveihin" eli niihin, jotka äänestävät enemmän fiilis- kuin tietopohjalta. Tältä minusta ainakin tuntuu. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä Portugalin tukipaketista luopuminen tarkoittaisi käytännössä, mutta euroalueen talouden romahtaminen olisi meille kohtalokasta olemme sitten mukana Emussa tai emme. Kuinka moni on oikeasti haluamassa markan takaisin? Kuinka moni kuunteli, kun persut julistivat nykytaiteen tukemisen turhaksi ja vain kansallisaatetta tukevien taidemuotojen olevan tuettavissa? Natsi-Saksassahan poltettiin vääränlainen taide - sellainen, joka kuvasti muita kuin natsien ihanteita. Ja tuolloinkin suurin osa saksalaisista seisoi natsipopulismin takana hurmiossa. Harmittaa myös se, että Päivi Räsäsen homovihaan kansa reagoi, Soinin kommentteihin asiasta ei (ja huom. Soini ei edes yritä perustella suurta osaa näistä mielipiteistään mitenkään). Eikö teistä ole mitään epäilyttävää siinä, että ihminen, joka haluaa eroon EU:sta on silti täysin valmis ottamaan vastaan MEP:in pestin, kun palkkakin on niin kiva?
Lopuksi haluan sanoa, että sallin täällä asiallisen kommentoinnin, mutta estän blogini kommentoinnin, jos mielipiteet ilmaisevat selkeästi muukalaisvihaa, rasismia tai asiattomia sanakäänteitä.
Ja loppukevennys: Näin Lindexissä:
Short SHIT :DD (joo sori, nukuin viime yönä 4 tuntia :DD)
Oma ehdokkaani ei siis Lapin vaalipiiristä mennyt läpi, pahoitteluni Ulla Karvo. Toisaalta harmittelen myös entisen luokkakaverini Katri Kulmunin (kesk) hieman vajaaksi jäänyttä äänisaldoa, sillä tuollainen nuori olisi ollut eduskunnalle varmasti hyväksi :). Joo, kyllä mie kannatin Kokoomusta, mutta en koe, että oikeistolaisuus menisi Kokoomuksella niin äärilaitoihin kuin Persuilla. Kokoomuksen vaaliohjelmassa ei kuitenkaan ole se, että potkitaan mamut takaisin kotiinsa. Tällä hetkellä toivon, että hallituksessa olisivat sitten demarit ja kokoomus, mutta kaipa nuo persut on pakko sinne tulosten perusteella päästää. Lisäksi tiedän, että moni mieltää Kokoomuksen eriarvoistajana. Toki kyseessä on porvaripuolue, mutta silti mielestäni arvopohja on kohdallaan ja esim. Stubb on esiintynyt mediassa edukseen. Minulle jäi myös muutostoivomuksen lisäksi sellainen kuva, että Kokoomus on kansan mielestä kuitenkin tehnyt jotain oikein, jos se voittaa vaalit edellishallituksen jäljiltä, kun taas Keskusta jäi tappiolle juuri vaalirahasotkujen takia (myös Maria Tiura tippui, mikä on minusta aivan oikein).
Eniten minua huolestuttaa näissä vaaleissa tämä nouseva muukalaisviha, jossa en halua ainakaan omien lapsieni kasvavan. Entä jos opettaisimme lapset siihen, että kaikki ovat ansainneet avun? Omaa yläasteen opettajaani lainaten (taksvärkkipäivän pep-talk): Koskaan ei saa olla omat asiat niin hyvin, että ei ole varaa auttaa muita. (BTW, Portugali on auttanut meitä Talvisodan jaloissa, ei näin mittavasti, mutta anyway). Toki hyysäämme mamuja enemmän kuin omia kansalaisiamme, mutta toisaalta suomalaiset osaavat vielä käyttää systeemiä hyväkseen enemmän. Ja miksihän ne mamut ovat ISS:än töissä? Siksi, että heitä voi siellä KUSETTAA. Ei kukaan suomalainen enää lähde niin huonoilla palkoilla (ja myös usein noissa firmoissa on mukana muutakin laittomuutta palkanmaksuissa) töihin. Pakolaisena tulleet ihmiset tekevät näitä töitä, joihin muut eivät suostu. (Toki se madaltaa alan palkkoja, että he hyväksyvät alhaisen palkan.) Eurohan on jo laskussa tuloksen ansiosta. Tämäkin minua suututtaa: persut ovat vedonneet "kansan syviin riveihin" eli niihin, jotka äänestävät enemmän fiilis- kuin tietopohjalta. Tältä minusta ainakin tuntuu. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä Portugalin tukipaketista luopuminen tarkoittaisi käytännössä, mutta euroalueen talouden romahtaminen olisi meille kohtalokasta olemme sitten mukana Emussa tai emme. Kuinka moni on oikeasti haluamassa markan takaisin? Kuinka moni kuunteli, kun persut julistivat nykytaiteen tukemisen turhaksi ja vain kansallisaatetta tukevien taidemuotojen olevan tuettavissa? Natsi-Saksassahan poltettiin vääränlainen taide - sellainen, joka kuvasti muita kuin natsien ihanteita. Ja tuolloinkin suurin osa saksalaisista seisoi natsipopulismin takana hurmiossa. Harmittaa myös se, että Päivi Räsäsen homovihaan kansa reagoi, Soinin kommentteihin asiasta ei (ja huom. Soini ei edes yritä perustella suurta osaa näistä mielipiteistään mitenkään). Eikö teistä ole mitään epäilyttävää siinä, että ihminen, joka haluaa eroon EU:sta on silti täysin valmis ottamaan vastaan MEP:in pestin, kun palkkakin on niin kiva?
Lopuksi haluan sanoa, että sallin täällä asiallisen kommentoinnin, mutta estän blogini kommentoinnin, jos mielipiteet ilmaisevat selkeästi muukalaisvihaa, rasismia tai asiattomia sanakäänteitä.
Ja loppukevennys: Näin Lindexissä:
Short SHIT :DD (joo sori, nukuin viime yönä 4 tuntia :DD)
9. maaliskuuta 2011
Eikä elämä koskaan jatka siitä, mihin se viimeksi jäi
Shoppailukieltoni on pitänyt paria poikkeusta lukuunottamatta: olen sortunut vain yhteen iki-ihanaan "huppariin", jossa elän tällä hetkellä. Noh, siitähän ei ole nyt kuvaa, koska jätin kameran Ouluun, kun lähdin hiihtolomaksi töihin kotipaikkakunnalle. Mutta, huppari oli kokoa S ja meni mulle tosi hyvin ja näyttää tosi kivalta, joten kunhan mahdun kokoon S kerran, niin eihän se silloin haittaa? Olen joka tapauksessa nyt pudottanut 5 kg. Aika kivuttomasti tämä menee!
Kaikista paras neuvoni nyt kaikille on se, että JUURI MISTÄÄN EI TARVI LUOPUA - älkää miettikö olevanne dieetillä, vaan syövänne normaalisti. Itse tarkkailen vain ruokarytmiäni: syön säännöllisen usein ja kerralla vähän vähemmän (olen aina ollut tosi pikkuruokainen). Pidän repussa/ laukussa mukana hätävaraomppuja ja banaaneja verensokerin laskemisen ja pikkunälän torjumiseksi. Liikuntaa olen lisännyt ihan huimasti, mutta tuloksia saisi aikaan vähemmälläkin. Innostuimme Äidin kanssa hiihtämään viikonlopun mahtikeleissä 25km, mikä on minulle todella hyvin. Pidimme hyvän kuntoliikuntavauhdin yllä ja varmasti rasvaa paloi siinäkin :) Tämän alkuviikon olen ollut kipeänä - siksipä ehdin blogianikin päivittelemään Finrexin-kuppi kädessä. Liikuntakärpänen on kyllä vienyt mennessään, sillä tällä hetkellä kiukuttaa niin vietävästi istua sisällä ja kitua tän flunssan kourissa ilman liikuntaa. Aion tosin vielä käydä illalla ihan pienen happihypyn lähikaupassa, koska päänsärkyyn saattaa auttaa tuollainen ja kuumetta ei enää ole onneksi.
Muihin asioihin: kun oma elämä alkaa kaikin puolin nyt pudota oikeisiin uomiinsa, eli opetusharjoittelusta saanut nyt loistavan välipalautteen, töitä saa tehdä, kunto nousee kohisten ja paino tippuu pikku hiljaa saaden olon henkisesti positiivisemmaksi ja fyysisesti energisemmäksi ja kevyemmäksi, niin muualla elämässä tapahtuu ikäviä asioita. En juuri saa täällä muiden asioita levitellä, joten sanonpa vain, että hyvinkin lähipiirissä tapahtuu useammalla taholla parisuhteiden päättymistä, jotka riipivät minunkin sydäntäni. Kun voisi vain jakaa ystäviensä tuskasta osankaan, mutta eihän sitä voi kantaa toisen puolesta.Olen ihan hirveää murehtijatyyppiä: kuvittelen aina, että siskoilleni tapahtuu jotain baari-illan tuoksinnassa. Märehdin aina kaikki maailman asiat etukäteen ja menetän yöunetkin usein niiden takia - enkä voi asialle mitään. Yritän aina hengitellä, ajatella positiivisesti ja käskeä itseäni lopettamaan, mutta ei. Jonakin päivänä kuolen vatsahaavoihin :D
Tässä kaiken kiireen keskellä olemme haaveilleet Housuboyn kanssa matkasta. Totesin juuri kuitenkin työhommista kuultuani, että tarjottu työsopimus onkin aiempaa pidempi ja lomailen seuraavan kerran ehkä jouluna tai syyslomalla. Syysloma kelpaisi meille kummallekin ja nyt kai Luleåsta alkaa lentää halpalentoyhtiö, joka olisi lähinnä meitä ja lentäisi todella edullisesti vaikka mihin. Ja tämä shoppailuaddikti haaveilee Nizzasta - ei mikään muodin mekka, mutta aurinkoa kaipaa nyt tämä hipiä tällaisen värjöttelytalven jäljiltä. Olisi niin ihana tehdä iltalenkit rantabulevardilla "köyhien" paatteja ihaillen.
Heitän teille tähän loppuun vielä haasteen! Olen nyt itse ollut joulusta asti shoppailukiellossa, mikä on pätenyt kaikkeen uuteen vaatteeseen, joka ei ole kokoa S/ 36. En siis saa ostaa, ennen kuin laihdun. Olen kuitenkin huomannut, että tämä kielto on järkeistänyt omaa shoppailuanikin todella paljon. Mietin joka kerta vähintään vartin, voinko ostaa, tarvinko, ja minkä kanssa pitäisin. Toistaiseksi olen ostanut joulun jälkeen vain sukkahousut (nylonit, pakollinen ostos), kaulakorun ja hupparin. Nyt ennen lämpimintä kevättä ehdotankin, että itse kukainenkin pitäisi tätä shoppaustaukoa ja vaatekaappien kevätremonttia.
Säännöt:
-älä tee heräteostoksia! Mikäli jokin vaate on mielestäsi IHANA, laita se varaukseen ja hae vasta seuraavana päivänä, jos se todella todella jää vaivaamaan. Muussa tapauksessa älä osta.
- Käytä rahaasi vain välttämättömiin vaatehankintoihin (sukkahousut, jokin rikkimennyt vaate, joka on korvattava)
- aseta itsellesi tavoite, johon asti säästät (mulla se on 15.4. Helsingin viikonloppu), jolloin saat luvan kanssa lähteä sitten törsäämään kunnon shoppailupäiväksi säästämiäsi roposia (mua ainakin motivoi tämä eniten)
- mieti samalla todella, onko olosi parempi/ huonompi/ samanlainen, jos ostat enemmän tai vähemmän tavaraa kuin ennen
Ihanaa loppuviikkoa kaikille! :)
Kaikista paras neuvoni nyt kaikille on se, että JUURI MISTÄÄN EI TARVI LUOPUA - älkää miettikö olevanne dieetillä, vaan syövänne normaalisti. Itse tarkkailen vain ruokarytmiäni: syön säännöllisen usein ja kerralla vähän vähemmän (olen aina ollut tosi pikkuruokainen). Pidän repussa/ laukussa mukana hätävaraomppuja ja banaaneja verensokerin laskemisen ja pikkunälän torjumiseksi. Liikuntaa olen lisännyt ihan huimasti, mutta tuloksia saisi aikaan vähemmälläkin. Innostuimme Äidin kanssa hiihtämään viikonlopun mahtikeleissä 25km, mikä on minulle todella hyvin. Pidimme hyvän kuntoliikuntavauhdin yllä ja varmasti rasvaa paloi siinäkin :) Tämän alkuviikon olen ollut kipeänä - siksipä ehdin blogianikin päivittelemään Finrexin-kuppi kädessä. Liikuntakärpänen on kyllä vienyt mennessään, sillä tällä hetkellä kiukuttaa niin vietävästi istua sisällä ja kitua tän flunssan kourissa ilman liikuntaa. Aion tosin vielä käydä illalla ihan pienen happihypyn lähikaupassa, koska päänsärkyyn saattaa auttaa tuollainen ja kuumetta ei enää ole onneksi.
