Hiljaisuudesta

Olen aina rakastanut hiljaisuutta. Tunnustan, että innostuessani keskustelussa minulla on joskus tapana korottaa ääntäni tarpeettomasti, mutta yleensä vain, jos seurassa on pelkkiä tuttuja ja se ei ketään häiritse. Rakastan hiljaisuutta kaikin tavoin. Arvostan äärettömästi sitä, että saan istua tunnin matkan junassa rauhassa. Jos junassa tai bussissa on tarpeetonta melua (esim. kovaäänistä keskustelua, lapsi huuta tms.), laitan MP3-soittimen korvilleni. Jos minulla on kirja, olen äärettömän taitava keskittymään siihen ja sulkemaan kaiken tämä ylimääräisen ulkopuolelle. Hiljaisuuden kaipuuni ulottuu myös siihen, että hakeudun usein työpäivän tai koulupäivän (joskus sama asia) jälkeen kotiin ja olen vain ihan hiljaa kirjan kanssa. Tai että aina en viikonloppuna jaksa lähteä baariin hälinään.

Rakastan musiikkiakin. Minua on usein moitittu siitä, että en huudata musiikkia tarpeeksi lujalla. Vaikka minulle on sanottu vaikka mitä, rakkauteni musiikkiin ei ole riippuvainen sen voimakkuudesta. Joskus haluan musiikin todella kuuluvan täydellä teholla, täyttävän sieluni ja pursuavan joka paikasta. Mutta jos laitan soittimen korvilleni illalla ennen unen tuloa, minulle riittäisi vielä pienempi äänentaso, kuin minkä MP3-soittimeni sallii. Silloin käytän musiikkia rahoittumiseen. Suruunkin kuuntelen musiikkini yleensä aika hiljaisella, kuten haikeuteen. Rakastan musiikkia, mutta en voi sietää sen kuuntelua koko ajan. Tätä monikaan ei tajua, mutta minusta täytyy osata ottaa hiljaisuuskin vastaan. Ei minusta voi nauttia äänistä, jos niille ei ole vastakohtaa - samalla lailla kuin iloita ei voi ilman surua.

Olen jo elänyt kerran lapsuuteni ja meluisimmat aikani. Sijaisuuksia tehdessäni sanon hyvin herkästi työrauhasta oppilaille, jotka korottavat ääntään. Täällä Sveitsissä sanon hyvin herkästi perheen pojille äänen käytöstä. Eilen museokierroksella pojat nimittäin mm. innostuessaan huusivat todella paljon. Yritin selittää nuoremmalle, että en minä kiusallani sano hiljaisuudesta, eikä sitä kuulu alkaa itkemään vaan siksi, että hiljaisuus on toisten ihmisten kunnioittamista. Kaipaan sitä rauhaa, mikä meillä on ollut jo useamman vuoden kotona. Useimmiten kenenkään ei ole tarvinnut häiriintyä turhasta metelistä (tosin isälläni on paha tapa joskus tulla kotiin suoraan koulusta erittäin pahalla tuulella ja juuri kun olit saanut itsesi rentoutumaan sängylle hyvän kirjan tai lehden kanssa, tuli ihan turhanpäiväinen rikkinäinen levy -saarna kaikista hajanaisista tavaroista, mutta anyway). Kun olin koordinaattorin luona ennen ulos lähtöä lauantaina, tajusin kuinka nautin siitä rauhasta. Pakenen tämän sijaisperheeni elämän hälyä välillä lenkkipolulle ja välillä kaupungille tai kauppareissulle.

Eniten minua häiritsevät päällekkäiset äänet näin vieraassa maassa. Kuulen koko ajan vierasta kieltä, jota yritän kuunnella todella tarkasti. Ranskan tunneilla olen silti edelleen välillä todella eksyksissä. Tänään, kun kuuntelimme levyltä runosävellyksiä, (lausuntaa, jonka taustalla on musiikki), minua ahdisti kaikki ylimääräinen ähellys ja meteli, koska juuri kun riemuitsen siitä, että pysyn perässä ja ymmärrän, joku raukka yskäisee ja saa vihat niskaani. Älkää perhana yskikö, mie edistyn! Olen huomannut, että ilman häiriötekijöitä ranskani alkaa olla sillä tasolla, että ymmärrän kaiken. Baarireissu taas oli hyvin vaikea, kuten myös kaikuvat tilat tai keskustelut, joissa useampi puhuu yhtä aikaa. Tänään huomasin kadulla kävellessäni jopa, että tajusin melko kompleksin keskustelupätkän ventovieraan tyttöporukan suusta ohikävellessäni, koska he odottivat loppuun toistensa puhumista.

Odottelen siis, että meteli - pahin viholliseni - väistyy ymmärryksen tieltä tai että opin kuuntelemaan kerralla kaikki hälyä aiheuttavat puhujat. Siihen asti - rakastan edelleen hiljaisuutta.


p.s. saan kamalasti pyyntöjä, että kirjoittaisin myös enkuksi. En jaksaisi kumpaakin. Joten te blogittajaystäväni (Helmen ajoilta, tiedätte ketä olette), huolehdin ennen kaikkea teistä ;) Joten sanokaahan, saanko alkaa kirjoittaa pelkästään enkuksi? Jos en, niin alistun kohtalooni ja kirjoitan sitten kahta kieltä. Ja ranskaa en kyllä laita kaveriksi enää :D