Meillä ei ollut oikein kiva viikonloppu. Minulla on siis tässä loppuraskaudesta ollut raskausmyrkytyksen oireita. Olen aina ennen ollut verenpaineeni kanssa terve ihminen. Paine on aina ollut alle 80/120. Nyt sitten mentiin tiistaina neuvolaan ja paine oli todella kova, 98/144. Pissa oli plussalla, mutta onneks vaan yhellä. Naureskelen nyt itsellekin, että kirjottelen tämmösiä juttuja tänne julkisesti. Huhhuh, tässä tämä prinsessa kertoilee näitä itsestään! Noh, neuvolan täti huolestui ja tätä tätiä ei siis pienestä hetkauteta. Jyrähti Surusilmälle, että nyt se rouva ei saa tehdä mitään, vuodelepoon ja sinä hoidat kaiken. Ja Surusilmähän teki työtä käskettyä. Paitsi, että minä en. Eihän se niin paha voi olla, jos vähän ulkoilen koiran kanssa...
Torstaina menimme käymään sitten lääkärin vastaanotolla ja pissa oli jo kahdella plussalla ja paine hyvin korkealla. Hän teki minusta päivystyslähetteen Länskään ja me haimme synnärikassin mukaan. Olihan mahdollista myös, että käynnistävät nyt, kun viikkoja oli 38+3. Minut otettiin osastolle lepäilemään, mittailtiin paineita, käyriä ja seurattiin vauvan liikkeitä. Mutta itku tuli minulla siinä vaiheessa, kun kerrottiin, että ei käynnistetä vielä, mutta minun on jäätävä yöksi. Yksin. Tässä minä olen todella todella NYNNY. Vietän erittäin harvoin aikaa erillään Surusilmästä, se tuntuu jotenkin todella vaikealta nukkua yksin ja varsinkin, kun piti tsempata niin paljon. Olin todella onnessani, että Surusilmän työnantaja ymmärsi tilanteen heti ja antoi hänelle vapaapäivän olla kanssani sairaalassa.
Surusilmä käväisi kotona ja toi minulle kirjan, joka oli jäänyt synnärikassin kyydistä. Minähän olen maailman suurin hätähousu, joten siinä minä juttelin masulle, että sieltä voi nyt sitten tulla ulos. Hopihopi :D O Sairaalaruoka oli yllättävän hyvää ja siinä vaiheessa, kun pääsin olemana hetken yksin ja levähtämään, tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan ollut. Itku tuli oikeastaan puhtaasti helpotuksesta: minun on PAKKO levätä. Perjantaina kaikkien tutkimusten tulos oli, että yksi lepopäivä oli jo tehnyt tehtävänsä. Vauvalla nyt ei missään vaiheessa ollutkaan varsinaisesti hätää, sillä liikkuu erittäin hyvin. Mutta minullakaan ei näyttänyt enää olevan: paineet laskivat ja näytteet olivat paremmat. Minulle annettiin uusi aika tulla takaisin sunnuntaina. Annettiin ymmärtää, että todennäköisesti minut otettaisiin silloin osastolle ja käynnisteltäisiin. Vannotettiin, että saan mennä kotiin vain, jos vierailijoita ei ole, enkä kehitä mitään tekemistäkään. Surusilmä oli myös aika huojentunut ja otti kunnia-asiakseen, että minä en suunnilleen liikahda ollenkaan sohvasta.