Muihin asioihin: kun oma elämä alkaa kaikin puolin nyt pudota oikeisiin uomiinsa, eli opetusharjoittelusta saanut nyt loistavan välipalautteen, töitä saa tehdä, kunto nousee kohisten ja paino tippuu pikku hiljaa saaden olon henkisesti positiivisemmaksi ja fyysisesti energisemmäksi ja kevyemmäksi, niin muualla elämässä tapahtuu ikäviä asioita. En juuri saa täällä muiden asioita levitellä, joten sanonpa vain, että hyvinkin lähipiirissä tapahtuu useammalla taholla parisuhteiden päättymistä, jotka riipivät minunkin sydäntäni. Kun voisi vain jakaa ystäviensä tuskasta osankaan, mutta eihän sitä voi kantaa toisen puolesta.Olen ihan hirveää murehtijatyyppiä: kuvittelen aina, että siskoilleni tapahtuu jotain baari-illan tuoksinnassa. Märehdin aina kaikki maailman asiat etukäteen ja menetän yöunetkin usein niiden takia - enkä voi asialle mitään. Yritän aina hengitellä, ajatella positiivisesti ja käskeä itseäni lopettamaan, mutta ei. Jonakin päivänä kuolen vatsahaavoihin :D
Tässä kaiken kiireen keskellä olemme haaveilleet Housuboyn kanssa matkasta. Totesin juuri kuitenkin työhommista kuultuani, että tarjottu työsopimus onkin aiempaa pidempi ja lomailen seuraavan kerran ehkä jouluna tai syyslomalla. Syysloma kelpaisi meille kummallekin ja nyt kai Luleåsta alkaa lentää halpalentoyhtiö, joka olisi lähinnä meitä ja lentäisi todella edullisesti vaikka mihin. Ja tämä shoppailuaddikti haaveilee Nizzasta - ei mikään muodin mekka, mutta aurinkoa kaipaa nyt tämä hipiä tällaisen värjöttelytalven jäljiltä. Olisi niin ihana tehdä iltalenkit rantabulevardilla "köyhien" paatteja ihaillen.
Heitän teille tähän loppuun vielä haasteen! Olen nyt itse ollut joulusta asti shoppailukiellossa, mikä on pätenyt kaikkeen uuteen vaatteeseen, joka ei ole kokoa S/ 36. En siis saa ostaa, ennen kuin laihdun. Olen kuitenkin huomannut, että tämä kielto on järkeistänyt omaa shoppailuanikin todella paljon. Mietin joka kerta vähintään vartin, voinko ostaa, tarvinko, ja minkä kanssa pitäisin. Toistaiseksi olen ostanut joulun jälkeen vain sukkahousut (nylonit, pakollinen ostos), kaulakorun ja hupparin. Nyt ennen lämpimintä kevättä ehdotankin, että itse kukainenkin pitäisi tätä shoppaustaukoa ja vaatekaappien kevätremonttia.
Säännöt:
-älä tee heräteostoksia! Mikäli jokin vaate on mielestäsi IHANA, laita se varaukseen ja hae vasta seuraavana päivänä, jos se todella todella jää vaivaamaan. Muussa tapauksessa älä osta.
- Käytä rahaasi vain välttämättömiin vaatehankintoihin (sukkahousut, jokin rikkimennyt vaate, joka on korvattava)
- aseta itsellesi tavoite, johon asti säästät (mulla se on 15.4. Helsingin viikonloppu), jolloin saat luvan kanssa lähteä sitten törsäämään kunnon shoppailupäiväksi säästämiäsi roposia (mua ainakin motivoi tämä eniten)
- mieti samalla todella, onko olosi parempi/ huonompi/ samanlainen, jos ostat enemmän tai vähemmän tavaraa kuin ennen
Ihanaa loppuviikkoa kaikille! :)
8. kesäkuuta 2010
Nousee päivä, laskee päivä
Minun ukkini on ollut halki elämäni tärkeimpiä henkilöitä. Hän opetti minulle lapsuudesta asti käyttäytymistä, sitä kuinka tärkeää on auttaa ja välittää, kuinka työnteko palkitaan ja kuinka englantia lausutaan - muutamia mainitakseni. Vietin lapsuudessani tolkuttomia määriä mummolassa, sillä se vaan oli kivempi paikka kuin esim. koulun iltapäiväkerho. Olen saattanut jopa pari kertaa suurennella kuumeoireitani, koska tiesin pääseväni mummolaan hoitoon (maailman parhaat herkut, piirretyt ja hoito).
Opintojen edistyessä ukki käytti tuntikausia kerratakseen kanssani englantia, opettaakseen minulle rakenteita, joita koulu ei enää meille opettanut ja korjatakseen lausumistani oikeaan brittienglannin suuntaan ;) Varsinkin varhaisessa vaiheessa tästä oli minulle huomattavasti etua ja tulokset puhuivat puolestaan. Ukki auttoi minua aina sairastumiseensa asti.
Lisäksi soitin viulua kuusivuotiaasta asti, jolloin ukki pelasti vanhempieni päivän useampaan otteesseen, kun jostain syystä ei minua olisi ehdittykään viedä soittamaan. Hän saattoi ilmestyä kovina pakkaspäivinä yhtäkkiä aamulla kotiovellemme ilmoittamaan, että vie meidät kouluun. Ukki kävi meillä autollaan harva se päivä aina sairastumiseensa asti. Kovin paikka ukille sairastumisessa olikin ajokyvyn menettäminen.
Ukki on ollut tukeni ja turvani aina (maailmani romahtamiseen) vuoteen 2003 asti, jolloin hän sai aivoinfarktin ja halvautui vasemmalta puoleltaan. Siitä lähtien ihminen, joka oli käyttänyt lähes kaiken aikansa muista huolehtimiseen alkoi olla se huolehdittava. Ja edelleen ukki opetti minua: hyväksymään fyysisen vamman, henkiset rasitteet, joita tilanne toi ja ymmärtämään paremmin invalidien tilannetta. Hän teki minusta ihmisen, joka palavalla raivolla puolusti vammaisten oikeuksia, puhumattakaan niistä kaupan invapaikoista, jotka oli vienyt aina joku, joka haki niin paljon kaljaa, että auto oli saatava lähelle. Liikennepoliisin taipumukset ovatkin varmaan tulleet suggestion kautta ukilta :D
Ennen kaikkea me kaikki opimme joustamaan, ymmärtämään, olemaan kärsivällisiä ja tukemaan toisiamme. Ukin tilanne opetti meidät tuntemaan mummin: mummi luotti paikkakuntansa lapsenlapsiin kuin kallioon ja olen onnellinen, että etäinen ja jokseenkin viileä, jopa pelottava mummi on nykyään myös minulle tärkeä ihminen. Eilen juuri olimme vierekkäin, kun mummi ei enää jaksanut seistä.
Vaikka ukkini eläisi vielä kymmenen vuotta, en ikinä tämän eliniän aikana voisi korvata hänen hyväntekeväisyyttään. En varsinkaan pysty siihen yhtä pyyteettömästi ja kärsivällisesti kuin ukkini on pystynyt. Kai suurin katumukseni onkin, että ukki ei tiennyt sitä laajuuttaa, jolla häntä arvostettiin silloin, kun hän oli vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ukki tuki vaimonsa leskeksi jäänyttä siskoa väsymättä, tuki vanhempiani lastenhoidossa, tuki meitä useampaan otteeseen rahallisesti ja henkisesti sekä auttoi Lions Clubin aikanaan mm. järjestämään kävelykyvyttömän venäläistytön leikkauksen (, joka tanssi pari vuotta myöhemmin jo balettia). Elämä ei aina kohtele meitä reilusti.
Olen ajatellut ukin tilan huonontuessa jopa niin, että ukin pitäisi jo saada mennä. Ukkia pelottaa olla sairaalassa, pelottaa, mitä tapahtuu, eikä hän enää ymmärrä koko tilannetta. Mummin poistuminen paikalta kauhistuttaa häntä kuten myös oma sairaus. Olen ottanut etäisyyttä tilanteeseen, koska ukki on ollut sairas jo niin kauan aikaa, että en uskonut tilanteen olevan niin paha kuin se on ja lisäksi siksi, että tilannetta on helpompi käsitellä. Eilen, kun näin sairaalassa rakkaan ukin niiden letkujen keskellä, kuihtuneena kuin varjo entisestään ja lohdutin itkevää mummia, tajusin silti sen hienouden, että minulla on ollut niin kauan ukki. Kuten myös sen upean elämän, jonka hän on elänyt mummin kanssa, mitä ukki on tehnyt ajallaan ja kuinka se perintö jää meille.
Tällä hetkellä siis tämä bloggaaja joko kirjoittaa suruunsa tai jättää kirjoittamatta - aika näyttää. Tällä hetkellä kuitenkin olo on aika maassa ja jaksaminen vähäistä. Kauhein tunne on pinnistellä sairaalassa muiden tukena, koska en tunne että minulla on oikeutta itkeä, kun muilla on varmasti vielä pahempi olla. Sairasvuoteelta ei malttaisi lähteä pois, mutta toisaalta paha olo puskee päälle niin valtavina aaltoina, että potilaan luonakin on vaikea olla. Takaraivossa on ymmärrys siitä, että ukin pitäisi saada mennä - on lupa antaa periksi. Sydämessä tuska on hirmuinen ja itsekkyys huutaa vastaan: pysy vielä täällä!
Opintojen edistyessä ukki käytti tuntikausia kerratakseen kanssani englantia, opettaakseen minulle rakenteita, joita koulu ei enää meille opettanut ja korjatakseen lausumistani oikeaan brittienglannin suuntaan ;) Varsinkin varhaisessa vaiheessa tästä oli minulle huomattavasti etua ja tulokset puhuivat puolestaan. Ukki auttoi minua aina sairastumiseensa asti.
Lisäksi soitin viulua kuusivuotiaasta asti, jolloin ukki pelasti vanhempieni päivän useampaan otteesseen, kun jostain syystä ei minua olisi ehdittykään viedä soittamaan. Hän saattoi ilmestyä kovina pakkaspäivinä yhtäkkiä aamulla kotiovellemme ilmoittamaan, että vie meidät kouluun. Ukki kävi meillä autollaan harva se päivä aina sairastumiseensa asti. Kovin paikka ukille sairastumisessa olikin ajokyvyn menettäminen.
Ukki on ollut tukeni ja turvani aina (maailmani romahtamiseen) vuoteen 2003 asti, jolloin hän sai aivoinfarktin ja halvautui vasemmalta puoleltaan. Siitä lähtien ihminen, joka oli käyttänyt lähes kaiken aikansa muista huolehtimiseen alkoi olla se huolehdittava. Ja edelleen ukki opetti minua: hyväksymään fyysisen vamman, henkiset rasitteet, joita tilanne toi ja ymmärtämään paremmin invalidien tilannetta. Hän teki minusta ihmisen, joka palavalla raivolla puolusti vammaisten oikeuksia, puhumattakaan niistä kaupan invapaikoista, jotka oli vienyt aina joku, joka haki niin paljon kaljaa, että auto oli saatava lähelle. Liikennepoliisin taipumukset ovatkin varmaan tulleet suggestion kautta ukilta :D
Ennen kaikkea me kaikki opimme joustamaan, ymmärtämään, olemaan kärsivällisiä ja tukemaan toisiamme. Ukin tilanne opetti meidät tuntemaan mummin: mummi luotti paikkakuntansa lapsenlapsiin kuin kallioon ja olen onnellinen, että etäinen ja jokseenkin viileä, jopa pelottava mummi on nykyään myös minulle tärkeä ihminen. Eilen juuri olimme vierekkäin, kun mummi ei enää jaksanut seistä.
Vaikka ukkini eläisi vielä kymmenen vuotta, en ikinä tämän eliniän aikana voisi korvata hänen hyväntekeväisyyttään. En varsinkaan pysty siihen yhtä pyyteettömästi ja kärsivällisesti kuin ukkini on pystynyt. Kai suurin katumukseni onkin, että ukki ei tiennyt sitä laajuuttaa, jolla häntä arvostettiin silloin, kun hän oli vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ukki tuki vaimonsa leskeksi jäänyttä siskoa väsymättä, tuki vanhempiani lastenhoidossa, tuki meitä useampaan otteeseen rahallisesti ja henkisesti sekä auttoi Lions Clubin aikanaan mm. järjestämään kävelykyvyttömän venäläistytön leikkauksen (, joka tanssi pari vuotta myöhemmin jo balettia). Elämä ei aina kohtele meitä reilusti.
Olen ajatellut ukin tilan huonontuessa jopa niin, että ukin pitäisi jo saada mennä. Ukkia pelottaa olla sairaalassa, pelottaa, mitä tapahtuu, eikä hän enää ymmärrä koko tilannetta. Mummin poistuminen paikalta kauhistuttaa häntä kuten myös oma sairaus. Olen ottanut etäisyyttä tilanteeseen, koska ukki on ollut sairas jo niin kauan aikaa, että en uskonut tilanteen olevan niin paha kuin se on ja lisäksi siksi, että tilannetta on helpompi käsitellä. Eilen, kun näin sairaalassa rakkaan ukin niiden letkujen keskellä, kuihtuneena kuin varjo entisestään ja lohdutin itkevää mummia, tajusin silti sen hienouden, että minulla on ollut niin kauan ukki. Kuten myös sen upean elämän, jonka hän on elänyt mummin kanssa, mitä ukki on tehnyt ajallaan ja kuinka se perintö jää meille.
Tällä hetkellä siis tämä bloggaaja joko kirjoittaa suruunsa tai jättää kirjoittamatta - aika näyttää. Tällä hetkellä kuitenkin olo on aika maassa ja jaksaminen vähäistä. Kauhein tunne on pinnistellä sairaalassa muiden tukena, koska en tunne että minulla on oikeutta itkeä, kun muilla on varmasti vielä pahempi olla. Sairasvuoteelta ei malttaisi lähteä pois, mutta toisaalta paha olo puskee päälle niin valtavina aaltoina, että potilaan luonakin on vaikea olla. Takaraivossa on ymmärrys siitä, että ukin pitäisi saada mennä - on lupa antaa periksi. Sydämessä tuska on hirmuinen ja itsekkyys huutaa vastaan: pysy vielä täällä!
1. kesäkuuta 2010
Se mikä ei tapa, sattuu niin perkeleesti
Sain eilen illalla kandini arvostelun ja menin jännityksellä katsomaan arvosanaehdotustani sähköpostista palautettuani toisen esseen, jonka luulin olevan kevään viimeinen. Tehtyäni tänä vuonna n. 80 op:n työn, olin jo toivonut a) lepoa ja b) sitä kuuluisaa lausetta, että lopussa kiitos seisoo.
