Paremmat päivät ja huonommat

Viikonloppu oli kyllä melkoinen vuoristorata! Ensinnäkin lauantai oli ihan mahtava päivä! Olimme lukioaikaisen ystäväni maisterijuhlassa ja oli todella mukavaa. Oli ihana tavata näitä silloisia ystäviä ja huomata kuinka ihanaa oli vaihtaa kuulumisia ja juttu jatkui! Nostan hattua ystävälleni erityisesti syytä, että hän oli uskaltanut kutsua sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa yhteys ei varsinaisesti ollut katkennut, mutta oli ollut harvemmassa. Päätinkin nyt itse yrittää vielä lujemmin vaalia näitä yhteyksiä mahdollisuuksien mukaan.
Oli oikein luksusta myös se, että kävin suihkulla aamussa ja Surusilmän avulla kerkesin föönata, kihartaa ja punoa tukkani, sekä meikata ja pukea. Ainoa haaste meidän juhliin lähdössä on se, että haluan syöttää O:n mahdollisimman lähellä lähtöhetkeä ja sitä ennen meistä ei kumpikaan uskalla Surusilmän kanssa pukea vaatteita ylle, koska O edelleen pulauttelee paljon. Tällä kertaa katastrofeilta säästyttiin! (Ja onhan meillä oikeasti siis pesukonekin.)

Oleskelemme tosiaan tällä hetkellä Keminmaassa vanhempieni talovahtina, mikä on ollut aivan mahtavaa. Meillä näin Surusilmän kanssa asuntokuume kiihtyy! Minä päästän Jörön ulos pihalle, missä koira touhuaa omiaan (lue: puree keppiä) ja tekee asiansa. Näin minun ja O:n ei tarvitse olla paniikilla menossa ulos. Tämä minun rentoutumiseni on vaikuttanut O:hon myös positiivisesti, puhumattakaan äidin hermoista! Rytmi lapselle alkaa myös pikkuhiljaa hahmottua, mikä on myös ihanaa. Edelleen yösyöttöjä on, mutta ainakin yöt nukutaan! Yleensä O menee edelleen nukkumaan vasta klo 22 aikaan, mutta tämä ei minua haittaa, sillä olen itsekin niin iltavirkku.

Superiskä ja sen vauva

Meille alkaa jo kuviot selkiytyä Surusilmän kanssa. Edelleen apu ei välttämättä aina tule automaattisesti, mutta ainakin sitä tulee! :)

Kuvassa erittäin syyllinen labbis (löysin sen sängyltä)

Jotenkin olen huomannut, että helppoa päivää seuraa melkein aina vaikea päivä tai yö ja toisin päin. Se tietous helpottaa: tämä päivä saattaa olla raskas, mutta silloin yleensä vauvallekin on ollut raskasta ja kohta helpottaa ja unta taas riittää. Vastaavasti minusta on tullut aika varovainen hehkuttamaan niitä helppoja päiviä, koska jotenkin pelkään, että "kiroan" ne ja tulee taas sitten hirveä päivä siitä palkaksi.

Vaunuilemassa!

Kallinjärven uusi ja ehompi ilme

Kaikista vaikempana koen tällä hetkellä sen, että joidenkin mielestä minun pitäisi pystyä parempaan. On hirveää todeta, että omasta lähipiiristä ei löydy sympatiaa väsymykselle. Esimerkiksi siskoni Tanssija vertaa minun väsymystilaani siihen, että ei hänelläkään ole vapaa-aikaa, koska käy töissä 6h päivässä ja joskus 6 päivää viikossa. Mutta tiedän, että jos joku kaunis päivä minusta tulisi täti, hänkin saattaisi ymmärtää.

Pahinta on, että en voi enää vastata avunpyyntöihin muilta samalla tavoin kuin ennen. Olen joutunut myöntämään nyt noin kolmen kuukauden ajan, että minusta ei ole siihen. Otimme muun muassa tästä siskoni kanssa yhteen, sillä hänen mielestään keksin tekosyitä olla tekemättä asioita ja sälytän ne muiden vastuulle ja muilla on aivan yhtä rankkaa. Nämä ovat näkemyseroja. Silti olen jotenkin ollut tänä iltana surullinen siitä, että itselle niin tärkeä ihminen, jota olen auttanut aiemmin paljon, on niin pettynyt minuun. Lisäksi mielestäni kenenkään uuden äidin ei tarvitsisi miettiä omaa riittämättömyyttään vauva-arjen haasteiden kanssa. Nyt Surusilmä on ollut tässä uskomaton tuki: rohkaisee ja kehuu ja kertoo, kuinka hienoa työtä teen O:n kanssa.

Pieni vauva vain ei pärjää hetkeäkään omillaan. Nukkuessaan päivällä on minulla hetki aikaa, mutta usein O ei nuku kuin puoli tuntia kerrallaan ja melko usein. Sinä aikana ei kuitenkaan juuri kerkeä mihinkään. AInoastaan vaunuissa tai autossa uni on taattu, kun ne liikkuvat. Meitä on lisäksi helpottanut se, että O pärjää jonkin aikaa ihan loistavassa sitterissämme, sillä hän viihtyy siinä hyvin. Tällöin äiti saa syödä, kunhan vain muistaa samalla huomioida lapsen ja jutella!