Tänään käytiin sitten "turha" reissu uudelleen sikäli, että paineet olivat pikemminkin normaalit ja minulle oli annettu ymmärtää, että tulen käynnistykseen, mutta tästä tulikin vain ylimääräinen lasku, sillä ei meillä oikeastaan mitään virkaa ollut tuolla käydä tarkastamassa asioita. Minä tiesin jo nuo verenpaineet oman mittauksen perusteella ja samaten pissanäytteen tuloksen. MUTTA se tässä oli positiivista, että kohdunsuu on nyt hiukan auennut, noin 2,5cm on jo tultu ja kohdunkaula on lähes kokonaan hävinnyt! Jännän äärellä ollaan siis. Saimme uuden tarkastusajan torstaille, mikäli synnytys ei siis ennen sitä käynnisty. Ja nyt olen oikeastaan toiveikas, että jospa se sitten käynnistyisi! Jos lapsi olisi äitiinsä tullut, olisi kuunnellut käskyjäni ja tullut ulos vauhdilla, mutta isänsä vauvana varmaan hidastelee ja otti nokkiinsa hoppuutuksesta :D Tämä on hyvää opetusta minulle jo tulevaisuuttakin ajatellen. Kaikkea ei voi (varsinkaan lasten kanssa) aikatauluttaa ja saada juuri sillä sekunnilla, kun haluaa.
Saldona silti ihanat keskustelut maailman ihanimman kätilön kanssa ja kätilöiden ihailut siitä, miten hyvin osasin ottaa kivun ja suhtautua siihen huumorillakin, että olen sen kanssa vähän nynny. Kohti uutta viikkoa siis ja toivottavasti se olisi myös vauvan maailmaansaapumisviikko! :)
30. maaliskuuta 2014
18. maaliskuuta 2014
Raskausajan ihmeellisyys
Päätin koota listaa siitä, mikä raskausaikana minut on yllättänyt tai saanut miettimään. Ihmetelty on paljon ja varsinkin alkuaikaa rakastin.
1. Olen aina ollut sitä mieltä, että olen pirun onnekas ihminen. Sama päti raskauteeni. Itse en ole joutunut kärsimään lapsettomuuspiinasta, hedelmöityshoidoista, polyrakkulaisuudesta tai epävarmuudesta. Me jätimme ehkäisyn pois ja tulimme raskaaksi, Kiss kiss bang bang! Silti en hyväksy sitä, että minulle tultiin edelleen enenevässä määrin sanomaan, että mulla on liian helppo elämä enkä osaa arvostaa mitään, kun vain liihottelen kaiken läpi. Minulle oli ihan yhtä itsestään selvää tämänkin asian suhteen, että tämä oli ihmeellistä ja olen poikkeuksellisen onnekas, että Surusilmä ja minä saamme heti lapsen. Pelkään jopa hieman, että kohtalo kostaa tämän helppouden synnytyksessä/ lapsen terveydessä tmv. Se on vain ihmismielen ajattelutapa, pitää aina pelätä, että jos joku menee sittenkin vikaan.
2. Olen pelännyt erittäin paljon. Omalla kohdallani olen aina luottanut elämän kantamiseen. Nyt olen vastuussa toisesta ihmisestä ja tämän suurempaa asiaa ei tule. Ja yhtäkkiä omalla itsellä ei ole enää juurikaan väliä, kunhan vain elämä kantaa häntä.
3. Minun kroppani oli sittenkin aika vahvassa kunnossa. Selkäni kipuili jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta se johtuikin pääkalloliukkaista eikä huonosta lihaskunnosta. Tälläkin hetkellä, RV 37+1, ainoat kremppani ovat hartiat (liian isot rinnat?), tunnoton kohta vatsalihasten yläosassa ja tunnottomuuden tunne käsissä. Painoni ei noussut alussa juuri ollenkaan, se jopa laski. Jaksoin käydä salilla viikolle 22 asti. Juoksin vielä varttimaratoonin raskausviikolla 8. Väsymys ei ole lannistanut minua liikaa ja koiran kanssa ulkoilen edelleen vähintään puoli tuntia päivässä kävellen. Olen jopa tosi ylpeä itsestäni tässä suhteessa, eka kertaa eläessäni.
4. Närästys on jäätävää näin loppuajasta. Joku tukkii mulle polttavaa rautatankoa kurkusta alas ja ymmärrän englantilaisten sanan "heartburn". En ole koskaan ennen juuri kärsinyt närästyksestä.
5. Haluaisin jo nähdä vauvani sylissäni. Osittain se johtuu olostani, joka on aika tukala. Osittain haluaisin jo päästä "tositoimiin". Toisaalta se jännittää niin paljon, että toistaiseksi en vielä ole alkanut synnytystä kotikeinoin jouduttamaan.