Nyt onkin sitten tilalla
a)itsensä epäily
b) vakava mietintä alan vaihdosta
c) rankka eilisyö
d) melko raskas olotila
Kandini on saanut arvosanaksi alustavasti kakkosen. Eli että ei mene läpi käytännössä. Virheet liittyvät liiallisiin yhksityiskohtiin ja konvetioiden käyttöön. Tässä suuttumus on suurin, koska meillä ei ole minkäänlaista tutkimuskurssia, jossa olisi annettu alustavaa opetusta aiheesta. Ei mikään tekosyy, sillä esim. Päivänsäde on saanut nelosen (, mistä iloitsen hänen puolestaan aivan älyttömästi)!
Alkukesän kivat jutut (esim. Sinkkuelämää2 -ensi-ilta) saa luultavasti jäädä, kuten myös Whitney Houstonin keikkareissu jää luultavasti mahd. lyhyeksi. Minun koko vuoden kasvattama positiivinen asenne sai kyllä kovan kolauksen, sillä nyt on kaksi aikaa rakata kandityötäni rajusti. Eniten kauhua tuottaa se, että kuvittelin työtäni hyväksi ja nyt kyseenalaistan kaiken työni, oman taitoni ja osaamiseni.
Eilisyö meni itkiessä ja tänään pitäisi alkaa takaisin työhön tämän jo alkaneen oikean työn lisäksi: tätä rytmiä oli jatkunut jo kaksi viikkoa ja nyt valoa ei näykään tunnelin päässä. Eniten säälin Housboyta: hän kärsii kaiken vierestä - kiukkuni, itkuni, turhautumiseni ja suruni sekä sen purkamisen häneen.
Ei se auta, töihin on alettava ja toivottava edes kolmosta tämän rupeaman päätteeksi.
Nyt onkin sitten tilalla
a)itsensä epäily
b) vakava mietintä alan vaihdosta
c) rankka eilisyö
d) melko raskas olotila
Kandini on saanut arvosanaksi alustavasti kakkosen. Eli että ei mene läpi käytännössä. Virheet liittyvät liiallisiin yhksityiskohtiin ja konvetioiden käyttöön. Tässä suuttumus on suurin, koska meillä ei ole minkäänlaista tutkimuskurssia, jossa olisi annettu alustavaa opetusta aiheesta. Ei mikään tekosyy, sillä esim. Päivänsäde on saanut nelosen (, mistä iloitsen hänen puolestaan aivan älyttömästi)!
Alkukesän kivat jutut (esim. Sinkkuelämää2 -ensi-ilta) saa luultavasti jäädä, kuten myös Whitney Houstonin keikkareissu jää luultavasti mahd. lyhyeksi. Minun koko vuoden kasvattama positiivinen asenne sai kyllä kovan kolauksen, sillä nyt on kaksi aikaa rakata kandityötäni rajusti. Eniten kauhua tuottaa se, että kuvittelin työtäni hyväksi ja nyt kyseenalaistan kaiken työni, oman taitoni ja osaamiseni.
Eilisyö meni itkiessä ja tänään pitäisi alkaa takaisin työhön tämän jo alkaneen oikean työn lisäksi: tätä rytmiä oli jatkunut jo kaksi viikkoa ja nyt valoa ei näykään tunnelin päässä. Eniten säälin Housboyta: hän kärsii kaiken vierestä - kiukkuni, itkuni, turhautumiseni ja suruni sekä sen purkamisen häneen.
Ei se auta, töihin on alettava ja toivottava edes kolmosta tämän rupeaman päätteeksi.
31. joulukuuta 2009
2009
Mitä olen tehnyt vuonna 2009:
- ostanut 16 paria kenkiä
(ja jättänyt noin 50 ihanuutta ostamatta)
- Asunut kolme kuukautta Sveitsissä ja kaksi viikkoa Jerseyssä
- käynyt kahdeksassa eri maassa (Ruotsi, Tanska, Latvia, Jersey tavallaan, Iso-Britannia, Sveitsi, Italia, Ranska)
- kokenut sen oudon tunteen, kun on kokenut jotain käsittämättömän mahtavaa, eikä kukaan Suomessa olevista ystävistäni ole jakanut sitä kanssani, eikä myöskään perheenjäsen tai poikaystävä. Eikä se heistä kertoessani ollut juurikaan kiinnostavaa tai läheskään niin tärkeää.
- saanut tavallaan toisen perheen ja ystäviä ympäri maailmaa
- oppinut puhumaan erittäin sujuvaa ranskaa
- ollut ensimmäistä kertaa työtön kesätöiden mentyä alta ja saanut toisen viime tingassa onneksi tilalle
- alkanut ostamaan vaatteita siksi, että rakastin niitä itse ja minä tykkäsin itse juuri siitä vaihtoehdosta, vaikka kaikki muut sanoivat sen toisen
- saanut silmälasit (ja mikä legendaarista, ne halvimmat miellytti mua eniten ulkonäöltään!)
- aloittanut opettajaopinnot ja viihtynyt ensimmäistä kertaa eläessäni aivan suunnattomasti yliopisto-opinnoissani
- ottanut tunnollisesti kiinni laiskoteltuja kursseja
- nähnyt elämäni ensimmäisen säkkipillin ja sen soittajan livenä
- saanut tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset
- liikkunut aivan liian vähän
- saanut parisuhteeni toimimaan paljon paremmin
- lautaillut ja lasketellut Alpeilla
- ikävöinyt kummityttöäni Jääprinsessaa oikein kovasta (kuvaan ei ole lupaa)
- ymmärtänyt todella, kuinka tärkeä perheeni on minulle
- opetellut hoitamaan viinitilaa, saanut yksityiskiertueen viinitilalla ja maistiaiset siellä
- murehtinut edelleen asioista aivan liikaa
- viettänyt syntymäpäiväni kiertäen Sveitsin ympäri
- syönyt ekaa kertaa elämässäni juustofondueta ja pudottanut vain yhden palasen. Onneksi oli ravintola, jolloin ei tarvinnut tiskata
- tajunnut, että minussa on sisua kuin pienessä kylässä ja tulen jatkossakin selviämään elämän haasteista yksinkin ja oppinut puolustamaan itseäni
- oppinut, että joskus pieni hymy, muistaminen tai välittämisen ystävältä voi pelastaa päivän, viikon tai saada itkun muuttumaan iloksi
Ally McBealissa sanottiin kerran, että kun katselet vuottasi taaksepäin eikä se saa sinua itkemään ilosta tai surusta, on vuotesi mennyt hukkaan. Joten totean tässä, että kumpiakin kyyneliä olen vuodattanut ja vuosi oli ihan mahtava!
Toivon 2010 vuodelta, että saan edelleen olla terve ja onnellinen, sillä olen tähän asti saanut olla hyvin onnellinen
- ostanut 16 paria kenkiä
(ja jättänyt noin 50 ihanuutta ostamatta)
- Asunut kolme kuukautta Sveitsissä ja kaksi viikkoa Jerseyssä
- käynyt kahdeksassa eri maassa (Ruotsi, Tanska, Latvia, Jersey tavallaan, Iso-Britannia, Sveitsi, Italia, Ranska)
- kokenut sen oudon tunteen, kun on kokenut jotain käsittämättömän mahtavaa, eikä kukaan Suomessa olevista ystävistäni ole jakanut sitä kanssani, eikä myöskään perheenjäsen tai poikaystävä. Eikä se heistä kertoessani ollut juurikaan kiinnostavaa tai läheskään niin tärkeää.
- saanut tavallaan toisen perheen ja ystäviä ympäri maailmaa
- oppinut puhumaan erittäin sujuvaa ranskaa
- ollut ensimmäistä kertaa työtön kesätöiden mentyä alta ja saanut toisen viime tingassa onneksi tilalle
- alkanut ostamaan vaatteita siksi, että rakastin niitä itse ja minä tykkäsin itse juuri siitä vaihtoehdosta, vaikka kaikki muut sanoivat sen toisen
- saanut silmälasit (ja mikä legendaarista, ne halvimmat miellytti mua eniten ulkonäöltään!)
- aloittanut opettajaopinnot ja viihtynyt ensimmäistä kertaa eläessäni aivan suunnattomasti yliopisto-opinnoissani
- ottanut tunnollisesti kiinni laiskoteltuja kursseja
- nähnyt elämäni ensimmäisen säkkipillin ja sen soittajan livenä
- saanut tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset
- liikkunut aivan liian vähän
- saanut parisuhteeni toimimaan paljon paremmin
- lautaillut ja lasketellut Alpeilla
- ikävöinyt kummityttöäni Jääprinsessaa oikein kovasta (kuvaan ei ole lupaa)
- ymmärtänyt todella, kuinka tärkeä perheeni on minulle
- opetellut hoitamaan viinitilaa, saanut yksityiskiertueen viinitilalla ja maistiaiset siellä
- murehtinut edelleen asioista aivan liikaa
- viettänyt syntymäpäiväni kiertäen Sveitsin ympäri
- syönyt ekaa kertaa elämässäni juustofondueta ja pudottanut vain yhden palasen. Onneksi oli ravintola, jolloin ei tarvinnut tiskata
- tajunnut, että minussa on sisua kuin pienessä kylässä ja tulen jatkossakin selviämään elämän haasteista yksinkin ja oppinut puolustamaan itseäni
- oppinut, että joskus pieni hymy, muistaminen tai välittämisen ystävältä voi pelastaa päivän, viikon tai saada itkun muuttumaan iloksi
Ally McBealissa sanottiin kerran, että kun katselet vuottasi taaksepäin eikä se saa sinua itkemään ilosta tai surusta, on vuotesi mennyt hukkaan. Joten totean tässä, että kumpiakin kyyneliä olen vuodattanut ja vuosi oli ihan mahtava!
Toivon 2010 vuodelta, että saan edelleen olla terve ja onnellinen, sillä olen tähän asti saanut olla hyvin onnellinen
23. syyskuuta 2009
10. heinäkuuta 2009
Misery
So I've been practically penniless but waiting for a reward from a translation I did. Today, as I had been promised the money and all, I was supposed to go partying with my girls to Oulu, for the first time in a long time. My disappointment was huge seeing that I'm still without any money and the misery keeps on going. I'm also disappointed that I should have gotten the money and didn't. And that my rent was due and now everything just seems so frustrating to me. So I should have saved the money to be better off. But I could not. I simply could not. Plus, the company I was translating for seemed really reliable. Should've known better than to rely on anything when it comes to money.
I'm most disappointed by the fact that I'm going to miss the trip that I myself suggested, that I badly needed to get a little break from the routines and get a bit further. And especially to get to play a little dress-up with the girls. Lord knows this outfit is the best I've come up with lately and it sure is not much - not to mention it's maybe the only thing that says I've made an effort in two weeks.
Sorry to be such a whine today. Kinda comes with the territory. And yes, I know, money can't buy you happiness. But the lack of it sure helps you getting miserable and feeling helpless.
shoes// SpiritStore// kengät
leggings// GT
Skirt& top// Vero Moda// hame& toppi
cropped hoodie// H&M // katkastu huppari
I'm most disappointed by the fact that I'm going to miss the trip that I myself suggested, that I badly needed to get a little break from the routines and get a bit further. And especially to get to play a little dress-up with the girls. Lord knows this outfit is the best I've come up with lately and it sure is not much - not to mention it's maybe the only thing that says I've made an effort in two weeks.
Sorry to be such a whine today. Kinda comes with the territory. And yes, I know, money can't buy you happiness. But the lack of it sure helps you getting miserable and feeling helpless.
shoes// SpiritStore// kengät
leggings// GT
Skirt& top// Vero Moda// hame& toppi
cropped hoodie// H&M // katkastu huppari
Niin olen ollut käytännössä rahaton, mutta odotellut käännöspalkkiota eräästä työstä. Tänään, koska mulle oli luvattu ne rahat ja kaikkea, olin menossa tyttöjeni kanssa juhlimaan Ouluun, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Pettymys oli valtava, kun tajusin, että rahaa ei ollut vieläkään tullut ja piina jatkuu. Olen myös pettynyt, että minun olisi pitänyt saada rahat ja en saanut. Ja että vuokranmaksu olisi ollut tiedossa ja nyt kaikki tuntuu turhauttavalta. Joten olisi pitänyt säästää ne rahat jostain muualta varoilta ollakseni paremmin kuivilta. Mutta en yksinkertaisesti pystynyt siihen. Plus se yritys, jolle käänsin, vaikutti todella luotettavalta. Ei olisi pitänyt luottaa mihinkään, kun kyse on rahasta.
Eniten olen pettynyt, että en pääsekään reissuun, jota itse ehdotin, jota tarvitsin todella kipeästi päästäkseni vähän pois rutiineista. Ja varsinkin saadakseni vähän pynttäytyä tyttöjen kanssa. Luoja tietää, että tuo ylläoleva asu on parasta, mitä olen saanut aikaan viime aikoina - ja se ei todellakaan ole paljoa. Varsinkin, kun se on ainoa, mistä näkyy, että olen edes yrittänyt viimeisen kahden viikon aikana.
Sori, että olen valittaja tänään. Sattuneesta syystä. Ja tiedetään, rahalla ei osteta onnea. Mutta sen puute kyllä kummasti auttaa tuomaan surkeaa oloa ja turvattomuutta.
Eniten olen pettynyt, että en pääsekään reissuun, jota itse ehdotin, jota tarvitsin todella kipeästi päästäkseni vähän pois rutiineista. Ja varsinkin saadakseni vähän pynttäytyä tyttöjen kanssa. Luoja tietää, että tuo ylläoleva asu on parasta, mitä olen saanut aikaan viime aikoina - ja se ei todellakaan ole paljoa. Varsinkin, kun se on ainoa, mistä näkyy, että olen edes yrittänyt viimeisen kahden viikon aikana.