Minä ehdin muuten luulla, että hyttyset kuolivat yhden todella kylmän jakson ansiosta, mutta EI! Ne ovat tulleet takaisin. Niitä on miljoonia ja esimerkiksi meidän matkarattaiden hyttysverkko ei toimi riittävän hyvin niitä vastaan. Jörökään ei välttynyt, raukka!

Perhanan hyttyset!

Tämä sunnuntai meni sitten toipuessa loppuviikosta. Kävin mummolassani O:n kanssa vaunuin, missä mummi oli taas tehnyt herkkuruokia ja söin, kun tarjottiin! Kanttarellikeittoa, kanakastiketta ja riisiä. Mistä se johtuukaan, että mummin ruoka on aina hyvää? (Varmaan voista ja kermasta, mutta on minun mummillani kyllä sellainen ylimääräinen taitokin!)

 Tänään myös sattui eka kerran minulle oikeasti moka, kun lähdin kylään ilman vaihtovaippoja. Surusilmä sitten ajoi lyhyen matkan mummolaan perässäni vaipan kanssa, kun tarve tuli. Onneksi ehkä opin jotain ja matka oli vain noin lyhyt!

Näin meillä nyt siis mennään. Toivon, että arjen pyöritys helpottuu koko ajan, kun opin enemmän ja enemmän uutta ja ajankäyttöä. Lisäksi rutiinien löytyminen auttaa sekä minua että Surusilmää sikäli, että stressi siitä, mitä pitää saada tehtyä vähenee. Tässä minulla on vielä paljon opittavaa isältäni, jonka asennetta näihin hommiin ihailen: jos se on tehtävä, se on parempi ja helpompi vain tehdä pois alta valittamatta!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Leikkauksesta toipuminen

Minun lapseni saapui maailmaan siis kiireellisellä sektiolla. Tämä on siis se leikkaus, jota ei ole suunniteltu etukäteen, koska siihen ei nähdä syytä. Tämä ei kuitenkaan ole hätäsektio, jossa äidillä tai vauvalla on jo hätä ja vatsa vedetään auki pystysuunnassa. Oma leikkaushaavani on ihan häpyluun yläpuolella vaakaan.

Kaiken ironian huippu oli mielestäni tässä kaikessa se, että olin alun perin pyytänyt sektiota, koska pelkäsin synnytystä todella paljon. Minut puhuttiin tästä ympäri ja hyväksyin asian ja valmistauduin synnytykseen alakautta, mutta jostain kumman syystä minulla oli koko ajan sellainen intuitio, että nyt joudun kokemaan sitten ne kummankin tuskat. En tiedä, mistä tämä etiäinen johtui. Myönnän kyllä, että koen vielä jonkin verran katkeruutta asiasta, mutta kaikessa on puolensa ja ehdin vielä työstää näitä tuntemuksia ajan kanssa. Hassuinta on kuitenkin se, että koin ja koen edelleen (en tiedä, onko tällä todellisuuspohjaa?), että osa ihmisistä on tuomitsevia sitä kohtaan, että a) halusin leikkauksen pelkoperusteella ja b) siihen jouduin, enkä synnyttänyt kuten kaikki muutkin. Voin silti kertoa, että parhaani yritin, lapsi vain ei suostunut laskeutumaan lantioon ja suulakitarjonta teki synnytyksen edistymisestä mahdotonta. Toinen asia, mikä minua on jäänyt vaivaaman onkin se, että kohtuni ei auennut kuin yhdeksään senttiin ja siksi koen, että minun olisi pitänyt olla parempi ja sietää kipua enemmän, jotta olisin pärjännyt pidempään ilman kivunlievitystä.

Kun leikkauspäätös sitten tuli, minulta pääsi itku, kuten kerroinkin synnytyskertomuksessa. Itku tuli siitä pettymyksestä, että jouduin kokemaan kummatkin kivut. Itsekästä, mutta totta. Se tuli myös siitä, että minulle oli sanottu monta kertaa, että ponnistan todella hyvin ja olisin halunnut siitä "palkinnoksi" lapseni syliin ja tiedon siitä, että olin ollut vahva, pystynyt siihen ja ollut riittävän hyvä. Nyt myöhemmin olen lukenut ehkä liikaa tähän mielentilaani Vauva- ja KaksPlus-lehtien juttuja siitä, kuinka esimerkiksi kotisynnytykset ja luonnolliset kivunlievitykset ovat kaikista parhaimpia, koska epiduraaliin ym. liitetään paljon synnytysmasennusta. Jotenkin koen huonommuutta siitä, että en olisi millään pärjännyt ilman näitä kivunlievityksiä, vaikka ennen synnytystä olin ajatellut, että minua ei haittaa pätkääkään, jos niitä tarvitsen. Niin se mieli heittelee!