6. En ole lukenut yhtään vauvafoorumia. En kaipaa holhoavia tai tuomitsevia ja ehdottomia neuvoja. Uskon vain käsitteeseen "riittävän hyvä vanhempi" ja pyrin siihen.
7. Parisuhteesta on tullut minulle entistä tärkeämpi tuki ja henkireikä tässä kaikessa. Surusilmä on ahkerasti kuunnellut viime aikoina kaikki valitukseni ihan pienistäkin ja hoitanut asiat, kun minä olen tarvinnut lepoa (lue: nukahtanut yhtäkkiä kesken lauseen pariksi tunniksi sohvalle). Kovan paikan tullen sitä tajuaa, kuka vierelle jää.
8. Ne mielihalut:
- kaakao ja suklaa (en pidä suklaasta normaaliolosuhteissa juurikaan)
- ranskalaiset, Orient-dressing ja sipuli (to die for!!!)
- pepsi
- yoghurtti splash -karkit
- maksalaatikko (nyyh, rakastan muutenkin, mutta kun sitä ei saa syödä!)
- appelsiini
- piimä (johtunee avusta närästykseen)
- hetken mielijohteet (lättykestit yhdeltä yöllä)
- jäätelö
- ihan vaalea höttöleipä
- pihvi, mitä raaempi sen parempi :D (en silti uskalla syödä mediumia raaempaa)
-pirkan kermapasta
- kaikki mitä ei saisi syödä, enkä siis syö (kylmäsavuporo, suolaiset, siian mäti, inkivääri, punaviini)
9. Ällötykset (joita rakastin ennen)
- pitsa
- vadelmat
- maitorahka
- paahtoleipä
- kananmuna
10. Kuinka vähän mulla on ollut hormonimyrskyjä:
johtuukohan tämä siitä, että lopetin pillerit ja tulin heti raskaaksi ja koin pillerit minun kropalle ja mielelle jo todella myrkkynä? Oli miten oli, minun luonne on jotenkin omasta mielestäni jopa tasaantunut raskauden myötä. En itkeskele läheskään niin paljoa, en provosoidu ihan niiiin helposti ja yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen sekä perspektiiviin.
11. Kilpavarustelu meinasi yllättää minutkin. Sitten tajusin, että meille hankitaan tähän pieneen kämppään vain se, mitä tarvitaan, ei sitä, mitä muillakin on. Asumme kaksiossa ja alussa se ahdisti vietävästi. Nyt pyrin tilaa säästäviin ratkaisuihin ja vastaan kaikille (joka ikinen tuttuni on tainnut tätä kysyä) utelijoille, että ei, me emme tässä vaiheessa muuta. Minä haluan ensin opintoni valmiiksi, sitten haluan marssia pankkiin ja pyytää lainaa. Siihen asti meidän todella edullinen saunallinen keskustakaksiomme saa palvella meitä. Neuvolasta sanottiin, että meitä ei siitä hyvästä sosiaalityöntekijä tule ahdistelemaan. Yhden vauvan kanssa pärjää tässä, meillä on oma parvekekin, jossa vauva voi nukkua. Haaveilen kyllä isommasta, mutta sen aika ei vain ole vielä.
Käytän rahani mieluummin järkevästi ja saan jotakin ehkä säästöönkin täten.
Sitä paitsi todella moni myy käyttämätöntä tavaraa kirppareilla eteenpäin tarpeettomana, mutta se oli pakko saada. Olenkin siis (tapojeni vastaisesti) pyrkinyt pois kilpavarustelusta ja shoppailuhysteriasta ja miettinyt aina
kertaallen, tarvinko jotain, vai en? Aina, kun meinaa ahdistus iskeä, kysyn itseltäni, tuleeko tunne tarpeesta vai ulkopuolelta. Olen aika ylpeä itsestäni, että kykenen tällaiseen järkiajatteluun ja kaikille hankinnoillemme on suunnilleen olemassa perustelu.