Sori, että olen valittaja tänään. Sattuneesta syystä. Ja tiedetään, rahalla ei osteta onnea. Mutta sen puute kyllä kummasti auttaa tuomaan surkeaa oloa ja turvattomuutta.
23. kesäkuuta 2009
Quick update
I'm still alive, but barely have time for anything. Starting a new job has been a bit time-consuming and as much as I love having a new job and loads of other things to do, it barely leaves me any time to hang out with my friends or keep in touch with the ones in more far away places. Also, I've been a bit depressed about some things and in a dark place for the fact that my home is no longer a safe zone for me to go to due to some inconveniences with my sisters. That and the fact that my savings have run out and I have to say no to every offer I get to go out to have a drink after work etc. Luckily it's pay day soon (and I'm so getting something nice for me and saving the rest for the trip abroad).
Did have a great midsummer party, though, with my cousins at our beach cottage. We ate, drank and bathed well (in the sauna) and our bonfire was really something! I think it was about 4 metres in diameter and 3 in height! It was great seeing some family (although here you have plenty of friends without any human beings around).
Suomeksi hyvin tiivistettynä, sori. Uusi työ vie paljon mehuja minusta, kuten hieman vaikea tilanne aina kun menen käymään kotona siskojeni kanssa ja taloudellisen tilanteeni hankaluus. Juhannus kyllä meni tosi hienosti serkkujen kanssa rantamökillä.
Did have a great midsummer party, though, with my cousins at our beach cottage. We ate, drank and bathed well (in the sauna) and our bonfire was really something! I think it was about 4 metres in diameter and 3 in height! It was great seeing some family (although here you have plenty of friends without any human beings around).
Suomeksi hyvin tiivistettynä, sori. Uusi työ vie paljon mehuja minusta, kuten hieman vaikea tilanne aina kun menen käymään kotona siskojeni kanssa ja taloudellisen tilanteeni hankaluus. Juhannus kyllä meni tosi hienosti serkkujen kanssa rantamökillä.
6. kesäkuuta 2009
Brief reminder of reality
I lost my job even before I got it started. I'm most pissed about the fact that this was a successful business with 10 years of experience and making profit that got shut down because of bureaucracy - and at a time when successful businesses should be vital to our economy. Obviously, I can't tell you more. I'm just hoping they will be able to reopen before the end of the summer. I have a back-up plan, but it does not seem to be enough. So we had some parties and I had a great time. It has been breaking my heart to know one of my friends is going away because he became so dear to me. Here's a photo of another party at our place when my sister got her vocational school degree.
At the moment, I'm finding blogging extremely difficult and maybe have to have a pause because I can't find any positivity inside myself and don't want to bitch about everything here - you don't deserve it. I can't even tell you what's wrong, because that would just get me into more trouble. So I'll keep updating when I'm up for it.
At the moment, I'm finding blogging extremely difficult and maybe have to have a pause because I can't find any positivity inside myself and don't want to bitch about everything here - you don't deserve it. I can't even tell you what's wrong, because that would just get me into more trouble. So I'll keep updating when I'm up for it.
Dress// Gina Tricot// mekko
jacket// H&M // takki
earrings// from my sister// korvikset siskolta
necklace// CityMarket// kaulakoru
leggings// Gina Tricot
sandals// Tally Weil
Menetin työni ennen kuin se edes alkoi. Eniten suututtaa, että kyseessä oli menestyvä liiketoimi, jolla oli takanaan 10 vuoden kokemus ja tekivät voittoa ja heidät suljettiin byrokratian takia - aikana, jolloin menestyneet yritykset olisivat elintärkeitä maamme taloudelle. Tietenkään en voi kertoa teille enää enempää. Toivon vain, että he voisivat aukaista uudelleen vielä niin, että saisin tehdä töitä. On minulla varasuunnitelma, mutta siitä tuskin on hyötyä. Joten ohjelmassa oli hieman juhlia ja oli aivan älyttömän hauskaa. Olen ollut todella murtunut nyt, kun tiedän, että eräs minulle rakkaaksi tullut ystävä lähtee ja ei koskaan tiedä, milloin näemme seuraavan kerran. Tässä sitten kuvia meidän juhlistamme, kun siskoni valmistui.
Tällä hetkellä bloggaaminen on minulle erittäin vaikeaa, sillä sisälläni ei oikein ole tällä hetkellä positiivisia ajatuksia, enkä koe mielekkääksi vain valittaa tänne koko ajan - te ette ansaitse sitä. Ongelmastani en voi puhua, koska siitä koituisi minulle vain lisää ongelmia. Kirjoittelen aina silloin, kun jaksan taas.
jacket// H&M // takki
earrings// from my sister// korvikset siskolta
necklace// CityMarket// kaulakoru
leggings// Gina Tricot
sandals// Tally Weil
Menetin työni ennen kuin se edes alkoi. Eniten suututtaa, että kyseessä oli menestyvä liiketoimi, jolla oli takanaan 10 vuoden kokemus ja tekivät voittoa ja heidät suljettiin byrokratian takia - aikana, jolloin menestyneet yritykset olisivat elintärkeitä maamme taloudelle. Tietenkään en voi kertoa teille enää enempää. Toivon vain, että he voisivat aukaista uudelleen vielä niin, että saisin tehdä töitä. On minulla varasuunnitelma, mutta siitä tuskin on hyötyä. Joten ohjelmassa oli hieman juhlia ja oli aivan älyttömän hauskaa. Olen ollut todella murtunut nyt, kun tiedän, että eräs minulle rakkaaksi tullut ystävä lähtee ja ei koskaan tiedä, milloin näemme seuraavan kerran. Tässä sitten kuvia meidän juhlistamme, kun siskoni valmistui.
Tällä hetkellä bloggaaminen on minulle erittäin vaikeaa, sillä sisälläni ei oikein ole tällä hetkellä positiivisia ajatuksia, enkä koe mielekkääksi vain valittaa tänne koko ajan - te ette ansaitse sitä. Ongelmastani en voi puhua, koska siitä koituisi minulle vain lisää ongelmia. Kirjoittelen aina silloin, kun jaksan taas.
12. toukokuuta 2009
How I lost my faith in people (for the first time)
Eli kuinka menetin uskoni ihmisiin (ensimmäistä kertaa)
So the sherlock holmeses of Finland had finally figured out that reporting to our teacher if we're being bullied at school doesn't help the situation but might actually make it worse. Three hoorays to the geniuses of this country, where ever would we be without you?!
I started school over ten years ago but not much has changed, I hear. About a week after starting school I had learned the first lesson: there was something wrong with me. Apparently I talked too loud, was too nice or laughed too much for someone's liking. And at the beginning I had no one that would stand up for me. Being the idiot I was, I just had to go and tell my teacher. After a month, as she saw through my bully's behaviour as being that of someone seeking attention, she tried to help him on the process every time something happened to me. So she made me write a note to my parents to take home the point of this exercice being "what did I do to push his buttons?" It totally made sense. I convinced myself if only I had done better, if only I had shut up, I would have been left alone. So I did. And nothing changed. By this time I'd made a friend. And the bully targeted her as well. At this point I saw she was defenseless and I couldn't just stand there waiting with my arms folded while he was banging my dear friend's head on the wall. And I became louder, I spoke out every chance I got to defend my friend. Not to the teacher, though. To him. And I payed the price.
I remember I couldn't even continue a hobby I liked because he was there as well. I couldn't bring myself to see him in the evening as well. The school nurse came to talk to us about what bullying might do to kids showing us brutal photos about what had happened to some of the kids due to being pushed around. I had to leave the class halfway through and was being made fun of because I couldn't handle the pictures. The funny thing is, I didn't care about the pictures but was horrified by the fact they were giving him ideas about what to do to me next.
At some point I did think it was beneficial to me to be bullied: it made me strong as they say. I'm a strong person. But I had a change of heart. A 7-year-old having her confidence trampled to the ground and having to wait until she was 12 to get to pick up the pieces was brutal. I had the confidence I have today the first day I waved my mom goodbye and stepped out of the door. I would be stronger had it not been for that first person, then the second and then the entire group that attacked me. It's easy to see now how they needed to crush the succesful, talkative, open girl when it was something the bullies didn't have. But then it was excruciating to hear the most handsome boy in the class coming up with nicknames and laughing at your face. It was devastating to go to school every day fearing for the worst. Would they leave me alone this time? Also, having our grades be read aloud sometimes sweatened the deal: everyone could pick on me for doing so great at school. Yet I was the only one in our class that was doing well and given hard time for it.
My parents must have suffered even more. After a while I stopped telling my teacher and as I did that, I lost the right to tell my parents, too. Or that's what I thought. I spent countless nights worrying, having physical reactions to my mental ill-being and hundreds of days concealing what was happening. Until it came to a point where I slipped something out on a questionnaire that was too severe to be taken lightly and my teacher (who by then was another one) recognised my handwriting from an anonymous confession. The pain I saw in my parents' eyes when my teacher informed them about what was going on was indescribable.
The situation really didn't get that much better for good until I started on the 7th grade. By then I was separated from all the people I didn't need to be around with. And I came into a class where I was able to be myself 24/7. I was not foolish enough to not thank the universe and enjoy every minute of it, finally.
To have experienced everything from physical violence to verbal abuse and social exclusion, I have to say I've never seen a case where the situation has been handled properly. In my sister's class I saw one of these exclusive cases turned around - only for the previously excluded one to exploit her position by shutting some previous friends otuside the circle. But really, I wouldn't blame the teachers: they do the best they can with the time they have and let's face it: the sum they get paid doesn't actually encourage them to stay at school after hours to solve all of these problems. And this is not meant as a negative remark on teachers claiming them to value money over children's safety. In my case, the bullies' parents weren't willing to co-operate and so the school was more or less stripped out of arms. But woudl a tiny white lie hurt? I know a really close case where a junior-high teacher had threatened the bullies with a 10 000 euro law-suit and told them this was the worst that could happen. Money talks, and worked its magic that time around: bullying stopped, the teased boy included to the brotherhood and things well. I wish I had had someone with such authority and passion about the issue on my side.
"Forgive, sounds good. Forget, I'm not sure I could. They say time heals everything, but I'm still waiting."
- Dixie Chicks - Not ready to make nice
Niin nämä Suomen Sherlock Holmesit ovat vihdoin keksineet, että koulukiusaamisen raportointi opettajalle ei välttämättä auta tilannetta, vaan saattaa jopa pahentaa asiaa (linkki yllä englanninkielisessä tekstissä). Kolme hurraahuutoa maamme neropateille, mitä ihmettä me tekisimme ilman teitä?!
Aloitin kouluni yli kymmenen vuotta sitten, mutta näköjään juuri mikään ei ole muuttunut. Noin viikko koulun alkamisesta olin oppinut ensimmäisen asian: minussa oli jotain vikaa. Ilmeisesti olin liian kovaääninen, liian kiltti tai nauroin liian lujaa erään henkilön maulle. Ja alussa minulla ei ollut ketään puolustamassa. Idiootti kun olin, kerroin vaikeuksistani opettajalleni. Kuukauden jälkeen opettajani huomasi, että kiusaajani haki toiminnallaan huomiota ja yritti auttaa häntäkin joka kerta, kun minulle oli tapahtunut jotain. Joten hän pisti minut kirjoittamaan kotiin joka kerta, kun jotain tapahtui harjoituksen opetuksena "mitä minä tein ärsyttääkseni häntä tähän toimintaan?". Siinä oli todellakin järkeä. Vakuutin itselleni, että jos vain toimisin paremmin, jos vain olisin joskus hiljaa, minut olisi jätetty rauhaan. Joten tein niin. Mikään ei muuttunut. Tähän mennessä olin saanut ystävän ja kiusaaja oli ottanut hänetkin kohteekseen. Näin, kuinka puolustuskyvytön hän oli kiusaajan käsissä enkä enää voinut seisoa kädet puuskassa, kun rakkaan ystäväni päätä hakattiin seinään. Minusta tuli kovaäänisempi ja avasin suuni puolustaakseni ystävääni joka ikinen kerta. En tosin opettajalle. Vaan kiusaajalle. Ja maksoin siitä kovaa hintaa.
Muistan, että en voinut edes jatkaa harrastusta, josta pidin, koska hän oli siellä. En vain pystynyt näkemään sitä naama illallakin. Kouluterveydenhoitaja tuli puhuman meille kiusaamisesta rajuja kuvia mukanaan näyttääkseen, mitä töniminen ja väkivalta voisi tehdä. Minun piti lähteä luokasta puolivälissä ja kuunnella se iva, että en kestänyt kuvia. Hassua kyllä, minua eivät kuvottaneet ne kuvat vaan se, että kiusaajalleni annettiin lisää ideoita, mitä tehdä minulle seuraavaksi.
Jossain vaiheessa olin sitäkin mieltä, että kiusaamisesta oli hyötyäkin: se teki minusta vahvan, kuten ne sanovat minulle. Minä olen vahva persoona. Mutta muutin mieleni. 7-vuotias, jonka itsetunta poljetaan maahan ja joka joutuu odottamaan 12-vuotiaaksi saadakseen alkaa jälleenrakennustöihin, on liian raaka ajatus. Minulla oli samanlainen itseluottamus kuin tänään sinä päivänä, jona ensimmäisen kerran heilutin äidille heipat ja olisin vahvempi ilman sitä ensimmäistä, toista ja lopulta ryhmää, joka hyökkäsi minun kimppuuni. Nyt on helppo tajuta, että heidän oli muserrettava se puhelias, menestyvä ja avoin tyttö, koska heiltä puuttui niitä ominaisuuksia. Mutta silloin oli vain rusentavaa kuulla luokan komeimman pojan keksivän ivanimiä ja nauravan päin naamaa. Oli kauheaa mennä kouluun joka päivä peläten pahinta. Jätettäisiinkö minut tänään rauhaan? Myös arvosanojen lukeminen ääneen luokan kuullen sinetöi kohtaloni: kuka tahansa saattoi pilkata minua hyvistä tuloksistani. Mutta minä olin ainoa, jolla meni hyvin ja jota kiusattiin siitä hyvästä.
