Eli kuinka menetin uskoni ihmisiin (ensimmäistä kertaa)
So the sherlock holmeses of Finland had finally figured out that reporting to our teacher if we're being bullied at school doesn't help the situation but might actually make it worse. Three hoorays to the geniuses of this country, where ever would we be without you?!
I started school over ten years ago but not much has changed, I hear. About a week after starting school I had learned the first lesson: there was something wrong with me. Apparently I talked too loud, was too nice or laughed too much for someone's liking. And at the beginning I had no one that would stand up for me. Being the idiot I was, I just had to go and tell my teacher. After a month, as she saw through my bully's behaviour as being that of someone seeking attention, she tried to help him on the process every time something happened to me. So she made me write a note to my parents to take home the point of this exercice being "what did I do to push his buttons?" It totally made sense. I convinced myself if only I had done better, if only I had shut up, I would have been left alone. So I did. And nothing changed. By this time I'd made a friend. And the bully targeted her as well. At this point I saw she was defenseless and I couldn't just stand there waiting with my arms folded while he was banging my dear friend's head on the wall. And I became louder, I spoke out every chance I got to defend my friend. Not to the teacher, though. To him. And I payed the price.
I remember I couldn't even continue a hobby I liked because he was there as well. I couldn't bring myself to see him in the evening as well. The school nurse came to talk to us about what bullying might do to kids showing us brutal photos about what had happened to some of the kids due to being pushed around. I had to leave the class halfway through and was being made fun of because I couldn't handle the pictures. The funny thing is, I didn't care about the pictures but was horrified by the fact they were giving him ideas about what to do to me next.
At some point I did think it was beneficial to me to be bullied: it made me strong as they say. I'm a strong person. But I had a change of heart. A 7-year-old having her confidence trampled to the ground and having to wait until she was 12 to get to pick up the pieces was brutal. I had the confidence I have today the first day I waved my mom goodbye and stepped out of the door. I would be stronger had it not been for that first person, then the second and then the entire group that attacked me. It's easy to see now how they needed to crush the succesful, talkative, open girl when it was something the bullies didn't have. But then it was excruciating to hear the most handsome boy in the class coming up with nicknames and laughing at your face. It was devastating to go to school every day fearing for the worst. Would they leave me alone this time? Also, having our grades be read aloud sometimes sweatened the deal: everyone could pick on me for doing so great at school. Yet I was the only one in our class that was doing well and given hard time for it.
My parents must have suffered even more. After a while I stopped telling my teacher and as I did that, I lost the right to tell my parents, too. Or that's what I thought. I spent countless nights worrying, having physical reactions to my mental ill-being and hundreds of days concealing what was happening. Until it came to a point where I slipped something out on a questionnaire that was too severe to be taken lightly and my teacher (who by then was another one) recognised my handwriting from an anonymous confession. The pain I saw in my parents' eyes when my teacher informed them about what was going on was indescribable.
The situation really didn't get that much better for good until I started on the 7th grade. By then I was separated from all the people I didn't need to be around with. And I came into a class where I was able to be myself 24/7. I was not foolish enough to not thank the universe and enjoy every minute of it, finally.
To have experienced everything from physical violence to verbal abuse and social exclusion, I have to say I've never seen a case where the situation has been handled properly. In my sister's class I saw one of these exclusive cases turned around - only for the previously excluded one to exploit her position by shutting some previous friends otuside the circle. But really, I wouldn't blame the teachers: they do the best they can with the time they have and let's face it: the sum they get paid doesn't actually encourage them to stay at school after hours to solve all of these problems. And this is not meant as a negative remark on teachers claiming them to value money over children's safety. In my case, the bullies' parents weren't willing to co-operate and so the school was more or less stripped out of arms. But woudl a tiny white lie hurt? I know a really close case where a junior-high teacher had threatened the bullies with a 10 000 euro law-suit and told them this was the worst that could happen. Money talks, and worked its magic that time around: bullying stopped, the teased boy included to the brotherhood and things well. I wish I had had someone with such authority and passion about the issue on my side.
"Forgive, sounds good. Forget, I'm not sure I could. They say time heals everything, but I'm still waiting."
- Dixie Chicks - Not ready to make nice
Niin nämä Suomen Sherlock Holmesit ovat vihdoin keksineet, että koulukiusaamisen raportointi opettajalle ei välttämättä auta tilannetta, vaan saattaa jopa pahentaa asiaa (linkki yllä englanninkielisessä tekstissä). Kolme hurraahuutoa maamme neropateille, mitä ihmettä me tekisimme ilman teitä?!