12. Otan aika rennosti ja luotan, että vauvan kanssa mennään sitten päivä kerrallaan, eikä sitä etukäteen voisikaan kauheasti ennustaa.
1. Olen aina ollut sitä mieltä, että olen pirun onnekas ihminen. Sama päti raskauteeni. Itse en ole joutunut kärsimään lapsettomuuspiinasta, hedelmöityshoidoista, polyrakkulaisuudesta tai epävarmuudesta. Me jätimme ehkäisyn pois ja tulimme raskaaksi, Kiss kiss bang bang! Silti en hyväksy sitä, että minulle tultiin edelleen enenevässä määrin sanomaan, että mulla on liian helppo elämä enkä osaa arvostaa mitään, kun vain liihottelen kaiken läpi. Minulle oli ihan yhtä itsestään selvää tämänkin asian suhteen, että tämä oli ihmeellistä ja olen poikkeuksellisen onnekas, että Surusilmä ja minä saamme heti lapsen. Pelkään jopa hieman, että kohtalo kostaa tämän helppouden synnytyksessä/ lapsen terveydessä tmv. Se on vain ihmismielen ajattelutapa, pitää aina pelätä, että jos joku menee sittenkin vikaan.
2. Olen pelännyt erittäin paljon. Omalla kohdallani olen aina luottanut elämän kantamiseen. Nyt olen vastuussa toisesta ihmisestä ja tämän suurempaa asiaa ei tule. Ja yhtäkkiä omalla itsellä ei ole enää juurikaan väliä, kunhan vain elämä kantaa häntä.
3. Minun kroppani oli sittenkin aika vahvassa kunnossa. Selkäni kipuili jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta se johtuikin pääkalloliukkaista eikä huonosta lihaskunnosta. Tälläkin hetkellä, RV 37+1, ainoat kremppani ovat hartiat (liian isot rinnat?), tunnoton kohta vatsalihasten yläosassa ja tunnottomuuden tunne käsissä. Painoni ei noussut alussa juuri ollenkaan, se jopa laski. Jaksoin käydä salilla viikolle 22 asti. Juoksin vielä varttimaratoonin raskausviikolla 8. Väsymys ei ole lannistanut minua liikaa ja koiran kanssa ulkoilen edelleen vähintään puoli tuntia päivässä kävellen. Olen jopa tosi ylpeä itsestäni tässä suhteessa, eka kertaa eläessäni.
4. Närästys on jäätävää näin loppuajasta. Joku tukkii mulle polttavaa rautatankoa kurkusta alas ja ymmärrän englantilaisten sanan "heartburn". En ole koskaan ennen juuri kärsinyt närästyksestä.
5. Haluaisin jo nähdä vauvani sylissäni. Osittain se johtuu olostani, joka on aika tukala. Osittain haluaisin jo päästä "tositoimiin". Toisaalta se jännittää niin paljon, että toistaiseksi en vielä ole alkanut synnytystä kotikeinoin jouduttamaan.
6. En ole lukenut yhtään vauvafoorumia. En kaipaa holhoavia tai tuomitsevia ja ehdottomia neuvoja. Uskon vain käsitteeseen "riittävän hyvä vanhempi" ja pyrin siihen.
7. Parisuhteesta on tullut minulle entistä tärkeämpi tuki ja henkireikä tässä kaikessa. Surusilmä on ahkerasti kuunnellut viime aikoina kaikki valitukseni ihan pienistäkin ja hoitanut asiat, kun minä olen tarvinnut lepoa (lue: nukahtanut yhtäkkiä kesken lauseen pariksi tunniksi sohvalle). Kovan paikan tullen sitä tajuaa, kuka vierelle jää.
8. Ne mielihalut:
- kaakao ja suklaa (en pidä suklaasta normaaliolosuhteissa juurikaan)
- ranskalaiset, Orient-dressing ja sipuli (to die for!!!)
- pepsi
- yoghurtti splash -karkit
- maksalaatikko (nyyh, rakastan muutenkin, mutta kun sitä ei saa syödä!)