Vanhempieni on täytynyt kärsiä vielä enemmän kuin minun. Jonkin ajan jälkeen lakkasin kertomasta tapahtumista opettajalle ja menetin samalla oikeuden kertoa vanhemmilleni. Tai niin kuvittelin. Pelkäsin, että se oli kaikki omaa vikaani. Vietin lukemattomia öitä murehtien, sairastaen fyysisiä oireita henkisen pahoinvoinnin takia ja satoja päiviä peitellen, mitä oikeasti oli tekeillä. Kunnes eräänä päivänä lipsautin eräässä kyselyssä asian, joka oli liian vakava otettavaksi kevyesti ja opettajani (silloin jo toinen) tunnisti käsialani nimettömänä kirjoitetusta paljastuksesta. Tuska, jonka näin vanhempieni silmissä, kun he olivat kuulleet tapahtumista, oli sanoinkuvaamaton.
Tilanne ei lopullisesti parantunut ennen kuin aloitin seitsemännen luokan ja kiusaajani menivät kaikki eri luokalle. Ja pääsin luokkaan, jossa saatoin olla oma itseni 24/7. En ollut niin typerä, että en olisi kiittänyt maailmankaikkeutta onnestani ja nauttinut joka hetkestä, vihdoinkin.
Koettuani kaiken fyysisestä väkivallasta sanalliseen solvaukseen ja ulkopuoliseksi jättämiseen on sanottava, että en ole koskaan nähnyt tilannetta, jossa tapaus olisi hoidettu oikein. Siskoni luokassa ulkopuolelle jätetty tapaus kääntyi nurinkurin: kun ulkopuolelle jätetty otettiin mukaan, hän käytti hyväkseen tilannetta ja pullautti porukasta ulos seuraavat. Silti, en syytä opettajia. Heidän palkoillaan ei voi syyttää siitä, että ei jaksa jäädä koulun jälkeen useampana iltana selvittelemään asioita. He tekevät parhaansa sillä ajalla, mitä heillä on. Ja tämä ei nyt tarkoita, että pidän opettajia ahneina paskiaisina, joita kiinnostaisi raha enemmän kuin lasten hyvinvointi (olenhan itsekin tuleva opettaja). Minun tapauksessani kiusaajan/ kiusaajien vanhemmat eivät olleet yhteistyöhaluisia ja koulu oli aseeton. Mutta olisiko pienestä valkoisesta valheesta haittaa? Läheinen tapaus yläasteelta: eräässä luokassa luokanvalvoja oli kertonut kiusaajille, että jos he jatkaisivat tomintaansa, pahimmassa tapauksessa odottaisi 10 000 euron haaste raastupaan. Raha saa maapallon pyörimään ja tässä tapauksessa teki tehtävänsä: kiusaaminen loppu, poika otettu mukaan ja kaikki hyvin. Toivon, että minullakin olisi ollut opettaja samanlaisella auktoriteetilla ja suhtautumisella asiaan puolellani.
So the sherlock holmeses of Finland had finally figured out that reporting to our teacher if we're being bullied at school doesn't help the situation but might actually make it worse. Three hoorays to the geniuses of this country, where ever would we be without you?!
I started school over ten years ago but not much has changed, I hear. About a week after starting school I had learned the first lesson: there was something wrong with me. Apparently I talked too loud, was too nice or laughed too much for someone's liking. And at the beginning I had no one that would stand up for me. Being the idiot I was, I just had to go and tell my teacher. After a month, as she saw through my bully's behaviour as being that of someone seeking attention, she tried to help him on the process every time something happened to me. So she made me write a note to my parents to take home the point of this exercice being "what did I do to push his buttons?" It totally made sense. I convinced myself if only I had done better, if only I had shut up, I would have been left alone. So I did. And nothing changed. By this time I'd made a friend. And the bully targeted her as well. At this point I saw she was defenseless and I couldn't just stand there waiting with my arms folded while he was banging my dear friend's head on the wall. And I became louder, I spoke out every chance I got to defend my friend. Not to the teacher, though. To him. And I payed the price.
I remember I couldn't even continue a hobby I liked because he was there as well. I couldn't bring myself to see him in the evening as well. The school nurse came to talk to us about what bullying might do to kids showing us brutal photos about what had happened to some of the kids due to being pushed around. I had to leave the class halfway through and was being made fun of because I couldn't handle the pictures. The funny thing is, I didn't care about the pictures but was horrified by the fact they were giving him ideas about what to do to me next.
At some point I did think it was beneficial to me to be bullied: it made me strong as they say. I'm a strong person. But I had a change of heart. A 7-year-old having her confidence trampled to the ground and having to wait until she was 12 to get to pick up the pieces was brutal. I had the confidence I have today the first day I waved my mom goodbye and stepped out of the door. I would be stronger had it not been for that first person, then the second and then the entire group that attacked me. It's easy to see now how they needed to crush the succesful, talkative, open girl when it was something the bullies didn't have. But then it was excruciating to hear the most handsome boy in the class coming up with nicknames and laughing at your face. It was devastating to go to school every day fearing for the worst. Would they leave me alone this time? Also, having our grades be read aloud sometimes sweatened the deal: everyone could pick on me for doing so great at school. Yet I was the only one in our class that was doing well and given hard time for it.
My parents must have suffered even more. After a while I stopped telling my teacher and as I did that, I lost the right to tell my parents, too. Or that's what I thought. I spent countless nights worrying, having physical reactions to my mental ill-being and hundreds of days concealing what was happening. Until it came to a point where I slipped something out on a questionnaire that was too severe to be taken lightly and my teacher (who by then was another one) recognised my handwriting from an anonymous confession. The pain I saw in my parents' eyes when my teacher informed them about what was going on was indescribable.
The situation really didn't get that much better for good until I started on the 7th grade. By then I was separated from all the people I didn't need to be around with. And I came into a class where I was able to be myself 24/7. I was not foolish enough to not thank the universe and enjoy every minute of it, finally.
To have experienced everything from physical violence to verbal abuse and social exclusion, I have to say I've never seen a case where the situation has been handled properly. In my sister's class I saw one of these exclusive cases turned around - only for the previously excluded one to exploit her position by shutting some previous friends otuside the circle. But really, I wouldn't blame the teachers: they do the best they can with the time they have and let's face it: the sum they get paid doesn't actually encourage them to stay at school after hours to solve all of these problems. And this is not meant as a negative remark on teachers claiming them to value money over children's safety. In my case, the bullies' parents weren't willing to co-operate and so the school was more or less stripped out of arms. But woudl a tiny white lie hurt? I know a really close case where a junior-high teacher had threatened the bullies with a 10 000 euro law-suit and told them this was the worst that could happen. Money talks, and worked its magic that time around: bullying stopped, the teased boy included to the brotherhood and things well. I wish I had had someone with such authority and passion about the issue on my side.
"Forgive, sounds good. Forget, I'm not sure I could. They say time heals everything, but I'm still waiting."
- Dixie Chicks - Not ready to make nice
Niin nämä Suomen Sherlock Holmesit ovat vihdoin keksineet, että koulukiusaamisen raportointi opettajalle ei välttämättä auta tilannetta, vaan saattaa jopa pahentaa asiaa (linkki yllä englanninkielisessä tekstissä). Kolme hurraahuutoa maamme neropateille, mitä ihmettä me tekisimme ilman teitä?!
Aloitin kouluni yli kymmenen vuotta sitten, mutta näköjään juuri mikään ei ole muuttunut. Noin viikko koulun alkamisesta olin oppinut ensimmäisen asian: minussa oli jotain vikaa. Ilmeisesti olin liian kovaääninen, liian kiltti tai nauroin liian lujaa erään henkilön maulle. Ja alussa minulla ei ollut ketään puolustamassa. Idiootti kun olin, kerroin vaikeuksistani opettajalleni. Kuukauden jälkeen opettajani huomasi, että kiusaajani haki toiminnallaan huomiota ja yritti auttaa häntäkin joka kerta, kun minulle oli tapahtunut jotain. Joten hän pisti minut kirjoittamaan kotiin joka kerta, kun jotain tapahtui harjoituksen opetuksena "mitä minä tein ärsyttääkseni häntä tähän toimintaan?". Siinä oli todellakin järkeä. Vakuutin itselleni, että jos vain toimisin paremmin, jos vain olisin joskus hiljaa, minut olisi jätetty rauhaan. Joten tein niin. Mikään ei muuttunut. Tähän mennessä olin saanut ystävän ja kiusaaja oli ottanut hänetkin kohteekseen. Näin, kuinka puolustuskyvytön hän oli kiusaajan käsissä enkä enää voinut seisoa kädet puuskassa, kun rakkaan ystäväni päätä hakattiin seinään. Minusta tuli kovaäänisempi ja avasin suuni puolustaakseni ystävääni joka ikinen kerta. En tosin opettajalle. Vaan kiusaajalle. Ja maksoin siitä kovaa hintaa.
Muistan, että en voinut edes jatkaa harrastusta, josta pidin, koska hän oli siellä. En vain pystynyt näkemään sitä naama illallakin. Kouluterveydenhoitaja tuli puhuman meille kiusaamisesta rajuja kuvia mukanaan näyttääkseen, mitä töniminen ja väkivalta voisi tehdä. Minun piti lähteä luokasta puolivälissä ja kuunnella se iva, että en kestänyt kuvia. Hassua kyllä, minua eivät kuvottaneet ne kuvat vaan se, että kiusaajalleni annettiin lisää ideoita, mitä tehdä minulle seuraavaksi.
Jossain vaiheessa olin sitäkin mieltä, että kiusaamisesta oli hyötyäkin: se teki minusta vahvan, kuten ne sanovat minulle. Minä olen vahva persoona. Mutta muutin mieleni. 7-vuotias, jonka itsetunta poljetaan maahan ja joka joutuu odottamaan 12-vuotiaaksi saadakseen alkaa jälleenrakennustöihin, on liian raaka ajatus. Minulla oli samanlainen itseluottamus kuin tänään sinä päivänä, jona ensimmäisen kerran heilutin äidille heipat ja olisin vahvempi ilman sitä ensimmäistä, toista ja lopulta ryhmää, joka hyökkäsi minun kimppuuni. Nyt on helppo tajuta, että heidän oli muserrettava se puhelias, menestyvä ja avoin tyttö, koska heiltä puuttui niitä ominaisuuksia. Mutta silloin oli vain rusentavaa kuulla luokan komeimman pojan keksivän ivanimiä ja nauravan päin naamaa. Oli kauheaa mennä kouluun joka päivä peläten pahinta. Jätettäisiinkö minut tänään rauhaan? Myös arvosanojen lukeminen ääneen luokan kuullen sinetöi kohtaloni: kuka tahansa saattoi pilkata minua hyvistä tuloksistani. Mutta minä olin ainoa, jolla meni hyvin ja jota kiusattiin siitä hyvästä.
Vanhempieni on täytynyt kärsiä vielä enemmän kuin minun. Jonkin ajan jälkeen lakkasin kertomasta tapahtumista opettajalle ja menetin samalla oikeuden kertoa vanhemmilleni. Tai niin kuvittelin. Pelkäsin, että se oli kaikki omaa vikaani. Vietin lukemattomia öitä murehtien, sairastaen fyysisiä oireita henkisen pahoinvoinnin takia ja satoja päiviä peitellen, mitä oikeasti oli tekeillä. Kunnes eräänä päivänä lipsautin eräässä kyselyssä asian, joka oli liian vakava otettavaksi kevyesti ja opettajani (silloin jo toinen) tunnisti käsialani nimettömänä kirjoitetusta paljastuksesta. Tuska, jonka näin vanhempieni silmissä, kun he olivat kuulleet tapahtumista, oli sanoinkuvaamaton.
Tilanne ei lopullisesti parantunut ennen kuin aloitin seitsemännen luokan ja kiusaajani menivät kaikki eri luokalle. Ja pääsin luokkaan, jossa saatoin olla oma itseni 24/7. En ollut niin typerä, että en olisi kiittänyt maailmankaikkeutta onnestani ja nauttinut joka hetkestä, vihdoinkin.
Koettuani kaiken fyysisestä väkivallasta sanalliseen solvaukseen ja ulkopuoliseksi jättämiseen on sanottava, että en ole koskaan nähnyt tilannetta, jossa tapaus olisi hoidettu oikein. Siskoni luokassa ulkopuolelle jätetty tapaus kääntyi nurinkurin: kun ulkopuolelle jätetty otettiin mukaan, hän käytti hyväkseen tilannetta ja pullautti porukasta ulos seuraavat. Silti, en syytä opettajia. Heidän palkoillaan ei voi syyttää siitä, että ei jaksa jäädä koulun jälkeen useampana iltana selvittelemään asioita. He tekevät parhaansa sillä ajalla, mitä heillä on. Ja tämä ei nyt tarkoita, että pidän opettajia ahneina paskiaisina, joita kiinnostaisi raha enemmän kuin lasten hyvinvointi (olenhan itsekin tuleva opettaja). Minun tapauksessani kiusaajan/ kiusaajien vanhemmat eivät olleet yhteistyöhaluisia ja koulu oli aseeton. Mutta olisiko pienestä valkoisesta valheesta haittaa? Läheinen tapaus yläasteelta: eräässä luokassa luokanvalvoja oli kertonut kiusaajille, että jos he jatkaisivat tomintaansa, pahimmassa tapauksessa odottaisi 10 000 euron haaste raastupaan. Raha saa maapallon pyörimään ja tässä tapauksessa teki tehtävänsä: kiusaaminen loppu, poika otettu mukaan ja kaikki hyvin. Toivon, että minullakin olisi ollut opettaja samanlaisella auktoriteetilla ja suhtautumisella asiaan puolellani.