Vaikka leikkaus ei ollut hätäsektio, kaikki tapahtui todella nopeasti. 13.50 tuli päätös leikkauksesta ja 21 minuuttia myöhemmin kuulin O:n parkaisun ja näin hänet verhon takaa. Leikkausvalmistelut olivat minusta aivan ok. En tuntenut paniikkia, vain rauhallisuutta. Ehkä siksi, että epiduraali ei ollut toiminut kipuihini ja spinaalin vaikutus oli lakkaamassa. Pelkäsin, että kivut tulisivat pian takaisin, koska supistukset olivat alkaneet jo tuntua taas niin vahvoina. Leikkaustiimi oli aivan tykki. Kaikki toimi kuin rasvattu. Ainoastaan tippasuonta haettiin hetki, mutta siinä tilanteessa kaikki olivat niin ammattimaisia, että en pelännyt yhtään. Puudutteen teho testattiin ennen leikkausta. On hassua, että pumpulin tuntee, mutta kylmää ei ja myös leikkausta tehtäessä mahassa tuntuu ne "muljahdukset" ja liikkeet, mutta kipu ei. Ainoa, mikä minua ahdisti olivat jotkut jutut, kun kerrottiin opiskelijalle, mitä tapahtuu.

Minun ei annettu toimenpiteen jälkeen juoda eikä syödä. Pelättiin huonoa oloa. Sen jälkeen suositeltiin ensin limpparia. Minä huijasin ja join vettä, koska janoni oli valtava eikä oloni ollut yhtään huono. En ehkä suosittele tätä kenellekään, omalla vastuulla. Minulle se kuitenkin oli oikea ratkaisu. Kun sain eka kerran soseruokaa, oli ruoan syöminen IHANAA. Olin niin kuolemassa nälkään. (No, ainakin melkein.) Kivut olivat kovat ensimmäisen päivän ajan. Toisena päivänä lähdettiin yhdessä liikkeelle kipulääkkeiden voimin. Söin lääkkeitä tasan niin paljon kuin sain syödä. Mielestäni se oli minulle oikea ratkaisu. Harjoittelin imettämistä, mikä oli erittäin vaikeaa maaten kyljellään. Kun sain nousta istumaan, alkoi imetys sujua sillä tavoin. LPKS vaatii ensisynnyttäjää pysymään osastolla neljä päivää, leikattua viisi. Tiedän, että tämä on paljon kauemmin kuin muualla. Osastolla minusta huolehdittiin todella hyvin ja autettiin sekä mahdollistettiin toipuminen. O nukkui paljon hoitsujen kansliassa, että sain levätä. Lepoa tarvii myös kuitenkin paljon kotona ja näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi ehkä kannattanut ainakin alussa vähän enemmän antaa joskus korvikepullo isälle ja käskeä hoitamaan homma, että olisin saanut levätä enemmän. On pieni ihme, että sillä uni- ja ruokavajeella ja stressitasolla maitoa tuli. Minun olisi tuossa tilanteessa pitänyt vaatia enemmän, pyytää apua ja myöntää, etten jaksa. Onneksi Surusilmän Bestman autteli vähän ja appiukko myös.

Kaiken kaikkiaan minusta leikkaus on suuresti yliliioiteltu tapahtuma toipumisen suhteen. En tosin osaa sanoa eroa hätäsektion kanssa, mutta minulle ne haitat kerrottiin pahimpana mahdollisena ja todellisuus oli paljon helpompi. Kipuja on tullut aina, jos riuhtoo tai ei levännyt alussa. Myös lapsen potkut mahaan ovat edelleen pahoja. Muuten kuitenkin pääsin pystyyn jo toisena päivänä ja jo kolmantena päivänä kivuissa huomasi selvän helpotuksen. Oudointa ja hassuinta oli suolen toiminta, joka alkoi uudelleen vasta kotiinlähtöpäivänä ja normalisoitui vasta kolme viikkoa leikkauksesta.

Kahden kuukauden jälkeen minulle tehtiin jälkitarkastus ja sain luvalla lähteä salille ja juoksua ei vielä suositeltu. Salillekin kehoitus mennä varovasti. Juoksu varsinkin siksi, että se saattaa aiheuttaa kiinnikkeitä kohtuun, jos sitä tärisytetään liikaa. Omalla kohdallani ovat jääneet edellä mainittujen asioiden lisäksi mietityttämään myös mahdolliset tulevat synnytykset. Tunteeko kukaan ketään, joka olisi pystynyt vielä synnyttämään alaukauttakin, vaikka supistusheikkous ja tarjonta olisivat eka kerralla johtaneet sektioon? Leikkaukset kun aiheuttavat tietyn rajoitteen lapsilukuun ja ainakin omalle äidilleni on kolmannen kohdalla jo sanottu sen olevan ehdottomasti viimeinen. Lisäksi joillekin saattaisi olla harmitus se, että vähintään vuosi on odoteltava ennen seuraavaa. Minulle se on helpotus: enpä tee lapsilukupäätöksiä näissä hormoonipäissäni :D Jonkin verran pohdin myös tulevaisuutta sikälikin, että kun umpparikiinnikkeet tekivät niin valtavia kipuja, voiko tämä leikkaus aiheuttaa minulle samaa tai pahempaa vielä seuraavassa synnytyksessä? Ainakin umppari tulee aiheuttamaan samat tuskat, sillä se on jo niin vanha juttu, että jos se vaivasi nyt, se tulee vaivaamaan aina.