- appelsiini
- piimä (johtunee avusta närästykseen)
- hetken mielijohteet (lättykestit yhdeltä yöllä)
- jäätelö
- ihan vaalea höttöleipä
- pihvi, mitä raaempi sen parempi :D (en silti uskalla syödä mediumia raaempaa)
-pirkan kermapasta
- kaikki mitä ei saisi syödä, enkä siis syö (kylmäsavuporo, suolaiset, siian mäti, inkivääri, punaviini)
9. Ällötykset (joita rakastin ennen)
- pitsa
- vadelmat
- maitorahka
- paahtoleipä
- kananmuna
10. Kuinka vähän mulla on ollut hormonimyrskyjä:
johtuukohan tämä siitä, että lopetin pillerit ja tulin heti raskaaksi ja koin pillerit minun kropalle ja mielelle jo todella myrkkynä? Oli miten oli, minun luonne on jotenkin omasta mielestäni jopa tasaantunut raskauden myötä. En itkeskele läheskään niin paljoa, en provosoidu ihan niiiin helposti ja yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen sekä perspektiiviin.
11. Kilpavarustelu meinasi yllättää minutkin. Sitten tajusin, että meille hankitaan tähän pieneen kämppään vain se, mitä tarvitaan, ei sitä, mitä muillakin on. Asumme kaksiossa ja alussa se ahdisti vietävästi. Nyt pyrin tilaa säästäviin ratkaisuihin ja vastaan kaikille (joka ikinen tuttuni on tainnut tätä kysyä) utelijoille, että ei, me emme tässä vaiheessa muuta. Minä haluan ensin opintoni valmiiksi, sitten haluan marssia pankkiin ja pyytää lainaa. Siihen asti meidän todella edullinen saunallinen keskustakaksiomme saa palvella meitä. Neuvolasta sanottiin, että meitä ei siitä hyvästä sosiaalityöntekijä tule ahdistelemaan. Yhden vauvan kanssa pärjää tässä, meillä on oma parvekekin, jossa vauva voi nukkua. Haaveilen kyllä isommasta, mutta sen aika ei vain ole vielä.
Käytän rahani mieluummin järkevästi ja saan jotakin ehkä säästöönkin täten.
Sitä paitsi todella moni myy käyttämätöntä tavaraa kirppareilla eteenpäin tarpeettomana, mutta se oli pakko saada. Olenkin siis (tapojeni vastaisesti) pyrkinyt pois kilpavarustelusta ja shoppailuhysteriasta ja miettinyt aina
kertaallen, tarvinko jotain, vai en? Aina, kun meinaa ahdistus iskeä, kysyn itseltäni, tuleeko tunne tarpeesta vai ulkopuolelta. Olen aika ylpeä itsestäni, että kykenen tällaiseen järkiajatteluun ja kaikille hankinnoillemme on suunnilleen olemassa perustelu.
12. Otan aika rennosti ja luotan, että vauvan kanssa mennään sitten päivä kerrallaan, eikä sitä etukäteen voisikaan kauheasti ennustaa.
16. maaliskuuta 2014
I love birthdays, especially my own
Hiphei! Olen ollut vähän koomassa, mutta yritänpä nyt sitten kuitenkin olla jonakin. Surusilmä vei minut Naistenpäivän kunniaksi syömään. Me olemme naureskelleet viime aikoina todella paljon julkisesti liikkuessa tuolle, että Surusilmällä on sormus sormessa ja minulla ei. Se saattaa tuntemattomille näyttää vähän hassulta... Mutta mulle ei yksinkertasesti nuo sormukset ennää mahdu. Ne onkin pakattu synnärilaukkuun, koska vaikka en oikein koruihminen ole, niin sormuksiani mulla on ikävä. Kuvat on kännykkäkuvia, siksi huonolaatuisia.