Aloitin kouluni yli kymmenen vuotta sitten, mutta näköjään juuri mikään ei ole muuttunut. Noin viikko koulun alkamisesta olin oppinut ensimmäisen asian: minussa oli jotain vikaa. Ilmeisesti olin liian kovaääninen, liian kiltti tai nauroin liian lujaa erään henkilön maulle. Ja alussa minulla ei ollut ketään puolustamassa. Idiootti kun olin, kerroin vaikeuksistani opettajalleni. Kuukauden jälkeen opettajani huomasi, että kiusaajani haki toiminnallaan huomiota ja yritti auttaa häntäkin joka kerta, kun minulle oli tapahtunut jotain. Joten hän pisti minut kirjoittamaan kotiin joka kerta, kun jotain tapahtui harjoituksen opetuksena "mitä minä tein ärsyttääkseni häntä tähän toimintaan?". Siinä oli todellakin järkeä. Vakuutin itselleni, että jos vain toimisin paremmin, jos vain olisin joskus hiljaa, minut olisi jätetty rauhaan. Joten tein niin. Mikään ei muuttunut. Tähän mennessä olin saanut ystävän ja kiusaaja oli ottanut hänetkin kohteekseen. Näin, kuinka puolustuskyvytön hän oli kiusaajan käsissä enkä enää voinut seisoa kädet puuskassa, kun rakkaan ystäväni päätä hakattiin seinään. Minusta tuli kovaäänisempi ja avasin suuni puolustaakseni ystävääni joka ikinen kerta. En tosin opettajalle. Vaan kiusaajalle. Ja maksoin siitä kovaa hintaa.
Muistan, että en voinut edes jatkaa harrastusta, josta pidin, koska hän oli siellä. En vain pystynyt näkemään sitä naama illallakin. Kouluterveydenhoitaja tuli puhuman meille kiusaamisesta rajuja kuvia mukanaan näyttääkseen, mitä töniminen ja väkivalta voisi tehdä. Minun piti lähteä luokasta puolivälissä ja kuunnella se iva, että en kestänyt kuvia. Hassua kyllä, minua eivät kuvottaneet ne kuvat vaan se, että kiusaajalleni annettiin lisää ideoita, mitä tehdä minulle seuraavaksi.
Jossain vaiheessa olin sitäkin mieltä, että kiusaamisesta oli hyötyäkin: se teki minusta vahvan, kuten ne sanovat minulle. Minä olen vahva persoona. Mutta muutin mieleni. 7-vuotias, jonka itsetunta poljetaan maahan ja joka joutuu odottamaan 12-vuotiaaksi saadakseen alkaa jälleenrakennustöihin, on liian raaka ajatus. Minulla oli samanlainen itseluottamus kuin tänään sinä päivänä, jona ensimmäisen kerran heilutin äidille heipat ja olisin vahvempi ilman sitä ensimmäistä, toista ja lopulta ryhmää, joka hyökkäsi minun kimppuuni. Nyt on helppo tajuta, että heidän oli muserrettava se puhelias, menestyvä ja avoin tyttö, koska heiltä puuttui niitä ominaisuuksia. Mutta silloin oli vain rusentavaa kuulla luokan komeimman pojan keksivän ivanimiä ja nauravan päin naamaa. Oli kauheaa mennä kouluun joka päivä peläten pahinta. Jätettäisiinkö minut tänään rauhaan? Myös arvosanojen lukeminen ääneen luokan kuullen sinetöi kohtaloni: kuka tahansa saattoi pilkata minua hyvistä tuloksistani. Mutta minä olin ainoa, jolla meni hyvin ja jota kiusattiin siitä hyvästä.
Vanhempieni on täytynyt kärsiä vielä enemmän kuin minun. Jonkin ajan jälkeen lakkasin kertomasta tapahtumista opettajalle ja menetin samalla oikeuden kertoa vanhemmilleni. Tai niin kuvittelin. Pelkäsin, että se oli kaikki omaa vikaani. Vietin lukemattomia öitä murehtien, sairastaen fyysisiä oireita henkisen pahoinvoinnin takia ja satoja päiviä peitellen, mitä oikeasti oli tekeillä. Kunnes eräänä päivänä lipsautin eräässä kyselyssä asian, joka oli liian vakava otettavaksi kevyesti ja opettajani (silloin jo toinen) tunnisti käsialani nimettömänä kirjoitetusta paljastuksesta. Tuska, jonka näin vanhempieni silmissä, kun he olivat kuulleet tapahtumista, oli sanoinkuvaamaton.
