Kutsu mua -haaste

Lukiolaisten liitto käynnisti kiusaamisen vastaisen Kutsu mua -kampanjan kuluneella viikolla. Tämä on minulle niin tärkeä aihe, että halusin kirjoittaa ja julkaista kuvan. Lapset ovat todella julmia ja jo alakoulussa sain kuulla kaikki mahdolliset. Eniten minua satutti silloin Neiti Täydellinen. Sillä viitattiin siihen, kuinka minulle kaikki oli helppoa, kuinka olin kaikessa hyvä ja kuinka olin äänekäs, itsevarma ja dominoiva persoona. Ei riittänyt, että minua kiusasivat koulun pojat ivaamalla JA väkivallalla, minua kiusattiin myös henkisesti (kateellisten?) tyttöjen toimesta. Minulla oli vain kourallinen ystäviä, jotka pitivät puoliani. Näin jälkeen päin ajateltuna uskon, että osittain siksi, että kukaan ei uskonut minun tarvitsevan puolustajaa. Minähän puolustin muitakin kiusattuja siitä huolimatta, että sain joka kerta itsekin poikkeuksetta siitä huolimatta turpaan (henkisesti tai fyysisesti).


Entäs, jos itse pidän näistä ominaisuuksista, joita te arvostelitte? Suurin ongelmahan oli siinä, että minä tykkäsin itsestäni, sehän Suomessa on eniten edelleen ongelma: tuo itserakas ihminen kuvittelee niin olevansa jotain! Ei siten, että haukkuisi muita tai häiritsisi, mutta kun se kuitenkin häiritsee, jos jollakulla on hyvä itsetunto, vahva usko itseen ja luottamus siihen, että elämä ja kova työ kantavat hedelmää. Enkä vieläkään allekirjoita, että olisin itserakas, vaikka itseäni rakastankin. Siitä rakkaudesta riittää silti enemmän omalle perheelleni, ystävilleni ja lemmikilleni. Nyt minulla on oma lapsi, jonka puolesta ottaisin vaikka luodin ja silti toivon, että hänen aloittaessaan koulutaipaleensa, minä olisin osannut varustaa hänet samalla itseluottamuksella ja tiedonjanolla sekä tarmolla, millä itse lähdin kohti elämää vanhempieni saattamana.


Nipo, pinko, täydellinen päte olikin omasta mielestään kunnianhimoinen, ahkera ja tunnollinen (koska kyllä se vaati paljon työtä pärjätä)?
Tiukkis olikin tarkka siitä, että ketään ei kiusata?
Lellikki, kaikkitietäväinen olikin ylpeä siitä, että oli hoitanut työnsä ja halusi osoittaa sen, koska siten sai hyviä numeroita ja arvostuksen työstään?
Hölösuu ja äänekäs olikin oppinut omanarvontuntonsa ja itseluottamuksensa rakastavasta kodista?
Itsekäs ihminen on oikeasti tänäkin päivänä oikeasti epäitsekäs, empaattinen ja avulias huolehtija, kun saa tilaisuuden näyttää sen?
Entäs jos siinä vaiheessa, kun neitsyt kuulee sanat lehmä ja huora, hän on kiitollinen, että on sanavalmis ja itsevarma, jotta voi sanoa, ettei hyväksy tuota käytöstä?
Ja siitä laudasta, finninaamaisesta ja herkkänahkaisesta tytöstä tuli aika huumorintajuinen ja itseironinen naisenalku?

Lopputulos voisi olla aika erilainen. Olisin voinut olla pysyvästi vaurioitunut henkilö -kiusaushan kesti yläkoulun loppuun saakka. Voisin olla nykyään täysi vastakohta itsestäni: hiljainen, arka, anteeksipyytelevä, ujo ja töissä ammatissa, jossa saisi vain olla rauhassa. Minä saattaisin myös olla kuollut. On aika karua, että 12-vuotias miettii, kuinka olisi helpompi kuolla. Vanhempani olisivat voineet sen lisäksi joutua hautaamaan esikoisensa sen lisäksi, että kuulivat jo tuosta hätähuudosta koulun kautta kiusaamiskyselyn tuloksena. Minua ei olisi - lastani ei olisi. Sen sijaan minä selvisin, päivä kerrallaan ja kasvoin aika vahvaksi yksilöksi. Ja silti se pieni ääni edelleen tuolla pään sisällä ja mahanpohjassa sanoo: älä, Saila, julkaise. Joku kommentoi kuitenkin, että itse olet tilanteesi ansainnut tai toivoo, että olisitkin kuollut. Niin se on ihmismieli jännä, että sen takia kamppailen Julkaise-nappia vastaan.