Alkuviikosta saimme peruutusajan synnytystapa-arvioon. Kaikki näytti olevan hyvin, vauva on laskeutunut ja pitäsi mahtua tulemaan hyvin. Ihmettelen edellen LPSHP:n toimintaa sen käynnin perusteella. Ensinnäkin ajat myöhässä, hoitajatkaan eivät tiedä puheidensa perusteella, missä lääkärit ovat ja voin vain toivoa, että meidän synnytyshetkellä puntissa on vähän enemmän vauhtia. Kun minut tutkittiin siinä tutkimuspöydällä ja se teki jos siinä todella kipeää, niin kätilö sanoi kerran, että koita painaa peppua alas ja toisella kertaa toisti saman ohjeen ja käski rentoutua, mutta erittäin kärsimättömällä äänellä. Siinä vaiheessa täräytin takaisin "Joo, joo!" Mulle on ennenkin annettu näitä samoja ohjeita, eivätkä ne sillon toisenlaisesessakaan tilanteessa juuri auttaneet. Harmittaa vain niin vietävästi, että heillä menee hermo niin helposti siihen, että toiseen sattuu. Ei sympatiasta tietoakaan. Lääkäri taas puolestaan jätti käsittelyn vähän vähemmälle ja yritti toimia minun parhaakseni. Yleensä hoitajat ovat olleet minulle tosi ihania tuollakin osastolla.
Tutkimuksen jälkeen keskustelin vielä lääkärin kanssa vierailusta kipupolille. Siellä oli puhetta hoitajan kanssa, että vielä tämän tutkimuksen yhteydessä keskusteltaisiin lääkärin kanssa vaihtoehdoista, mutta nyt kyllä lääkäri vain totesi minulle, että "alat nyt henkisesti valmistautua alasynnytykseen", mikä ei minusta kyllä keskustelua ole, vaan sanelua. Kerroin, että eniten pelkään siksi, että saan jatkuvasti täälläkin kuulla äänensävystä tai sanoista, että en kestä kipua tarpeeksi, heikommin kuin muut jne. Sanoin ihan suoraan, että kuten tästäkin tutkimuksesta huomataan, olen ilmeisesti keskivertoa heikompi yksilö. Lääkäri vain totesi, että ainakin asenne on kohdallaan, kun tiedostaa ongelman. Itse en vain tajua, miten se tässä auttaa? Pelkään vain enemmän, koska olen jo keskivertoa heikompi kestämään kipua, että kuinka kärsimättömiä minun kanssa ollaan sitten siellä synnytystilanteessa ja kuinka heikko olen sen kivun edessä, jos nämä pikkujutut jo ovat näin sairaan hankalia. Ei minun käytöksessä kyllä ollut asenteesta tietoakaan :D Ja kaikki painottaa, kuinka sitten pitäisi pystyä vaatimaan itselleen kaikkea, mutta jos minua paheksutaan siellä synnytyssalissa heikkoudesta, niin olen kyllä tosi hyvä marttyyrikin sen suhteen, että en sitten pyydä mitään, koska en halua olla vaivaksi. Eli tuo vierailu taas pahensi pelkoa ennestään. Kaikki kuitenkin vauvalla on hyvin, se on pääasia ja hän näyttää kuulemma olevan valmis tulemaan pian, saapa nähdä kuinka käy!
Onneksi Surusilmän kanssa olen voinut jutella ja hän on luvannut olla jämynä synnärillä, uskon että hänen tukensa on korvaamaton. Surusilmästä alkaa kuoriutua tässä kovan paikan tullen muutenkin aivan ihanneaviomies! Kiltisti se ulkoiluttaa koiraa, kun minua väsyttää. Käy kaupassa, kantaa ostoksia, yrittää olla avuksi, hieroo selkää. Olen ollut viime päivinä niin kiitollinen tuosta siipasta, että ei mitään järkeä.
Viikonloppuna juhlin synttäreitäni!Sain ihania kuvia, kuulin paljon onnitteluja ja vietin iltaa ystävien kanssa. Edellisiltana tapahtui se, mitä ei ole vielä raskaana ollessa kauheasti ole käynyt: mielihalu! Kello 01.18 pe-la yöllä, nousin paistamaan lättyjä ja pakkaaman synnärilaukkua. Sitten söin yhden ja olin aivan mielissään, se riitti.