Tilanne ei lopullisesti parantunut ennen kuin aloitin seitsemännen luokan ja kiusaajani menivät kaikki eri luokalle. Ja pääsin luokkaan, jossa saatoin olla oma itseni 24/7. En ollut niin typerä, että en olisi kiittänyt maailmankaikkeutta onnestani ja nauttinut joka hetkestä, vihdoinkin.
Koettuani kaiken fyysisestä väkivallasta sanalliseen solvaukseen ja ulkopuoliseksi jättämiseen on sanottava, että en ole koskaan nähnyt tilannetta, jossa tapaus olisi hoidettu oikein. Siskoni luokassa ulkopuolelle jätetty tapaus kääntyi nurinkurin: kun ulkopuolelle jätetty otettiin mukaan, hän käytti hyväkseen tilannetta ja pullautti porukasta ulos seuraavat. Silti, en syytä opettajia. Heidän palkoillaan ei voi syyttää siitä, että ei jaksa jäädä koulun jälkeen useampana iltana selvittelemään asioita. He tekevät parhaansa sillä ajalla, mitä heillä on. Ja tämä ei nyt tarkoita, että pidän opettajia ahneina paskiaisina, joita kiinnostaisi raha enemmän kuin lasten hyvinvointi (olenhan itsekin tuleva opettaja). Minun tapauksessani kiusaajan/ kiusaajien vanhemmat eivät olleet yhteistyöhaluisia ja koulu oli aseeton. Mutta olisiko pienestä valkoisesta valheesta haittaa? Läheinen tapaus yläasteelta: eräässä luokassa luokanvalvoja oli kertonut kiusaajille, että jos he jatkaisivat tomintaansa, pahimmassa tapauksessa odottaisi 10 000 euron haaste raastupaan. Raha saa maapallon pyörimään ja tässä tapauksessa teki tehtävänsä: kiusaaminen loppu, poika otettu mukaan ja kaikki hyvin. Toivon, että minullakin olisi ollut opettaja samanlaisella auktoriteetilla ja suhtautumisella asiaan puolellani.
7 kommenttia:
Tuo on totta, että kiusaamista on edelleen ja mitä rajuimmissa muodoissa. Ja kirjoitat tärkeästä asiasta.
Tyttöjen koulussa oli Turussa KiVa-koulu-projekti menossa ja pitkälti samoilla linjoilla ollaan täälläkin uudessa koulussa. Ja se mitä olen tuohon projektiin päässyt tutustumaan, niin olen todella tyytyväinen sen sisältöön. Siinä pyritään jo ennalta ehkäisemään kiusaamista ja Turussa oli jo saatu siitä erittäin positiivisia tuloksia. Mutta se ei ole vielä jokaisessa koulussa ja varmaan aina tulee olemaan kouluja, jotka väittävät, ettei heidän koulussa ole kiusaajia vaikka totuus taitaa olla se, että jokaisessa koulussa on kiusaamista jossakin muodossa ja kyse on vain siitä, miten koulu hoitaa nuo asiat.
Minuakin on kiusattu koulussa. Yläasteella pääsääntöisesti ja ammattilukiossa. Syyt pitkältikin samoja mitä sinulla. Koulu meni hyvin, esiintymisistä en pitänyt kiusaamisen takia - ja en pidä edelleenkään, mutta kaikki se on minua vahvistanut.
Paras oli muutama vuosi koulun jälkeen, kun olin ollut ammattilukiossa, jossa yksi pahimmista kiusaajistani puhui aina kovin ihastuneena yhdestä pojasta... pari vuotta myöhemmin tapasin kyseisen pojan bileissä ja aloimme seurustelemaankin. Olimme jo tiiviisti olleet yhdessä, kun minulle selvisi, että kyseessä oli sama poika.
Kiusaaja oli pojan kesätyöntekijänä ja eräänä kertana oli saanut ukkoskuuron niskaansa ja litimärkänä joutui lainaamaan minun vaatteitani. Ja seuraavana kesänä minä olin hänen tilallaan kesätyöpaikassa...