Haluaisin vielä tämän kaiken sanottuani rohkaista ihmisiä, joille tiedossa on jopa suunniteltu sektio: siitäkin keho toipuu nopeasti, jos itsestään on pitänyt (tai pystynyt pitämään raskaudesta "huolimatta") huolta. Itse olen ajatellut vielä pyytää synnytyskertomukseni sairaalasta - jospa siellä olisi jotain, mistä saisin takaisin uskoa itseeni ja ylpeyttä saavutuksistani?

Ne tulee ja hakee sut pois

Meidän perhe on ollut Semmarit-fani todella kauan. Semmarit, eli Seminaarimäen mieslaulajat ovat mieskuoro, joka laulaa suomeksi huumorillakin höystettyjä kappaleita, vaikka vakavampiakin aiheita löytyy.

Meillä on kaksi live-DVD:tä, joista ensimmäisen sisällön osaamme siskojeni ja serkkujeni Sählärin ja Lätkävaimon kanssa ulkoa. Olen nähnyt bändin livenä neljästi konserttisalikeikalla Oulun Madetoja-salissa ja kerran klubikeikalla Virgin Oilissa. Olemme taas menossa perheeni kanssa marraskuussa Ouluun keikalle, joten olen jo kohdusta asti koittanut totuttaa O:ta musiikkiin, haaveena ottaa hänet mukaan - tietysti kuulosuojainten kanssa.

Hauskinta Semmareissa on pitkään ollut mielestäni aivan muut biisit kuin tämä otsikonmukainen. Esimerkiksi Lintubongarin twist, Oparin aarteet, Kaksi kättä hississä/ Electric Happening ja Pant legs flap around ovat olleet perheessämme suurimpia huumorin lähteitä ja laulut kuten Voimaa, Alkuvoimaa, Queen Moon, Hyvää Yötä ja Taina suuria fiilistelysuosikkeja.

Viimeisimmältä Picchu Macho -levyltä löytyy kuitenkin kappale, jonka kuulin livenä kantaesityksenä jo ennen kuin olin raskaana. Sen sanat ovat viiltävän totta nyt arjessani. Kappale on kuitenkin tehty sen verran huumorilla, että se on jotenkin myös suuri lohdun lähde ja oikea tapa käsitellä asiaa.

Olen viime päivinä paininut paljon taas sen kanssa, miksi juuri meillä edelleen mennään kahden tunnin ruokarytmillä. Miksi en saa nukkua ja miksi rytmi ei pitene, vaikka koko ajan kaikki sanovat, että kyllä se pitenee. Kun pääsen ekasta imetyksestä, ehdin ehkä syödä tai tehdä jotain muuta, vaihtaa lapsen vaipat ja aloittaa taas alusta, siltä se ainakin tuntuu. Unipätkät ovat edelleen todella lyhyitä ja kun lapsi nukkuu, on minun vaikea nukahtaa, koska tiedän, että kohta on kahta kauheampi työ repiä itsensä taas hereille, jos minäkin nukahdan. Tietenkin nämä olot tulevat ja menevät, viime viikolla oli helpompaa, tällä viikolla taas vaikeampaa. Tämä kappale on kuitenkin hyvä muistutus taas siitä, että ei ole yksin ja että nämä tunteet ovat todella yleisiä. Ja että kannattaa yrittää ottaa tilanne huumorilla. Varsinkin silloin, kun joku taas sanoo, että meillä kestivät yövalvomiset kolmivuotiaaksi asti.

Niin. Ja jospa ne ei hakis vielä sua pois, olet rakkainta maailmassa <3 p="">

Tissitakiainen eli imetyspohdintaa

Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina puhuttu paljon julkkiksien ihanista imetyskuvista. Minusta ykköspaikan vei ehdottomasti Jaime King ja hänen ihana kuvansa. Vielä tärkeämpi oli sanoma: imetys on ihana asia, mutta myös pulloruokinta voi olla ihanaa. Itse olin aina sitä mieltä, että imetän, jos pystyn ja osaan. Synnärillä meinasin jo eka kerran luovuttaa. Imuotteesta tehtiin heti alussa kauhea numero, vaikka minua ei sattunut eivätkä nännit olleet rikki. Rintaraivareihin ei annettu käytännön neuvoja eikä imetysasentoja autettu kuin sitä makuullaan kyljellään tehtävää.

Joka kerta, kun pyysin apua, olin jo saanut yrittää yksin (ja huudattaa lasta) vartin. Sen jälkeen katsottiin pitkään, kun kysyin, että voitaisiinko vain antaa sitä lisämaitoa, kun lapsi huutaa. Sektiossa maito yleensä nousee muutenkin hitaammin. Tiesin kuitenkin, että maito alkoi nousta ja että sitä oli. Maidon pumppaaminen lauantaina (O syntyi keskiviikkona) varmisti minulle tuon oman hiljaisen tietoni jo. Odotin oikeastaan jo perjantaina innolla, että saisimme lähteä kotiin harjoittelemaan ihan kahdestaan.

