Leikkauksesta toipuminen

Minun lapseni saapui maailmaan siis kiireellisellä sektiolla. Tämä on siis se leikkaus, jota ei ole suunniteltu etukäteen, koska siihen ei nähdä syytä. Tämä ei kuitenkaan ole hätäsektio, jossa äidillä tai vauvalla on jo hätä ja vatsa vedetään auki pystysuunnassa. Oma leikkaushaavani on ihan häpyluun yläpuolella vaakaan.

Kaiken ironian huippu oli mielestäni tässä kaikessa se, että olin alun perin pyytänyt sektiota, koska pelkäsin synnytystä todella paljon. Minut puhuttiin tästä ympäri ja hyväksyin asian ja valmistauduin synnytykseen alakautta, mutta jostain kumman syystä minulla oli koko ajan sellainen intuitio, että nyt joudun kokemaan sitten ne kummankin tuskat. En tiedä, mistä tämä etiäinen johtui. Myönnän kyllä, että koen vielä jonkin verran katkeruutta asiasta, mutta kaikessa on puolensa ja ehdin vielä työstää näitä tuntemuksia ajan kanssa. Hassuinta on kuitenkin se, että koin ja koen edelleen (en tiedä, onko tällä todellisuuspohjaa?), että osa ihmisistä on tuomitsevia sitä kohtaan, että a) halusin leikkauksen pelkoperusteella ja b) siihen jouduin, enkä synnyttänyt kuten kaikki muutkin. Voin silti kertoa, että parhaani yritin, lapsi vain ei suostunut laskeutumaan lantioon ja suulakitarjonta teki synnytyksen edistymisestä mahdotonta. Toinen asia, mikä minua on jäänyt vaivaaman onkin se, että kohtuni ei auennut kuin yhdeksään senttiin ja siksi koen, että minun olisi pitänyt olla parempi ja sietää kipua enemmän, jotta olisin pärjännyt pidempään ilman kivunlievitystä.

Kun leikkauspäätös sitten tuli, minulta pääsi itku, kuten kerroinkin synnytyskertomuksessa. Itku tuli siitä pettymyksestä, että jouduin kokemaan kummatkin kivut. Itsekästä, mutta totta. Se tuli myös siitä, että minulle oli sanottu monta kertaa, että ponnistan todella hyvin ja olisin halunnut siitä "palkinnoksi" lapseni syliin ja tiedon siitä, että olin ollut vahva, pystynyt siihen ja ollut riittävän hyvä. Nyt myöhemmin olen lukenut ehkä liikaa tähän mielentilaani Vauva- ja KaksPlus-lehtien juttuja siitä, kuinka esimerkiksi kotisynnytykset ja luonnolliset kivunlievitykset ovat kaikista parhaimpia, koska epiduraaliin ym. liitetään paljon synnytysmasennusta. Jotenkin koen huonommuutta siitä, että en olisi millään pärjännyt ilman näitä kivunlievityksiä, vaikka ennen synnytystä olin ajatellut, että minua ei haittaa pätkääkään, jos niitä tarvitsen. Niin se mieli heittelee!

Vaikka leikkaus ei ollut hätäsektio, kaikki tapahtui todella nopeasti. 13.50 tuli päätös leikkauksesta ja 21 minuuttia myöhemmin kuulin O:n parkaisun ja näin hänet verhon takaa. Leikkausvalmistelut olivat minusta aivan ok. En tuntenut paniikkia, vain rauhallisuutta. Ehkä siksi, että epiduraali ei ollut toiminut kipuihini ja spinaalin vaikutus oli lakkaamassa. Pelkäsin, että kivut tulisivat pian takaisin, koska supistukset olivat alkaneet jo tuntua taas niin vahvoina. Leikkaustiimi oli aivan tykki. Kaikki toimi kuin rasvattu. Ainoastaan tippasuonta haettiin hetki, mutta siinä tilanteessa kaikki olivat niin ammattimaisia, että en pelännyt yhtään. Puudutteen teho testattiin ennen leikkausta. On hassua, että pumpulin tuntee, mutta kylmää ei ja myös leikkausta tehtäessä mahassa tuntuu ne "muljahdukset" ja liikkeet, mutta kipu ei. Ainoa, mikä minua ahdisti olivat jotkut jutut, kun kerrottiin opiskelijalle, mitä tapahtuu.