Toinen kiusaaja pyysi minulta jokunen vuosi sittne ystäväni kautta anteeksi yläasteen aikaisia kiusaamisiaan. Ja ei minulla häntä kohtaan mitään kaunoja ollut, mutta olin otettu kuitenkin anteeksipyynnöstä.
Täällä niin kompataan noita tuntoja. Minua kiusattiin kyläkoulussa kaikki 4 ensimmäistä kouluvuottani. 4. luokalla tilanne oli jo niin paha, että aamuisin itkin äitille, etten halua kouluun. Ja opettajan kommentti kiusaamiseen (joka tosiaan oli myös fyysistä) että muutaman vuoden jälkeen tekin katselette tosianne aivan uusin silmin (toisin sanoen rakkaudesta se hevonenkin potkii). Eipä ole potkinut eikä koskaan potki. En voi edelleenkään arvostaa tuota opettajaa ihmisenä tai ammattilaisena, vaikka hänestä usein puhutaan, että hänellä on erittäin hyvät pedagogiset valmiudet. Ja puh pah pelistä pois... ;)
Tavallaan kiusaaminen teki minusta vahvemman ihmisen, huomasin, että minun on itse tehtävä asioille jotain, jos tahdon menestyä ja pärjätä. Uudessa koulussa oli paljon parempi olla, kun kiusaaminen ei kohdistunut yksistään minuun vaan kaikkiin luokan oppilaisiin, sinänsä sairasta sekin.
Olen kyllä huomannut, miten yliopisto on ihana paikka. Siellä ei kiusata. Tai minä en ainakaan sellaista ole huomannut. Siellä ihminen saa toteuttaa itseään... Eikö?
Onneksi minulla on ollut niin ihana äiti ja ihana isä, että he ovat suojelleet minua ja tukeneet kiusaamisessa. Tuntuu hyvältä ajatella, että olen tämä ihminen huolimatta kiusaamisesta. Jos olisin ollut heikompi, olisin varmaan sairastunut pahasti. Menestymisestä ja avoimuudesta saa monesti maksaa kovaa hintaa niin koulussa kuin työelämässä, niin se vaan on. Mutta minä olen silti oma itseni enkä anna muiden lannistaa itseäni.
Sinä varmaan sun tiedätkin jo meidän perheen tarinaa, mihin kaikkeen kiusaaminen johti. Olen siitä edellisessä blogissa puhunut.
Olen itse yrittänyt miettiä välillä pääni puhki, miten kiusaaminen loppuisi. Yritän aktiivisesti toimia asian puolesta, mutta sekin on tehty tavallaan vaikeaksi, jos ei ole ns. ammattihenkilö: sairaanhoitaja, lääkäri, poliisi jne.
Tavallisella koululaisen äidillä ei ole kysyntää.
Tästä tulisi kamalan pitkä juttu jos kaiken laittaisin...
Kiusaaminen voi olla sellainen veteen piirretty viiva, joskus jopa kiusatun tunne kiusaamisesta. Kaikki kiusaaminen, kaikista syistä johtuva kiusaaminen on kuitenkin kiellettyä, eikä mistään syystä pidä hyväksyä kiusaamista.
Eri asia on nähdä kiusaaja kiusaamisen takana.
Itsellä on sellainen tilanne ollut, että minua aina kiusattiin perhesyittemme johdosta. Jossain vaiheessa (muutamana ekana vuotena koulussa) sitä paskaa pisti alaspäin, menin joskus porukan mukana. Niinhän se voi olla, että kiusaaja onkin kiusattu, joka ei osaa käsitellä asiaa.
Kiusaamista voi tapahtua myös kotona (puhutaan vaikeista kotioloista vaikkapa) ja kiusaaminen on ainoa keino lapselle purkaa omaa pahaa oloaan.
Nyt jälleen, tämä ei ole hyväksyttävää, mutta ainakin omakohtaisesti voin sanoa, että jollain tasolla ymmärrettävää. Lapset ovat lapsia, eivätkä osaa VÄLTTÄMÄTTÄ nähdä joko omaa tai muiden tuskaa kuten pitäisi.
Yksikään pieni lapsi ei ajattele, että minäpä tuhoan tuon lapsen tulevaisuuden ja teen hänestä ikuisesti kärsivän. Lapselle se tilanne on nyt, tämä hetki.
Joukossa tyhmyys tiivistyy.
Kiusaaminen on yhteinen asia.
Sitä minä ihmettelen, että voiko opetteja olla niin saakutin tyhmä, ettei näe kiusaamista tai ahdistuntta oppilasta?