9. toukokuuta 2009
If I was a rich girl
Gorgeous no 1. I.have.got.to.get.these.Upeus no. 1 Mun. On. Pakko. Saada. Nämä.
I mean, come on, how cruel can it get to not have a summer position?! And what kind of a masochist lives inside of me to log on to nelly.com to see shoes at a time like this... Of course they offer a nice and convenient solution for me to get to pay in parts. So if I buy all these I should be in the clear by the time I graduate - with a load of fab shoes in my closet.
hihih...
Niin että kuinka julmaa, että mulla ei ole kesätyöpaikkaa enää?! Ja että millanen masokisti pitää olla, että menee nelly.comiin katseleen kenkiä tällaisina aikoina... Tietysti tarjolla on kätevä ja kiva ratkaisu osamaksusopimuksella. Eli jos ostan kaikki nämä, niin olen kuivilla siihen mennessä, kun valmistun - kaappini täynnä fantsuja kenkiä.
The brown ones I couldn't get 'cause the minute my mum would see them she'd steel them
Ah.. a girl can dream
Huoh.. korkealta tippuu maahan lujempaa (ja aina mahalleen)
19. huhtikuuta 2009
Re-falling in love
I had a rough week towards the end of it because I stayed with my granddad while my grandma was in the hospital. It always makes me feel down to see the previously smartest man I knew being mentally and intellectually challenged due to his brain stroke. If I haven't told you, my granddad is paralysed from his left side. I stayed there overnight and picked up my grandma the next day just before going to the hairdresser's. I'll show you some pics after I've hid the creepy roots under some fresh colour. Also, my grandma and I went shopping before our trials and I found myself a great pair of shoes that was extremely cheap and my grandma was kind enough to buy them for me! (I didn't ask for it)
Loppuviikkoni oli aika rankka, koska olin ukkini kanssa, kun mummini oli sairaalassa. Masennun aina nähdessäni ennen fiksuimman miehen, jonka tunsin nyt henkisesti ja järjellisesti rajoittuneessa tilassa aivoinfarktin takia. Jos en ole kertonut teille, ukkini on halvaantunut vasemmalta puolelta. Olin mummolassa yön yli ja hain mummin perjantaina juuri ennen kampaajalle menoa. Näytän teille pari kuvaa uudesta tyylistä, kun saan juuret tuoreen värin alle. Sen lisäksi käytiin mummin kanssa shoppailemassa ennen koittelemuksiamme ja löysin itselleni ihanan kenkäparin todella halvalla ja mummini oli niin kiltti, että osti ne minulle (en todellakaan pyytänyt)!
On Friday after the hairdresser's my boyfriend asked me if we could go shopping! (Yes, I have a boyfriend who likes it... as long as it's for him...) So I got to go out a bit and he had some things to take care of so we went to the Finnish-Swedish border to do some shopping. We had decided he'd come pick me up from the hairdresser's at two o'clock but he had to stay a bit later at work. I told my sister we could walk home and he'd pick us up there but my sister, the sweet thing, out of laziness suggested we'd wait in the library instead. Oh, heaven on earth! I had forgotten how much I love my home library! It's small with such a lovely, helpful staff and that really old library's feeling without being too inefficient. I found eight books to take home but at least I now have the time. I actually found Louisa May Alcott's An Oldfashioned Girl and was so thrilled to be reading my favourite book again :) my next step will be ploughing through L. M. Montgomery's Anna -series. So now that I have the time, I'm going to bury myself in those books :)
Perjantaina kampaajan jälkeen Housuboy kysyi minua shoppailemaan (kyllä, poikaystäväni tykkää shoppailusta... jos se on hänelle itselleen...). Joten pääsin vähän ulos ja hänen täytyi hoitaa vähän asioita, joten menimme Suomen ja Ruotsin Rajalle shoppailemaan. Olimme sopineet, että hän tulisi hakemaan minua kampaajalta kahdelta, mutta sitten joutuikin jäämään töihin vähän pidemmäksi aikaa. Kerroin siskolleni, että voisimme mennä kotiin odottamaan ja Housuboy hakisi meidät sieltä, mutta siskoni, ihana laiskiainen ehdotti kirjastoa odotuspaikaksi. Voi taivas maan päällä! Olin unohtanut, kuinka paljon rakastan kotipaikkani kirjastoa! Se on pieni, siellä on ihana, auttavainen henkilökunta ja siellä on todella vanhan kunnon kirjaston tuntu ilman että se olisi tehoton. Löysin kahdeksan kirjaa mukaani kotiin, mutta ainakin nyt minulla on aikaa niille. Itse asiassa löysin Louisa May Alcottin Tytöistä Parhain -kirjan ja olin innoissani saadessani lukea lempikirjaani taas. Seuraavaksi kahlaan läpi L. M. Montgomeryn Anna-sarjan. Joten nyt, kun mulla on aikaa, hautaan itseni näihin kirjoihin :)
Loppuviikkoni oli aika rankka, koska olin ukkini kanssa, kun mummini oli sairaalassa. Masennun aina nähdessäni ennen fiksuimman miehen, jonka tunsin nyt henkisesti ja järjellisesti rajoittuneessa tilassa aivoinfarktin takia. Jos en ole kertonut teille, ukkini on halvaantunut vasemmalta puolelta. Olin mummolassa yön yli ja hain mummin perjantaina juuri ennen kampaajalle menoa. Näytän teille pari kuvaa uudesta tyylistä, kun saan juuret tuoreen värin alle. Sen lisäksi käytiin mummin kanssa shoppailemassa ennen koittelemuksiamme ja löysin itselleni ihanan kenkäparin todella halvalla ja mummini oli niin kiltti, että osti ne minulle (en todellakaan pyytänyt)!
On Friday after the hairdresser's my boyfriend asked me if we could go shopping! (Yes, I have a boyfriend who likes it... as long as it's for him...) So I got to go out a bit and he had some things to take care of so we went to the Finnish-Swedish border to do some shopping. We had decided he'd come pick me up from the hairdresser's at two o'clock but he had to stay a bit later at work. I told my sister we could walk home and he'd pick us up there but my sister, the sweet thing, out of laziness suggested we'd wait in the library instead. Oh, heaven on earth! I had forgotten how much I love my home library! It's small with such a lovely, helpful staff and that really old library's feeling without being too inefficient. I found eight books to take home but at least I now have the time. I actually found Louisa May Alcott's An Oldfashioned Girl and was so thrilled to be reading my favourite book again :) my next step will be ploughing through L. M. Montgomery's Anna -series. So now that I have the time, I'm going to bury myself in those books :)
Perjantaina kampaajan jälkeen Housuboy kysyi minua shoppailemaan (kyllä, poikaystäväni tykkää shoppailusta... jos se on hänelle itselleen...). Joten pääsin vähän ulos ja hänen täytyi hoitaa vähän asioita, joten menimme Suomen ja Ruotsin Rajalle shoppailemaan. Olimme sopineet, että hän tulisi hakemaan minua kampaajalta kahdelta, mutta sitten joutuikin jäämään töihin vähän pidemmäksi aikaa. Kerroin siskolleni, että voisimme mennä kotiin odottamaan ja Housuboy hakisi meidät sieltä, mutta siskoni, ihana laiskiainen ehdotti kirjastoa odotuspaikaksi. Voi taivas maan päällä! Olin unohtanut, kuinka paljon rakastan kotipaikkani kirjastoa! Se on pieni, siellä on ihana, auttavainen henkilökunta ja siellä on todella vanhan kunnon kirjaston tuntu ilman että se olisi tehoton. Löysin kahdeksan kirjaa mukaani kotiin, mutta ainakin nyt minulla on aikaa niille. Itse asiassa löysin Louisa May Alcottin Tytöistä Parhain -kirjan ja olin innoissani saadessani lukea lempikirjaani taas. Seuraavaksi kahlaan läpi L. M. Montgomeryn Anna-sarjan. Joten nyt, kun mulla on aikaa, hautaan itseni näihin kirjoihin :)
17. huhtikuuta 2009
Back in the loop
Teksti alla suomeksi.
So I got home, unfortunately and luckily. I don't who came up with that famous phrase about the journey being the most important part of your trip, but I strongly disagree. This is just a report of what happened on my way home and what's going on now without pictures (not my computer).
Pääsin siis kotiin, valitettavasti ja onneksi. En tiedä, kuka keksi sen typerän lauseen, että matka oleminen on tärkein osa reissua, mutta olen vahvasti eri mieltä. Tässä vain pieni raportti kotimatkani tapahtumista ja mitä tällä hetkellä tapahtuu ilman valokuvia (en ole omalla koneellani).
Geneva was beautiful. The only thing I regret is not having that McDonald's' free meal I had one in Swiss McDonald's Monopoly (long story). I saw the UN building and then came back to the airport. It was a terror heaving up my luggage to be weighed. As the lady kindly announced I had 20kg of surplus I was nearly choking. That would be 158fr. After a couple of heart throbbing moments and some twists to the story, I ended up paying the woman only 38fr (25e) which, I found, was quite reasonable :D Plus I had a plan for Helsinki-Vantaa airport and its check-in.
Geneve oli kaunis. Ainoa asia, jota kadun, on että en käyttänyt Mäkistä voittamaani ilmaisateriaa hyväkseni (Sveitsin Monopoli-kilpailu, pitkä juttu :D). Näin YK-rakennuksen ja sitten tulin takaisin lentokentälle. Oli kauhistuttavaa heivata matkatavarani punnittavaksi. Kun neiti kohteliaasti ilmoitti, minulla oli 20kg ylimääräistä painoa, minä olin tukehtumassa. Se tekisi 158fr. Muutaman sydäntävihlovan hetken ja asiankäänteen jälkeen, Maksoin naiselle vain 38fr painosta (25e), mikä, mielestäni, oli ihan kohtuullista :D Plus, mulla oli suunnitelma Helsinki-Vantaan lentokentän Check-iniin.
I had plenty of time at the airport and would have done some serious shopping, but was terrified of the next check-in and the overweight of my luggage there so I skipped it (just adimiring the cheeses and the wines and the chocolate from afar). I made some last minute calls to use up my prepaid card and then got on the plane. And, btw, got to sit next to a spoilt Swedish teenager who apparently didn't know the word sorry or just didn't care (talking about swedes, I'm guessing the latter). My flight to Copenhagen was a bit ahead of time and then I just changed the plain in Copenhagen and the flight from there left early. I totally took advantage of the fact that they served REAL rhy bread on the plane and enjoyed every bit of it (though kicked the smoked "cheese" out of the combination).
Minulla oli hyvin aikaa lentokentällä ja olisin tosissaan shoppaillut, mutta olin järkyttynyt ja peloissani seuraavan check-inin puolesta, joten jätin kaiken sen välistä (ihaillen vain kaukaa niitä juustoja, viinejä ja suklaita). Soittelin pari puhelua tuhlatakseni prepaid-liittymäni saldon ja hyppäsin koneeseen. Ja sain muuten viereeni lellityn ruotsalaisteinin, joka ei näyttänut osaavan sanoa anteeksi tai ei vain välittänyt siitä (ruotsalaiset tuntien jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköiseltä). Lento Kööpenhaminaan oli etuaassa ja sitten vain vaihdoin siellä ja lento lähtikin etuajassa. Hyödynsin täysin Blue1:n ruisleipätarjottavan ja nautin joka palasta (heivattuani sen savustetun juuston sieltä välistä).
My flight was ahead of schedule and I now had 4h to kill before my next check-in counter would open at 5.30. I took a cab to cousin's place and we entertained each other until 4.50 and then I took the bus back to the airport. The first encounter with a Finnish party animal happened then. Someone spending their Little Saturday catted us up in a non-matter-of-factly way and in a very non-funny-but-trying-too-desperately kinda way. That was the first time I realised I was in Finland, I think. Doing my check-in at 5.30 a.m. really gave me a lot of options. I left my other (hand luggage, 14 kg - 6 too much) bag innocently behind a stand and only checked in the bag that was going to the cargo. And anyway, the plane was half empty.
Lentoni oli etuajassa Helsingissä ja minulla oli nyt 4 tuntia aikaa tapettavanani ennen check-inin aukeamista 5.30. Menin taksilla serkkuni luo ja viihdytimme toisiamme klo 4.50 asti ja sitten menin bussilla takaisin lentokentälle. Siinä odotellessamme sain ensipuraisun suomalaiseen juhlakulttuuriin, kun miespuolinen pikkulauantain viettäjä saapui lievässä 6 promillen humalassa kertomaan meille hyvin hauskoja ja originellejä juttuja. Se oli eka kerta, kun tajusin tosiaan olevani Suomessa. Kun tekee check-inin 5.30, niin jää tosi paljon vaihtoehtoja, miten sen tekee. Itse jätin käsimatkalaukkuni viattomasti tolpan taa (14kg - vain kuusi ylimääräistä) ja ilmoitin vain ruumaan menevän laukkuni. Sitä paitsi se kone oli puoliks tyhjä.
My plain home did not touch the ground on time and every minute seemed like an eternity. I had been up for almost 24h and was fighting back tears and emotions that I got for not being in Switzerland anymore and not being home either. It was such a relief to get to hug my parents. As it was amazing to see my little sister smile at me when we got home.
Koneeni ei koskettanut maankamaraa ajoissa ja jokainen ylimääräinen minuutti tuntui ikuisuudelta. Olin ollut hereillä lähes 24h ja taistellut kyyneliä ja tunteita vastaan, kun en enää ollutkaan Sveitsissä enkä myöskään kotona. Oli niin iso helpotus halata vanhempiani. Ja oli mahtavaa nähdä pikkusisko Sirppanan hymy, kun tulin kotiin.