Kotiin tultuani aloimme harjoitella kaksin. Minua jännitti aivan hirveästi, mutta yritin ajatella positiivisesti, että stressini ei heijastuisi lapseen. Ja kappas! Kuten olin arvellutkin, kaikki meni hienosti. Rinnasta tuli O:lle tutti, turva ja rakkaus. Toisella neuvolakäynnillä neuvolantäti totesi, että runsaasta pulauttelusta huolimatta paino nousee huimaa vauhtia ja voin olla aivan huoletta. Tuossa vaiheessa tiesin jo, että maitoa riitti kyllä. Olen liittynyt myös Imetystukiryhmään Facebookissa ja olen kiitollinen, että liityin siihen vasta myöhässä, kun oma imetyksemme oli jo hyvässä vauhdissa. En tiennyt ennen ryhmään liittymistä, että minulla oli ongelmia sen kanssa. Ryhmä on varmasti suuri apu niille, joilla on imetyksen kanssa ongelmia, mutta edelleen hakeutuisin itse tukiryhmään ihan livenä tai soittaisin puhelimeen. Esimerkiksi eräs äiti sanoi yösyöttöjen jatkuvan neljän tunnin ajan. Neuvona oli vain, että anna syödä ja niin sen kuuluukin mennä, vaikka äiti oli aivan puhki omien sanojensa mukaan. Mielestäni äidin jaksaminen on tärkeintä ja jos joku uskaltaa sanoa, että minä en jaksa, niin silloin täytyy keksiä jokin muukin ratkaisu - edes hetkeksi tai edes kerran, että äiti taas jaksaisi. Silloin on myös parempi äiti taas lapselleen, kun jaksaa hymyillä ja touhuta.

Minä olen vain tehnyt päätöksen, että minä en ole enää tutti. O kasvaa puoli kiloa viikossa siitä huolimatta, että olin alkanut neuvolantädin neuvosta rajoittamaan syöttämistä. Lapseni ei myöskään syö tuttia, mutta päätin, että rinnasta ei tule ainoaa lohtua. Lapseni saa olla aina sylissä, kun on paha mieli, mutta en näe mitään järkeä siinä, että imetän imettämistäni ja sitten odotan koko seuraavaan imetyskertaan asti, että lapsi puklaa kuin viimeistä päivää, koska oli rinnalla syömässä vain suruunsa. Syöttämisen rajoittaminen rajoitti myös puklaamista, kun lapsi ei enää syönyt yli kylkiensä. Myös itkut vähenivät, kun ähkyyn ei annettu lohduksi lisää rintaa. Tässä on siis vaihtoehtoinen ehdotus asiaan. Ja kyllä, minulla on täysimetyksellä kasvava lapsi synnärin alusta huolimatta. Jos ei olisi, hän kasvaisi korvikkeella. Meille rintamaito on sopinut paremmin, korvikkeesta tuli vatsavaivoja sen ainoan kerran, kun serkkuni lapsenvahtina antoi varmuuden vuoksi korviketta, kun luuli, että O:lla on nälkä. Suurin osa ihmisistä varmasti rintamaitoa mielellään antaa, jos pystyy. Haluaisin kuitenkin myös muistuttaa, että kaikille se ei ole paras ratkaisu. Osa lapsista on maitoproteiinille allergisia ja huutavat koliikkia yötä päivää. Lähipiirissäni on eräs erittäin ihana vauva, jonka olemus muuttui kuin yöstä päivään, kun koliikki lakkasi vaivaamasta maidottoman korvikkeen myötä.

Sen jälkeen olen miettinyt imettämistäni paljon. Minä imetän aika mutkattomasti ja melkein miten päin vain. Kehun O:ta hänen taitavuudestaan syödä ja silittelen pojan päätä. Toisinaan tämä paskamutsi selaa älypuhelimella facebookia samalla, toisinaan luen lehteä tai kirjaa. O kyllä osaa itse hoitaa homman. Öisin onnistuu makuullaan imetys niin, että äitikin saa vielä levähtää samalla.

Olen aika aktiivinen äiti menojeni takia, enkä ole halunnut niitä kauheasti lapsen takia rajoittaa. Ainoa, mikä menoa tässä vaiheessa rajoittaa on imetys. Julki-imetys ei olisi minulle ongelma. Mukanani on yleensä kätevät vaatteet (olisipa vain niitä enemmän, joilla voi julkisilla paikoilla näyttää hyvältä JA imettää!) ja imetyshuivi. En oikeastaan välitä, jos jotain vilahtaakin. Välitän oikeastaan enemmän, tuleeko jollekin muulle siitä kiusaantunut olo. Naurettavaa, mutta totta. Olen aina ollut aika sujut oman kroppani ja alastomuuden kanssa ja huomaan edelleenkin miettiväni todella paljon, voiko näin tai noin oikeasti tehdä.