Olen ennenkin kertonut, että lapsuuden perheemme asioista tiesivät kaikki ja LAPSET kiusaamalla olivat ainoita, jotka asiaan puuttuivat. Missä olivat välittävät aikuiset, naapurit ja opettajat?
Joskus kolmannella varmaan tajusin, että en voi laittaa muita kärsimään omasta pahasta olostani.
Itsellä oli hassu tilanne sinänsä, että tavallaan olin ihan suosittu joissain piireissä, tavallaan taas kiusattu. Olin kai jonkinlainen kovis, mutta hikaripissikset eivät minua sietäneet ;-). En ollut siis kuitenkaan mikään kiusattava reppana tavallaan, vaan ehkä juuri oiva kohde joillekin, minun kuviteltiin kestävän mitä vaan.
Olen siis aika nuorena tajunnut, mihin kiusaaminen voi johtaa ja olen aina ollut empaattinen.
Sellaisesta jatkuvasta kiusaamisesta ei ollut kyse, vaan ehkä enemmänkin kavereitten välisistä riidoista, myös minun kohdallani. Koin itse kuitenkin, että minua kiusattiin.
Kiusaajana olin mukana porukassa, sellaista lällätystä tai muuta vastaavaa harrastimme, milloin ketäkin kohtaan. Välillä olin itse kohteena. Ehkä monessa kohtaa tämä oli vain pihan kukkulan kuningasta, sellaista pihalla tapahtuvaa riitelyä ja yksin jäämisen pelkoa.
Myöhemmin ajattelin, että jäänkin mielummin sitten yksin kuin kuulun tuohon porukkaan. Vietin myöhemmin tosi mukavia hetkiä niidenkin kanssa, joita olimme kiusanneet.
Ehkä pohjimmiltaan kyse oli siitä, että aikuiset puhuivat lasten kuullen joistain pahaa ja heidän lapsensa leimattiin siinä samalla.
No, vaikka itse en ehkä ole ihan sellainen kiusaaja ollut, kuin yleensä asia mielletään, niin kaiken tajuamisesta seurasi, että minusta tulikin heikkojen puolustaja. Sen opetin myös lapsilleni eteenpäin ja siitä syystä oma lapseni makasi sitten eräänä päivänä sairaalassa...
Suo siellä, vetelä täällä.
Olen myös melkein joutunut erotetuksi koulusta amiksessa, kun eräs tyttö väitti minun kiusaavan häntä. Nuori ei pärjännyt koulussa ja antoi vanhemmilleen minut syyksi. Olin helppo kohde, opettaja inhosi minua, oli kovanaama. Koskaan, ikinä, milloinkaan, en pahaa sanaa, pahaa ajatusta edes häneen kohdistanut.
Erosin tämän syytöksen jälkeen koulusta, rehtorin pikkasanojen ja kiroilujen ja uhkauksien jälkeen. Vain kävelin ulos. Oikeus on minulle tärkeä asia, niinkin tärkeä, että yleensä toimin muiden etujen tähden, itseni taka-alalle työntäen.
Toivon, että se tyttö sai edes ammatin itselleen.
Että joskus myös kiusatun tarina on paskaa, eikä siinä ole todenperäisyyttä. Ehkä jotkut kuvittelevat mitä sattuu, tiedä häntä?
Tämä on niin vaikea asia. Monesta kiusatusta tulee myöhemmin paskamainen ihminen, joka kostaa kaiken kokemansa: työpaikalla, suhteessaan, harrastuksissa jne.
Moni kiusaaja taas vajoaa joko alkoholismiin tai kurjiin oloihin, tai sitten kärsii koko elämänsä jollain tasolla käytöksestään.
Olen tosi paljon kuunnellut ihmisiä ja heidän tarinoitaan, että uskallan näin sanoa.
Vaikka meidän perheessä on koettu kiusaamista useassakin sukupolvessa, olen aina yrittänyt myös nähdä sen kiusaajan siellä kaiken pahan takana.
Ehkä vaikeimpia koskaan lausumia sanojani oli poikani pahoinpitelyn jälkeen pahoinpitelijän itkevälle äidille, että "lapsesi tarvitsee sinua nyt".
Minä haluan vartioinnin kouluihin ja kovemman kurin myös.