Thursday saw me going shopping with my sister and my mum, having smoked white fish and grilled eals (a form of them that is popular where I live) and just having a normal everyday talk with my family. I also got to see my boyfriend and it was not as easy as I had thought. But now we're doing great considering the circumstances. Friday I finally saw my friends at a party I had thrown for my homecoming and was fighting back tears of joy several times. I did get a few sarcastic remarks on me talking too much about Switzerland, but I actually think I wasn't that bad. I would have been more subtle without alcohol. This is one thing that French taught me: even though I was residing in a culture that appreciated small talk and nonsense chit-chat, I grew less talkative. I really had to think about how to express things so I did not open my mouth unless I knew it wasn't too complicated for me or the others. And here I've taken on some of that reflective mood. I have to write about some things I've gone through and I have to tell you coming home had some serious revelations to me that I had been saved from being far from home that all crashed on me with a full speed and all in one. So I'll try to write as I'm digesting all that's happening and cursing the fact I'm not writing anonymously (so I could let some of this out).
Torstai koostui shoppailureissusta äitin ja siskon kanssa, savusiian ja nahkiaisten syömisestä perheen kanssa sekä normaalista arkisesta perhekeskustelusta. Näin myös Housuboyn ja jälleennäkeminen ei ollut niin helppoa, kuin olin kuvitellut, mutta asiat menevät nyt hienosti olosuhteet huomioon ottaen. Perjantaina näin vihdoin ystäväni bileissä, jotka olin järjestänyt kotiinpaluuni kunniaksi ja taistelin onnen kyyneliä vastaan useammassa otteessa. Tuli noita sarkastisia kommentteja siitä, että puhun liikaa Sveitsistä pari, mutta oikeastaan en ollut mielestäni edes niin paha. Suurin osa löpinöistäni johtui alkoholista. Tämä on yksi asia, mikä vieraan kielen kulttuuri opetti minulle: vaikka olin kulttuurissa, jossa höpötys ja small talk ovat erittäin arvostettuja, minusta tuli hiljaisempi. Piti tosissaan miettiä aina ennen suunsa avaamista, oliko asian ilmaiseminen minulle tai kuulijalle liian vaikeaa. Suomessa olen pitänyt osan tästä. Että onko minun pakko aina sanoa joka asiaan jotain. Mun on vielä kirjoitettava parista asiasta, jotka koin ja sekin on sanottava, että kotiintulo toi mukanaan muutamia paljastuksia, jotka ovat olleet erittäin rankkoja minulle, joilta minua oli säästetty ollessani reissussa ja jotka tulivat täydellä voimalla ja yhtenä ryöppynä niskaani palattuani. Joten yritän kirjoittaa samalla kun sulattelen asioita ja kiroan sitä, että en enää kirjoita anonyymisti (, että voisin purkaa osan näistä tunteista julki)
So I got home, unfortunately and luckily. I don't who came up with that famous phrase about the journey being the most important part of your trip, but I strongly disagree. This is just a report of what happened on my way home and what's going on now without pictures (not my computer).
Pääsin siis kotiin, valitettavasti ja onneksi. En tiedä, kuka keksi sen typerän lauseen, että matka oleminen on tärkein osa reissua, mutta olen vahvasti eri mieltä. Tässä vain pieni raportti kotimatkani tapahtumista ja mitä tällä hetkellä tapahtuu ilman valokuvia (en ole omalla koneellani).
Geneva was beautiful. The only thing I regret is not having that McDonald's' free meal I had one in Swiss McDonald's Monopoly (long story). I saw the UN building and then came back to the airport. It was a terror heaving up my luggage to be weighed. As the lady kindly announced I had 20kg of surplus I was nearly choking. That would be 158fr. After a couple of heart throbbing moments and some twists to the story, I ended up paying the woman only 38fr (25e) which, I found, was quite reasonable :D Plus I had a plan for Helsinki-Vantaa airport and its check-in.
Geneve oli kaunis. Ainoa asia, jota kadun, on että en käyttänyt Mäkistä voittamaani ilmaisateriaa hyväkseni (Sveitsin Monopoli-kilpailu, pitkä juttu :D). Näin YK-rakennuksen ja sitten tulin takaisin lentokentälle. Oli kauhistuttavaa heivata matkatavarani punnittavaksi. Kun neiti kohteliaasti ilmoitti, minulla oli 20kg ylimääräistä painoa, minä olin tukehtumassa. Se tekisi 158fr. Muutaman sydäntävihlovan hetken ja asiankäänteen jälkeen, Maksoin naiselle vain 38fr painosta (25e), mikä, mielestäni, oli ihan kohtuullista :D Plus, mulla oli suunnitelma Helsinki-Vantaan lentokentän Check-iniin.
I had plenty of time at the airport and would have done some serious shopping, but was terrified of the next check-in and the overweight of my luggage there so I skipped it (just adimiring the cheeses and the wines and the chocolate from afar). I made some last minute calls to use up my prepaid card and then got on the plane. And, btw, got to sit next to a spoilt Swedish teenager who apparently didn't know the word sorry or just didn't care (talking about swedes, I'm guessing the latter). My flight to Copenhagen was a bit ahead of time and then I just changed the plain in Copenhagen and the flight from there left early. I totally took advantage of the fact that they served REAL rhy bread on the plane and enjoyed every bit of it (though kicked the smoked "cheese" out of the combination).
Minulla oli hyvin aikaa lentokentällä ja olisin tosissaan shoppaillut, mutta olin järkyttynyt ja peloissani seuraavan check-inin puolesta, joten jätin kaiken sen välistä (ihaillen vain kaukaa niitä juustoja, viinejä ja suklaita). Soittelin pari puhelua tuhlatakseni prepaid-liittymäni saldon ja hyppäsin koneeseen. Ja sain muuten viereeni lellityn ruotsalaisteinin, joka ei näyttänut osaavan sanoa anteeksi tai ei vain välittänyt siitä (ruotsalaiset tuntien jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköiseltä). Lento Kööpenhaminaan oli etuaassa ja sitten vain vaihdoin siellä ja lento lähtikin etuajassa. Hyödynsin täysin Blue1:n ruisleipätarjottavan ja nautin joka palasta (heivattuani sen savustetun juuston sieltä välistä).
My flight was ahead of schedule and I now had 4h to kill before my next check-in counter would open at 5.30. I took a cab to cousin's place and we entertained each other until 4.50 and then I took the bus back to the airport. The first encounter with a Finnish party animal happened then. Someone spending their Little Saturday catted us up in a non-matter-of-factly way and in a very non-funny-but-trying-too-desperately kinda way. That was the first time I realised I was in Finland, I think. Doing my check-in at 5.30 a.m. really gave me a lot of options. I left my other (hand luggage, 14 kg - 6 too much) bag innocently behind a stand and only checked in the bag that was going to the cargo. And anyway, the plane was half empty.
Lentoni oli etuajassa Helsingissä ja minulla oli nyt 4 tuntia aikaa tapettavanani ennen check-inin aukeamista 5.30. Menin taksilla serkkuni luo ja viihdytimme toisiamme klo 4.50 asti ja sitten menin bussilla takaisin lentokentälle. Siinä odotellessamme sain ensipuraisun suomalaiseen juhlakulttuuriin, kun miespuolinen pikkulauantain viettäjä saapui lievässä 6 promillen humalassa kertomaan meille hyvin hauskoja ja originellejä juttuja. Se oli eka kerta, kun tajusin tosiaan olevani Suomessa. Kun tekee check-inin 5.30, niin jää tosi paljon vaihtoehtoja, miten sen tekee. Itse jätin käsimatkalaukkuni viattomasti tolpan taa (14kg - vain kuusi ylimääräistä) ja ilmoitin vain ruumaan menevän laukkuni. Sitä paitsi se kone oli puoliks tyhjä.
My plain home did not touch the ground on time and every minute seemed like an eternity. I had been up for almost 24h and was fighting back tears and emotions that I got for not being in Switzerland anymore and not being home either. It was such a relief to get to hug my parents. As it was amazing to see my little sister smile at me when we got home.
Koneeni ei koskettanut maankamaraa ajoissa ja jokainen ylimääräinen minuutti tuntui ikuisuudelta. Olin ollut hereillä lähes 24h ja taistellut kyyneliä ja tunteita vastaan, kun en enää ollutkaan Sveitsissä enkä myöskään kotona. Oli niin iso helpotus halata vanhempiani. Ja oli mahtavaa nähdä pikkusisko Sirppanan hymy, kun tulin kotiin.
Thursday saw me going shopping with my sister and my mum, having smoked white fish and grilled eals (a form of them that is popular where I live) and just having a normal everyday talk with my family. I also got to see my boyfriend and it was not as easy as I had thought. But now we're doing great considering the circumstances. Friday I finally saw my friends at a party I had thrown for my homecoming and was fighting back tears of joy several times. I did get a few sarcastic remarks on me talking too much about Switzerland, but I actually think I wasn't that bad. I would have been more subtle without alcohol. This is one thing that French taught me: even though I was residing in a culture that appreciated small talk and nonsense chit-chat, I grew less talkative. I really had to think about how to express things so I did not open my mouth unless I knew it wasn't too complicated for me or the others. And here I've taken on some of that reflective mood. I have to write about some things I've gone through and I have to tell you coming home had some serious revelations to me that I had been saved from being far from home that all crashed on me with a full speed and all in one. So I'll try to write as I'm digesting all that's happening and cursing the fact I'm not writing anonymously (so I could let some of this out).
Torstai koostui shoppailureissusta äitin ja siskon kanssa, savusiian ja nahkiaisten syömisestä perheen kanssa sekä normaalista arkisesta perhekeskustelusta. Näin myös Housuboyn ja jälleennäkeminen ei ollut niin helppoa, kuin olin kuvitellut, mutta asiat menevät nyt hienosti olosuhteet huomioon ottaen. Perjantaina näin vihdoin ystäväni bileissä, jotka olin järjestänyt kotiinpaluuni kunniaksi ja taistelin onnen kyyneliä vastaan useammassa otteessa. Tuli noita sarkastisia kommentteja siitä, että puhun liikaa Sveitsistä pari, mutta oikeastaan en ollut mielestäni edes niin paha. Suurin osa löpinöistäni johtui alkoholista. Tämä on yksi asia, mikä vieraan kielen kulttuuri opetti minulle: vaikka olin kulttuurissa, jossa höpötys ja small talk ovat erittäin arvostettuja, minusta tuli hiljaisempi. Piti tosissaan miettiä aina ennen suunsa avaamista, oliko asian ilmaiseminen minulle tai kuulijalle liian vaikeaa. Suomessa olen pitänyt osan tästä. Että onko minun pakko aina sanoa joka asiaan jotain. Mun on vielä kirjoitettava parista asiasta, jotka koin ja sekin on sanottava, että kotiintulo toi mukanaan muutamia paljastuksia, jotka ovat olleet erittäin rankkoja minulle, joilta minua oli säästetty ollessani reissussa ja jotka tulivat täydellä voimalla ja yhtenä ryöppynä niskaani palattuani. Joten yritän kirjoittaa samalla kun sulattelen asioita ja kiroan sitä, että en enää kirjoita anonyymisti (, että voisin purkaa osan näistä tunteista julki)
6. huhtikuuta 2009
All you've given me
My Saturday in pictures// lauantaini kuvina
From the vineyard// viinitilalta
Cherry trees blossom// kirsikkapuut kukassa
Me working at the vineyard with my male friend. Do notice my fierce pose with the tummy stuck out. My sister will have a laugh when she sees this...
// Minä töissä viinitilalla kaveripoikani kanssa. Huomatkaa tyylikäs poseeraukseni vatsa pystyssä. Siskoni saa tästä kuvasta niin hyvät (epätoivon) naurut
And the road that climbs up high that we drove just for sightseiing//
Ja tie, jota ajoimme vain nähdäksemme maisemia
Valais 20.30h
This does not happen often, but this time I am at a loss for words and can't say anything that would be more impressive than these photos (at least for me).
Tätä ei tapahdu usein, mutta en löydä sanoja eikä mikään, mitä sanon, olisi niin vaikuttavaa kuin nämä kuvat (ainakaan minulle).
From the vineyard// viinitilalta
Cherry trees blossom// kirsikkapuut kukassa
Me working at the vineyard with my male friend. Do notice my fierce pose with the tummy stuck out. My sister will have a laugh when she sees this...
// Minä töissä viinitilalla kaveripoikani kanssa. Huomatkaa tyylikäs poseeraukseni vatsa pystyssä. Siskoni saa tästä kuvasta niin hyvät (epätoivon) naurut
And the road that climbs up high that we drove just for sightseiing//Ja tie, jota ajoimme vain nähdäksemme maisemia
Valais 20.30h
This does not happen often, but this time I am at a loss for words and can't say anything that would be more impressive than these photos (at least for me).
Tätä ei tapahdu usein, mutta en löydä sanoja eikä mikään, mitä sanon, olisi niin vaikuttavaa kuin nämä kuvat (ainakaan minulle).
3. huhtikuuta 2009
My first demotivating experience
Thursday I had to replace one of the teachers that I usually work with. So far I've only assisted the teachers or given a part of the lesson in the secondary school. It has been apparent to me in the secondary school that school is really obligatory whereas the upper secondary school is optional and people who go there (usually more or less) want to be there. But what I went through Thursday was so horrible. I've never experienced such a lack of respect from the pupils nor a feeling of complete helplessness from my part. Usually I have a certain authority that I've noticed when I'm giving a lesson. I can make the class be quiet. Today the first lesson I gave, I did terribly. I was so frustrated with myself and with the class. I was on the verge of tears but this was not because of something they did but just out of anger for myself that I couldn't handle them. Luckily the other two lessons went better. I would really like to have a perspective to this because I come from the north of Finland. So is my idea of kids unreal because we don't have that lack of respect as much as in the south or are they really worse here?