Somessa suurimman kohun nosti tämä ihana kuva. Kyllä, se on kaunis. Kyllä, se edistää imetystä. Ihmettelen vain suuresti, miksi kuvan mallin täytyy olla alasti? Eikö se tee imetyksestä kuvan myötä myös seksikästä? Ei vaikuta kovin realistiselta, en minä ainakaan imetä tämän näköisenä kotona :D tukka on sekaisin, likainen, housut on vähintään jalassa ja yleensä vähintään imetystoppi päällä. Mielestäni imetys on ihana tapa ja olen saanut siitä itselleni todella paljon, mutta voi olla jopa haitallista tehdä siitä mediaseksikästä, olenkohan ihan väärässä tässä arviossani?

Tämä kuva taas on mielestän ihan täysi ylilyönti. Imetetään Striptease-elokuvan tyylisessä asennossa (superepämukava) ja alasti. Koittakaapa itse viikon verran imettää joka kerta tuossa asennossa. Auts, voin kertoa.

Ihanimpia hetkiä olen kokenut imettäessäni, kun lapsi nukahtaa rinnalle, hymisee tyytyväisenä, silittää kylkeäni tai rintaani tahattomasti tai takertuu käteeni syödessään. Lisäksi on ihanaa, kuinka lapsi aamuisin heräillessään ensin syö ja sitten kääntyy katsomaan minua ja hymyilee. Tai sekin on ihanaa, kun syöminen unohtuu mielenkiintoisen ympäristön takia ja alkaakin juttelu. Olen onnellinen, että meillä tämä onnistui niin hyvin. Jos ei olisi onnistunut, ainoa harminaihe itselleni olisi ollut rahanmeno, suoraan sanottuna. Minusta on hyvä muistaa, että imettäminen tai sen "epäonnistuminen" ei tee meistä parempia tai huonompia äitejä.

Tsemppiä kaikille asian kanssa painiville! Tehkää parhaanne ja uskokaa itseenne ja vauvaanne, siitä oli meille hurjasti apua. Apua on myös tarjolla imetystukilinjalla ja facebookin ryhmässä sekä paikallisella synnärillä ja neuvolassa. Toivoisin, että kaikki saisivat kaiken tarvitsemansa tuen valitsemallaan tiellä.

Selviytymistarinoita

Minä olen ottanut asiakseni listata juttuja, joilla minä selviä vauva-arjesta päivästä toiseen. Naurettavaa sikäli, että tiedän meillä olevan helppoa. Vauva on hyväntuulinen, rauhallinen ja hymyilevä. Koliikki helpotti meillä maitohappobakteeri- D-vitamiini -yhdistelmän poistolla. Nyt meillä syödään vitamiinit eri muodossa ja O on tyytyväinen ja äiti takaisin järjissään (tai, noh, ollaanpa rehellisiä, ennallaan).

Minulla on parikin kaveria, jotka edelleen miettivät, haluavatko edes lapsia. Ennen neuvoin heitä, että hankkikaa vain, kyllä elämä kantaa. Nyt olen sanonut, että en suosittele. Oma kälyni on kuunnellut itkua ja huutoa kokonaista kolme vuotta kaikkien viiden lapsen kanssa ja koen suurta epäonnistumista, että minä turhauduin siinä eka kuukauden aikana. Niin turhaa valittamista. MUTTA opin siitä sen, että jokaisen äidin ja perheen hätä on yksilöllistä ja en ainakaan ikinä itse sano kellekään kärsivälle, että "kyllä se siitä" tai "semmosta se kuule on".

1. Koita ajatella niin, että kyllä lapsi jossain vaiheessa nukahtaa

Minua helpotti tämä ajatus. Jossain vaiheessa lapsi nukkuu, ja minä voin nukkua silloin myös. Ja tähän liittyen: Älä stressaa, jos nukut päivällä. Sitä varten äitiysloma on.

2. Pidä oma pääsi

Minä en ole tähän kyennyt. Esimerkiksi muuten ihanaakin ihanammat sukulaiset vetivät herneitä nenään puolella ja toisella, jos visiitille ei päässyt a) heti b) aina kun itse haluaa c) mieheni ei mennyt apuun miesten hommiin. Niinpä minä kömmin ylös sängystä edustamaan kahden tunnin yöunella vaikka toivuin leikkauksesta, koska anopilla piti olla samat oikeudet kuin siskollani edellispäivänä. Joskus taas visiitistä oli hyötyä, kun joku tädeistä tuli kylään ja otti lapsen syliin siksi aikaa, että äiti sai syödä. Jos heistä kuitenkin on enemmän vaivaa kuin hyötyä tilanteessanne, hyväksy se, että tällä hetkellä on oltava itsekäs.

3. Ota vastaan apua

Neuvojat eivät tarkoita yleensä pahaa, mutta jos neuvot ovat sinusta huonoja, hymyile, kiitä ja tee kuten itse haluat. Jos joku haluaa lapsen syliin, käytä tilaisuus hyväksesi ja syö. Myönnä, että apu on tarpeen. Vierailijoille voi sanoa rehellisesti, että jos haluatte pullaa, tuokaa sitä mukananne. Näin minä tein. Toivottavasti perhe osaa tukea vauva-arkea tavallaan. Kaikki he varmasti yrittävät parhaansa.
 