Minun ei annettu toimenpiteen jälkeen juoda eikä syödä. Pelättiin huonoa oloa. Sen jälkeen suositeltiin ensin limpparia. Minä huijasin ja join vettä, koska janoni oli valtava eikä oloni ollut yhtään huono. En ehkä suosittele tätä kenellekään, omalla vastuulla. Minulle se kuitenkin oli oikea ratkaisu. Kun sain eka kerran soseruokaa, oli ruoan syöminen IHANAA. Olin niin kuolemassa nälkään. (No, ainakin melkein.) Kivut olivat kovat ensimmäisen päivän ajan. Toisena päivänä lähdettiin yhdessä liikkeelle kipulääkkeiden voimin. Söin lääkkeitä tasan niin paljon kuin sain syödä. Mielestäni se oli minulle oikea ratkaisu. Harjoittelin imettämistä, mikä oli erittäin vaikeaa maaten kyljellään. Kun sain nousta istumaan, alkoi imetys sujua sillä tavoin. LPKS vaatii ensisynnyttäjää pysymään osastolla neljä päivää, leikattua viisi. Tiedän, että tämä on paljon kauemmin kuin muualla. Osastolla minusta huolehdittiin todella hyvin ja autettiin sekä mahdollistettiin toipuminen. O nukkui paljon hoitsujen kansliassa, että sain levätä. Lepoa tarvii myös kuitenkin paljon kotona ja näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi ehkä kannattanut ainakin alussa vähän enemmän antaa joskus korvikepullo isälle ja käskeä hoitamaan homma, että olisin saanut levätä enemmän. On pieni ihme, että sillä uni- ja ruokavajeella ja stressitasolla maitoa tuli. Minun olisi tuossa tilanteessa pitänyt vaatia enemmän, pyytää apua ja myöntää, etten jaksa. Onneksi Surusilmän Bestman autteli vähän ja appiukko myös.

Kaiken kaikkiaan minusta leikkaus on suuresti yliliioiteltu tapahtuma toipumisen suhteen. En tosin osaa sanoa eroa hätäsektion kanssa, mutta minulle ne haitat kerrottiin pahimpana mahdollisena ja todellisuus oli paljon helpompi. Kipuja on tullut aina, jos riuhtoo tai ei levännyt alussa. Myös lapsen potkut mahaan ovat edelleen pahoja. Muuten kuitenkin pääsin pystyyn jo toisena päivänä ja jo kolmantena päivänä kivuissa huomasi selvän helpotuksen. Oudointa ja hassuinta oli suolen toiminta, joka alkoi uudelleen vasta kotiinlähtöpäivänä ja normalisoitui vasta kolme viikkoa leikkauksesta.

Kahden kuukauden jälkeen minulle tehtiin jälkitarkastus ja sain luvalla lähteä salille ja juoksua ei vielä suositeltu. Salillekin kehoitus mennä varovasti. Juoksu varsinkin siksi, että se saattaa aiheuttaa kiinnikkeitä kohtuun, jos sitä tärisytetään liikaa. Omalla kohdallani ovat jääneet edellä mainittujen asioiden lisäksi mietityttämään myös mahdolliset tulevat synnytykset. Tunteeko kukaan ketään, joka olisi pystynyt vielä synnyttämään alaukauttakin, vaikka supistusheikkous ja tarjonta olisivat eka kerralla johtaneet sektioon? Leikkaukset kun aiheuttavat tietyn rajoitteen lapsilukuun ja ainakin omalle äidilleni on kolmannen kohdalla jo sanottu sen olevan ehdottomasti viimeinen. Lisäksi joillekin saattaisi olla harmitus se, että vähintään vuosi on odoteltava ennen seuraavaa. Minulle se on helpotus: enpä tee lapsilukupäätöksiä näissä hormoonipäissäni :D Jonkin verran pohdin myös tulevaisuutta sikälikin, että kun umpparikiinnikkeet tekivät niin valtavia kipuja, voiko tämä leikkaus aiheuttaa minulle samaa tai pahempaa vielä seuraavassa synnytyksessä? Ainakin umppari tulee aiheuttamaan samat tuskat, sillä se on jo niin vanha juttu, että jos se vaivasi nyt, se tulee vaivaamaan aina.

Haluaisin vielä tämän kaiken sanottuani rohkaista ihmisiä, joille tiedossa on jopa suunniteltu sektio: siitäkin keho toipuu nopeasti, jos itsestään on pitänyt (tai pystynyt pitämään raskaudesta "huolimatta") huolta. Itse olen ajatellut vielä pyytää synnytyskertomukseni sairaalasta - jospa siellä olisi jotain, mistä saisin takaisin uskoa itseeni ja ylpeyttä saavutuksistani?