Jos vanhemmat eivät voi/ halua kasvattaa lapsiaan, JONKUN pitää pystyä puuttumaan asiaan. Vastuuhernepussin heittely henkilöltä tai instanssilta on niin turhaa, jonkun pitää vain puuttua.
Kyse on lapsista, ei numeroista, lakipykälistä tai vanhempien oikeuksista tai koulun velvollisuuksista.
Ziri: multa ei ole kuin yksi henkilö pyytänyt anteeksi: se mainitsemani komein poika. Tiesin koko ajan, että hänen kiusaamisensa takana oli vain huono itsetunto. Mutta toivoisin näitä projekteja laajemmallekin, sillä uutisissakinhan puhuttiin tuosta projektista ja kuinka se on kokeiluasteella useissa kouluissa ympäri Suomea ja sille haetaan koko ajan lisää kokeilukouluja (isäni on tosiaan OAJ:n toiminnassa mukana ja olen kuullut asiasta tehdessäni sijaisuuksiakin). Ongelmana joillakin on jo musertava työtaakka, jonka lisäksi uusien projektien ottaminen tuntuu ylitsemenevältä, mutta minusta tämä on kaikista tärkein juttu.
Tiipi: samaa paskaa on mullekin syötetty ja sitten seurattu vierestä sairaalareissut ym. pääkivut ja huonot olot eikä tajuttu, että avunhuuto oli jo tullut ennen sitä tai että nämä kaksi liittyivät yhteen. Kiitän luojaa joka päivä vanhemmistani ja siitä, että kiusattu olin minä, eikä kukaan heikompi, sillä minua ei voitu murskata. Ehkä juuri se ärsyttikin kiusaajia, että en hävennyt juuri mitään. Yliopistossa olen huomannut enemmän sen, että sivistyneemmät (?) ihmiset tajuavat, kuinka muita kuuluu kohdella, vaikka heistä ei pitäisikään niin hurjasti. Ei tarvi bestiksiä olla, mutta yritettävä tulla toimeen ja kunnioitettava sekä jätettävä ilkeät kommentit muualle.
Natjale: Niinpä, ideaalimaailmassahan me emme kärsisi kiusauksesta mitenkään. Jotkin asiat olen tajunnut, kuten sen, että olin helppo kohde huonon itsetunnon omaaville, koska minä olin ärsyttävän itsevarma olento. Osalle olen antanut anteeksi jo useamman kerran, koska tiesin, että kaikki johtui vain oman itsetunnon pönkittämisestä. Koskaan en antanut takaisin - paitsi kerran. Kun minua oli uhattu hakkaamisella koko luokan kuollen ja nöyryytetty jälleen kerran sanallisestikin, muistin isäni sanat: hän hakee vain huomiota ja pönkittää sillä omaa pahaa oloaan, eikä hän oikeasti pystyisi minulle mitään tekemään. Ja silloin nöyryytin hänet käytökselläni - hän hävisi sanallisesti ja ei ollut tarpeeksi vahva fyysisesti. Koskaan en kuitenkaan nostanut nyrkkejä vastaan. Sen jälkeen kukaan ei uskaltanut minua uhkailla väkivallalla, koska he huomasivat, että minä en enää pelännyt ja yliote oli kadonnut.
Olen yrittänyt kovasti ymmärtää ja antaa anteeksi. Kai sen voisi tehdä, mutta minulta ei pyydetty anteeksi. Se katkeruus on siellä jossain eikä oikein ota kuollakseen ennen kuin joku myöntää, että mitä minulle tehtiin, ei ollut oikein. Ymmärrän silti sitä toista kantaakin - ja varsinkin, kun katselen tilannetta ulkopuolelta.
Blogissani on sulle jotain. :)
Sydän on kirveen muotoinen aina ja ikuisesti, eli Tapparaa tottakai. ;)
Moi.
Tulevana opena tällaiset kiusausjutut ovat aina niin ahdistavaa luettavaa. Sitä pelkää, ettei ehkä huomaa tai osaa auttaa kiusaustilanteissa tarpeeksi.
Surullisinta luettavaa ovat noiden julkisuuteen tulleiden kiusausjuttujen yleisökommentit. Ihmisillä näyttää olevan aika tiukkoja mielipiteitä siitä, miten kiusausasiat pitäisi hoitaa. Mutta kun sitten itse on siinä tilanteessa (itse kunakin osapuolena), keinot ovat usein aika vähissä.
Hienoa, että olet osannut kääntää kokemukset vahvuudeksi.
Lähetä kommentti