Jalkapallohullun äidin vauvanvarustelua

4. Yritä ajatella niin, että lapsi tulee mukaan elämäänne

Tietysti lähtöön menee enemmän aikaa nyt, mutta silti kaikki on sen arvoista. Itselleni oli ainakin helpompi lähteä tekemään juttuja lapsen kanssa kuin ilman häntä. Haasteita riittää, mutta yleensä meillä ainakin vaivannäkö on kannattanut ja positiivinen asenne siihen auttaa vielä lisää. Ja jos sinä et jaksa vaunulenkille juuri nyt, niin sitten te ette mene. Silloin lepo on tärkeämpää.

Eka "kallis" upouusi ostoksemme ovat olleet matkarattaat.

5. Lepää aina kun mahdollista, jos sinua väsyttää

Mikä on sinulle parasta? Kaipaatko raitista ilmaa, hetken yksin vai oikeasti unta? Koita toteuttaa se, mikä tuo eniten nautintoa. Koin huonoa omatuntoa kaikista näistä hetkittäin, jos lapsi ei ollut mukana. Nyt olen huomannut, että jaksan vain yksinkertaisesti PALJON paremmin leikkiä O:n kanssa, kun olen levännyt. Ja silloin olen parempi äiti.

Hetki Jörön kanssa puistossa

Uiminen on huippua!

6. Muista, että olet lapsellesi paras vanhempi

Mulla meinasi välissä usko loppua neuvolantädin kanssa, muiden vihjeiden kanssa jne. Mutta Minä olen paras äiti lapselleni niin kauan, kuin rakastan ja yritän. Kiipeäisin kuuhun O:n takia. Kyllä, O on varmaan syönyt välissä koirankarvan tai pari tähän ikään mennessä, mutta varmasti tietää jo nyt olevansa rakas, toivottu ja ihailtu lapsi ja että häntä ei ikinä hylättäisi eikä äiti ole koskaan kaukana, kun syliin on tarve päästä.

Muista, että eka hymy ja kaikki sen jälkeen, ovat ihmeitä, jotka tekevät kaikesta vaivan arvoista.

Nauti hetkistä, jotka tuovat nautintoa

7. Nauti eniten silloin, kun tapahtuu jotain, mitä olet odottanut

Lapsi oppii jotain uutta päivittäin. Yritä nauttia näistä hetkistä.

Eka lattialla tehty etunoja ja sairaan ylpeä äiti!

Eka hymy kameralle!

Vihdoin matkalla!

Kesäpäivän uuvuttama!

Ihana kesämies

8. Ota omaa aikaa ja nauti siitä

Heti kun aloin vaatia itselleni omia hetkiä, vointini parani. Oli kyseessä sitten puolen tunnin reissu kauppaan tai kävelylenkki vain koiran kanssa, mielenterveys koheni näiden ansiosta. Eka reissu kuntosalille oli pala taivasta! Ensin oli huono omatunto näistäkin, mutta sitten sitä hoksaa, että olen yleensä lapseni kanssa 23 tuntia vuorokaudesta. Toisina päivinä koko vuorokauden. Oma aika on kullanarvoista ja auttaa muistamaan sekä sen kuinka tärkeä omasta itsestä huolehtiminen on että kuinka ihana vauva kotona odottaakaan.
 

 

9. Ole pirun ylpeä itsestäsi

Minusta tämä on hassu tapakin, mutta sain voimaa siitä, että olin pirun ylpeä itsestäni. Aina, kun joku juttu onnistui, taputin itseäni selkään. Surusilmä ei edelleenkään lähde ovesta yksin koiran ja pojan kanssa noin vain. Minä lähden. Olen ovesta ulos ja ulkoilemassa oman itseni, lapsen ja koiran ruokinnasta sekä pukemisista huolimatta alle tunnissa heräämisestä. BAM! Superwoman! Ainakin omassa mielessäni :D
Sain lapseni rytmin käännettyä ja nykyään yöt nukutaan. Otan törkeästi tästäkin pojot itselleni. Kuin myös siitä, että imetys sujuu ja arki rullaa. Kuulen yhtenään kehua siitä, että en stressaa yhtä paljon kuin keskivertoäiti esikoisensa hoidosta. En tiedä, onko se kehu, mutta otan sen niin. En tiedä, kehen verrataan ja onko se edes oleellista. Silti kerron itselleni, että siksi lapsenikin on niin rauhallinen, kun minä olen pysynyt rauhallisena :D
Lapseni myös hymyilee leveästi, paljon ja usein, joten oletan, että hänelle on annettu siihen aihetta.
Ennen kaikkea selvisin yksin ne yöhuudot, hyssytykset, kantamiset ym. lapsi sylissä. Olin puhki, rätti ja loppu. En kertaakaan sanonut rumasti miehelleni, vaikka syytä olisi ollut ja vaikka hän päästi sammakoita suustaan. En tehnyt asioista henkilökohtaisia, vaan pyytelin vain apua nätisti. Jaksoin kerta toisensa jälkeen kuunnella mieheni valitukset ja huutamisen vauvan päälle ja sen ansiosta miehenikin on rauhoittunut, alkanut auttaa ja ollut täten ihana apu vauvan kanssa. Kipupisteitä on edelleen, mutta päivä kerrallaan solmuja auotaan. Vauva ei ole mennyt rikki ja jaksoin kahden minuutin taukoja lukuun ottamatta kärsivällisesti kantaa itkijää sylissä.  Ja silti tuntea sääliä enemmän kuin turhautumista. Ja joka kerta, kun joku sanoi minulle, että ei tuo ole oikeasti vielä mitään, minä heitin takaisin vain hymyn ja kerroin edelleen törkeän itseriittoisesti itselleni, että olen supermutsi :D