Torstaina jouduin tekemään sijaisuuden eräälle opettajalle, jonka kanssa olen yleensä täällä työskennellyt. Tähän asti olen vain avustanut tai opettanut osan tunnista tuolla yläasteella. Tuolla on ollut ilmiselvää se, että koulu on pakollista kun taas lukio on vapaaehtoista ja ne, jotka menevät sinne (yleensä enemmän tai vähemmän) haluavat olla siellä. Mutta mitä koin torstaina oli jotain niin kamalaa. En ole koskaan kokenut tuollaista kunnioituksen puutetta oppilailta tai täydellistä avuttomuuden tunnetta omista avuistani. Yleensä minulla on tietynlainen auktoriteetti, jonka olen huomannut pitäessäni tunteja. Saan luokan hiljaiseksi. Tänään ensimmäinen tunti jonka pidin, olin ihan surkea. Olin niin turhautnut itseeni ja luokkaani. Purskahdin melkein itkuun, mutta en suinkaan heidän ansiostaan vaan suuttumuksesta itselleni, että en saanut pidettyä heitä kurissa. Onneksi toinen tunti meni paremmin. Haluaisin todella tähän perspektiiviä, koska tulen Pohjois-Suomesta. Onko käsitykseni epärealistinen, koska pohjoisessa ei esiinny niin paljon kurittomuutta kuin etelässä, vai ovatko het tosiaan pahempia täällä?
Torstaina jouduin tekemään sijaisuuden eräälle opettajalle, jonka kanssa olen yleensä täällä työskennellyt. Tähän asti olen vain avustanut tai opettanut osan tunnista tuolla yläasteella. Tuolla on ollut ilmiselvää se, että koulu on pakollista kun taas lukio on vapaaehtoista ja ne, jotka menevät sinne (yleensä enemmän tai vähemmän) haluavat olla siellä. Mutta mitä koin torstaina oli jotain niin kamalaa. En ole koskaan kokenut tuollaista kunnioituksen puutetta oppilailta tai täydellistä avuttomuuden tunnetta omista avuistani. Yleensä minulla on tietynlainen auktoriteetti, jonka olen huomannut pitäessäni tunteja. Saan luokan hiljaiseksi. Tänään ensimmäinen tunti jonka pidin, olin ihan surkea. Olin niin turhautnut itseeni ja luokkaani. Purskahdin melkein itkuun, mutta en suinkaan heidän ansiostaan vaan suuttumuksesta itselleni, että en saanut pidettyä heitä kurissa. Onneksi toinen tunti meni paremmin. Haluaisin todella tähän perspektiiviä, koska tulen Pohjois-Suomesta. Onko käsitykseni epärealistinen, koska pohjoisessa ei esiinny niin paljon kurittomuutta kuin etelässä, vai ovatko het tosiaan pahempia täällä?
1. huhtikuuta 2009
The last week
Teksti suomeksi enkunkielisen jälkeen.
A week from now, I'll be on my way home. You know how they say home is where your heart is? Well I know a lot of exchangees go through this, but what do you do when a part of that heart stays here and the other one is happy to go home? I'm so sad that, had I known I'd have no work to go home to, I could have stayed longer. And that is no longer an option. Maybe I can substitute teachers in Finland..
My business would have thrived here: I counted I've earned ~ 60 fr a week = 240fr a month (and could have asked for more) by teaching English and here my skills are really appreciated. Also, having had to think about why something is the way it is (most difficult one for the French speakers being the difference between passé composé and telling whether to use past simple or past perfect in their sentences) has made me understand the language I am teaching a bit more.
Packing is extremely difficult. I have a long list of things that I could get rid of in case they don't fit in. And I think the list is not long enough, if you know what I mean. I have too much stuff and already sent some over to Finland, but it doesn't seem to be enoug.h
Tomorrow will be my last entire day at school, Friday being a special day, and then Monday morning I will go to the first four lessons, then I'll go to eat fondue at one of my students' house and the afternoon and Tuesday will be just for me. On Friday I'll meet with the first representative that took me under his wing and organised my first trainership. I'm also making my family a Finnish dinner in the evening. Menu: 1) mushroom soop / regular green salad 2) my specialty meatloaf with mashed potatoes 3) Finnish pancake with strawberry jam/ sugar. Mum, if you read this, I have no idea how to make the latter :D *banging head on the wall* I'm hoping I'll get to see my male friend over a drink before I'm going home as well as the two girls in my coordinator's family. That would have to be done on Saturday. On Sunday, I'll go to see the other castle of Sion and in the evening, go take a walk on the lake that I havent' seen yet. On Monday: school, saying goodbyes there, then going to say goodbye to my first school and then a tour for all the pictures that I have yet to take. Also, my computer will not function after Monday because I'll return the external fan to my coordinator :D Tuesday: nothing set yet but a great supper with the family <3 Oh...
Yet to buy: a table bell for my granny (the one with which you call people to come to the table)
All the souvenirs except those of my sisters (have to be bought at the airport so the weight does not count in the check-in, plus I get tax free)
Viikko tästä ja olen matkalla kotiin. Tiedättehän sen sanonnan, että siellä koti, missä sydän?
Tunnen tosiaan monta vaihto-oppilasta, jotka ovat läpikäyneet tämän, mutta mitä tehdä, kun toinen puoli sydämestä haluaa jäädä tänne ja toinen puoli iloitsee kotiinpaluusta? Olen niin surullinen siitä, että jos olisin tiennyt, että minulla ei ole työtä palatessani kotiin,
olisin voinut jäädä pitemmäksi aikaa. Ja nyt se ei ole enää mahdollista. Ehkä voin tehdä opettajan sijaisuuksia Suomessa..
Liiketoimintani oisi kukoistanut täällä: laskin, että olen ansainnut ~60fr/ viikko = 240fr/ kuukausi (ja oisin voinut pyytää enemmän) opettamalla enkkua
ja täällä taitojani jopa arvostetaan todella. Sen lisäksi olen joutunut ajattelemaan todella, miksi asia jokin asia on kuten se on (esim. ranskassa käytetään perfektimuotoa
silloinkin, kun suomessa ja enkussa käytettäsiin imperfektiä), minkä ansiosta olen alkanut ymmärtää opettamaani kieltä hieman paremmin.
Pakkaaminen on erittäin vaikeaa. Mulla on pitkä lista tavaroista, joista voin hankkiutua eroon, jos ne eivät mahdu mukaan. Ja se lista ei silti ole tarpeeksi pitkä,
jos tiedätte, mitä tarkoitan. Mulla on liikaa tavaraa ja lähetin jo osan Suomeen, mutta ei tainnut olla tarpeeksi.
Huominen on viimeinen täysi päiväni koulussa perjantain poikkeuspäivän takia.
Maanantaina menen vielä aamun ensimmäiselle neljälle tunnille, sitten syömään lounasta
erään oppilaani kotiin (fondueta) ja iltapäivä ja tiistai ovat vain minulle.
Perjantaina tapaan ensimmäisen linkkini, joka otti minut siipien suojaan ja järjesti
ensimmäisen työvaihtoni koulun ja teen myös perheelleni suomalaisen illallisen. Menu: 1) sienikeitto/ vihreä salaatti 2) bravuurini lihamureke pottumuusilla
3) pannukakkua mansikkahillolla ja/ tai sokerilla. Äiti, jos luet tätä, ei ole mitään hajua, miten teen viimeisen *hakkaa päätä seinään*
Toivon, että näkisin vielä kaveripoikaani ennen lähtöäni esim. lasillisilla kuten myös koordinaattorini tyttöjä. Se pitäisi tehdä lauantaina.
Sunnuntaina menen katsomaan Sionin toisen linnan ja illalla kävelylle järven rannalle, koska en ole nähnyt näitä vielä.
Maanantaina: kouluun, hyvästit siellä, sitten hyvästit toisella koululla ja sitten kierros kaikkien niiden kuvaamattomien paikkojen tähden. Räps, räps. Myöskään tietokoneenihan ei toimi enää maanantain jälkeen, sillä palautan ulkoisen tuulettimeni koordinaattorilleni :D
tiistaina ei mitään sovittua vielä, paitsi suuri viimeinen ehtoollinen perheen kanssa <3 oih ja voih...
vielä ostettava: mummilleni ruokakello. Siis sellanen, millä kilkutetaan porukka syömään. Kaikki matkamuistot, paitsi siskojeni (jotka ostan lentokentältä a) koska sillon se paino ei ole laukussani ja ei vaikuta check-inissä ja b) koska saan tax freen)
A week from now, I'll be on my way home. You know how they say home is where your heart is? Well I know a lot of exchangees go through this, but what do you do when a part of that heart stays here and the other one is happy to go home? I'm so sad that, had I known I'd have no work to go home to, I could have stayed longer. And that is no longer an option. Maybe I can substitute teachers in Finland..
My business would have thrived here: I counted I've earned ~ 60 fr a week = 240fr a month (and could have asked for more) by teaching English and here my skills are really appreciated. Also, having had to think about why something is the way it is (most difficult one for the French speakers being the difference between passé composé and telling whether to use past simple or past perfect in their sentences) has made me understand the language I am teaching a bit more.
Packing is extremely difficult. I have a long list of things that I could get rid of in case they don't fit in. And I think the list is not long enough, if you know what I mean. I have too much stuff and already sent some over to Finland, but it doesn't seem to be enoug.h
Tomorrow will be my last entire day at school, Friday being a special day, and then Monday morning I will go to the first four lessons, then I'll go to eat fondue at one of my students' house and the afternoon and Tuesday will be just for me. On Friday I'll meet with the first representative that took me under his wing and organised my first trainership. I'm also making my family a Finnish dinner in the evening. Menu: 1) mushroom soop / regular green salad 2) my specialty meatloaf with mashed potatoes 3) Finnish pancake with strawberry jam/ sugar. Mum, if you read this, I have no idea how to make the latter :D *banging head on the wall* I'm hoping I'll get to see my male friend over a drink before I'm going home as well as the two girls in my coordinator's family. That would have to be done on Saturday. On Sunday, I'll go to see the other castle of Sion and in the evening, go take a walk on the lake that I havent' seen yet. On Monday: school, saying goodbyes there, then going to say goodbye to my first school and then a tour for all the pictures that I have yet to take. Also, my computer will not function after Monday because I'll return the external fan to my coordinator :D Tuesday: nothing set yet but a great supper with the family <3 Oh...
Yet to buy: a table bell for my granny (the one with which you call people to come to the table)
All the souvenirs except those of my sisters (have to be bought at the airport so the weight does not count in the check-in, plus I get tax free)
Viikko tästä ja olen matkalla kotiin. Tiedättehän sen sanonnan, että siellä koti, missä sydän?
Tunnen tosiaan monta vaihto-oppilasta, jotka ovat läpikäyneet tämän, mutta mitä tehdä, kun toinen puoli sydämestä haluaa jäädä tänne ja toinen puoli iloitsee kotiinpaluusta? Olen niin surullinen siitä, että jos olisin tiennyt, että minulla ei ole työtä palatessani kotiin,
olisin voinut jäädä pitemmäksi aikaa. Ja nyt se ei ole enää mahdollista. Ehkä voin tehdä opettajan sijaisuuksia Suomessa..
Liiketoimintani oisi kukoistanut täällä: laskin, että olen ansainnut ~60fr/ viikko = 240fr/ kuukausi (ja oisin voinut pyytää enemmän) opettamalla enkkua
ja täällä taitojani jopa arvostetaan todella. Sen lisäksi olen joutunut ajattelemaan todella, miksi asia jokin asia on kuten se on (esim. ranskassa käytetään perfektimuotoa
silloinkin, kun suomessa ja enkussa käytettäsiin imperfektiä), minkä ansiosta olen alkanut ymmärtää opettamaani kieltä hieman paremmin.
Pakkaaminen on erittäin vaikeaa. Mulla on pitkä lista tavaroista, joista voin hankkiutua eroon, jos ne eivät mahdu mukaan. Ja se lista ei silti ole tarpeeksi pitkä,
jos tiedätte, mitä tarkoitan. Mulla on liikaa tavaraa ja lähetin jo osan Suomeen, mutta ei tainnut olla tarpeeksi.
Huominen on viimeinen täysi päiväni koulussa perjantain poikkeuspäivän takia.
Maanantaina menen vielä aamun ensimmäiselle neljälle tunnille, sitten syömään lounasta
erään oppilaani kotiin (fondueta) ja iltapäivä ja tiistai ovat vain minulle.
Perjantaina tapaan ensimmäisen linkkini, joka otti minut siipien suojaan ja järjesti
ensimmäisen työvaihtoni koulun ja teen myös perheelleni suomalaisen illallisen. Menu: 1) sienikeitto/ vihreä salaatti 2) bravuurini lihamureke pottumuusilla
3) pannukakkua mansikkahillolla ja/ tai sokerilla. Äiti, jos luet tätä, ei ole mitään hajua, miten teen viimeisen *hakkaa päätä seinään*
Toivon, että näkisin vielä kaveripoikaani ennen lähtöäni esim. lasillisilla kuten myös koordinaattorini tyttöjä. Se pitäisi tehdä lauantaina.
Sunnuntaina menen katsomaan Sionin toisen linnan ja illalla kävelylle järven rannalle, koska en ole nähnyt näitä vielä.
Maanantaina: kouluun, hyvästit siellä, sitten hyvästit toisella koululla ja sitten kierros kaikkien niiden kuvaamattomien paikkojen tähden. Räps, räps. Myöskään tietokoneenihan ei toimi enää maanantain jälkeen, sillä palautan ulkoisen tuulettimeni koordinaattorilleni :D
tiistaina ei mitään sovittua vielä, paitsi suuri viimeinen ehtoollinen perheen kanssa <3 oih ja voih...
vielä ostettava: mummilleni ruokakello. Siis sellanen, millä kilkutetaan porukka syömään. Kaikki matkamuistot, paitsi siskojeni (jotka ostan lentokentältä a) koska sillon se paino ei ole laukussani ja ei vaikuta check-inissä ja b) koska saan tax freen)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)