Akkujen lataamista

Tämä vauva-aika siis tosiaan koittelee, mutta tässä nyt omaksi piristykseni otin kuvan, kun kerrankin näytin ihmiseltä.

Ristiäisten jälkeen sunnuntaina me olimme siskoni, hänen poikaystävänsä ja Surusilmän kanssa grillaamassa vanhempieni luona. Oli ihana kesäpäivä ja hyvät ruoat. Koirilla oli mahtavaa aikaa!

Mummi ja meidän pikku kesämies viettivät laatuaikaa ja äiti sai haukata grillamisia!

Siskonikin osallistui. O:lla on kyllä mahtavat tädit! O:n hattu on muuten UV-suojattu, mutta auringolta suojautuminen on minusta ollut tavattoman hankalaa! Nyt meillä on aurinkorasvat kunnon kertoimilla, UV-suojainen uikkari, aurinkolasit ja UV-suojattu hattu.

Tässä lempikuvani O:sta, niin suloinen!

Kukkuu!

kesämies

Meillä on käyty paljon keskusteluja minun jaksamisestani Surusilmän kanssa. Hän ei näe asioita ihan samalla tavalla kuin minä. Koska hän käy töissä, siinä menee kahdeksan tuntia päivästä. Olen yrittänyt sanoa, että minä olen ollut kuukauden töissä oikeastaan 24/7. Nyt jo pidempään. Olen siis yrittänyt ehdottaa, että kerran päivässä minulle järjestyisi hetki itselleni. Pikku hiljaa sinnekin päästään.

Ristiäiset

Ristiäiset pidettiin meillä 24.5. mutta en ole ehtinyt kirjoittaa. Hui, kuinka paljon ihmisellä meneekään aikaa kaikkeen muuhun kuin itseensä vauva-aikana. Olen saanut kyllä viime viikolla ladata akkuja, mutta kirjoittaminen on vaikeaa.

Tiistain neuvolassa romahdin täysin. Puhuin äitiysneuvolan tädille kaikista huolistani, itku tuli silmään ja väsy ei antanut tilaa välittää tarpeeksi siitä, että kulisseja pitäisi pitää pystyssä ja aina pitää jaksaa hymyillä.
Sen seurauksena sain yhden neuvon: soita vanhemmillesi. Minä soitin. Torstaina menin vanhempien luo yöksi O:n kanssa. (Tosiaan, se nimikin nyt on! Ihanaa!)

Ja tältä näyttää mummi ja ukki ekan lapsenlapsensa kanssa, O on kyllä hurmannut perheeni ihan täysin ja ihania hoitajia on aina kyläreissulla.

Minun piti mennä auttamaan äitiäni, mutta loppujen lopuksi äiti auttoi minua.
Oli ihanaa kertoa hänelle kaikki. En halunnut millään puhua Surusilmästä pahaa, mutta sanoin vain, että ajatuksemme vanhemmuudesta ja odotukset siitä eivät kohtaa. Minun oma isäni on ollut omassa lapsuudessani niin vahvasti mukana, että on vaikea tajuta, millaisia erilaisia näkemyksiä asioista voi olla.

Lauantaina sitten juhlittiin ristiäisiä!

Isä ja poika

Jörö oli aivan innoissaan, kun sai olla vanhempieni luona lomalla. Siellä on oma piha, josta koirani ei onneksi juokse tielle (ainakaan toistaiseksi). Siellä koira saikin hengailla ristiäisten ajan.

O ei arvostanut ristiäisasuaan

O ja vanhemmat sisaruksineen

Kummien kanssa

Isovanhemmat ja isoisovanhemmat

Ja pappi

Nyt on meidän perheen uusimmalla tulokkaalla nimikin. Kaikki meni hyvin ja juhla oli mukava. Yksi valituksen aihe: äiti tajusi aamulla, että mikään mekko ei mahdu päälle! Siis imettämisen takia, you know. Siinä sitten paniikissa tämä ex-fashion freak vetäs kasaan tällasen asun... En malttaisi odottaa, että saisin taas palata sellaisiin vaatteisiin, joita haluan pitää, mutta imetys aiheuttaa ensinnäkin haluttomuutta pukeutua tiettyihin vaatteisiin niiden hankaluuden vuoksi ja toisekseen rintojen koko on toinen haaste. Tämä on taas näitä TÄYSIN turhia valituksen aiheita :D Ainakin tästä tietää, että ongelma on hyvin lyhytkestoinen, ellei itse ala paisua lisää!