Meillä oli ystävysten kesken oikein mukava ilta ja myös koirakaverukset Jörö ja Mymmeli saivat pitää kaverusillan, ovat nykyään ylimmät ystävät.
Surusilmä juoni itselleen perjantaina Jörön lenkitysvuoron, vei koiran oikeasti anoppini luo ja kävi hakemassa nämä. Ne sitten saapuivat minulle sänkyyn aamulla synttärilahjana! Olipa vain ihana! Olimme sopineet, että varsinaista lahjaa ei nyt vielä osteta, koska säästämme tosissamme rahaa, että saisimme pitää hyvillä mielin yhteistäkin aikaa vauvan saapuessa.
Muina ihanina lahjoina sain Nappisilmältä ihanan vauvakirjan, siskoiltani Emotionin lahjakortin, vanhemmiltani vaateliikkeen (Vero Moda, Vila, Only, Object) lahjakortin ja Taiteilijalta tuon ihanan vauvan T-paidan. Se oli niin ihanasti ajateltu! Tuo Ohana siis tarkoittaa 'perhe' ja se löytyy jo tekstinä minulta ja siskoiltani ihosta.
Alkuviikosta saimme peruutusajan synnytystapa-arvioon. Kaikki näytti olevan hyvin, vauva on laskeutunut ja pitäsi mahtua tulemaan hyvin. Ihmettelen edellen LPSHP:n toimintaa sen käynnin perusteella. Ensinnäkin ajat myöhässä, hoitajatkaan eivät tiedä puheidensa perusteella, missä lääkärit ovat ja voin vain toivoa, että meidän synnytyshetkellä puntissa on vähän enemmän vauhtia. Kun minut tutkittiin siinä tutkimuspöydällä ja se teki jos siinä todella kipeää, niin kätilö sanoi kerran, että koita painaa peppua alas ja toisella kertaa toisti saman ohjeen ja käski rentoutua, mutta erittäin kärsimättömällä äänellä. Siinä vaiheessa täräytin takaisin "Joo, joo!" Mulle on ennenkin annettu näitä samoja ohjeita, eivätkä ne sillon toisenlaisesessakaan tilanteessa juuri auttaneet. Harmittaa vain niin vietävästi, että heillä menee hermo niin helposti siihen, että toiseen sattuu. Ei sympatiasta tietoakaan. Lääkäri taas puolestaan jätti käsittelyn vähän vähemmälle ja yritti toimia minun parhaakseni. Yleensä hoitajat ovat olleet minulle tosi ihania tuollakin osastolla.
Tutkimuksen jälkeen keskustelin vielä lääkärin kanssa vierailusta kipupolille. Siellä oli puhetta hoitajan kanssa, että vielä tämän tutkimuksen yhteydessä keskusteltaisiin lääkärin kanssa vaihtoehdoista, mutta nyt kyllä lääkäri vain totesi minulle, että "alat nyt henkisesti valmistautua alasynnytykseen", mikä ei minusta kyllä keskustelua ole, vaan sanelua. Kerroin, että eniten pelkään siksi, että saan jatkuvasti täälläkin kuulla äänensävystä tai sanoista, että en kestä kipua tarpeeksi, heikommin kuin muut jne. Sanoin ihan suoraan, että kuten tästäkin tutkimuksesta huomataan, olen ilmeisesti keskivertoa heikompi yksilö. Lääkäri vain totesi, että ainakin asenne on kohdallaan, kun tiedostaa ongelman. Itse en vain tajua, miten se tässä auttaa? Pelkään vain enemmän, koska olen jo keskivertoa heikompi kestämään kipua, että kuinka kärsimättömiä minun kanssa ollaan sitten siellä synnytystilanteessa ja kuinka heikko olen sen kivun edessä, jos nämä pikkujutut jo ovat näin sairaan hankalia. Ei minun käytöksessä kyllä ollut asenteesta tietoakaan :D Ja kaikki painottaa, kuinka sitten pitäisi pystyä vaatimaan itselleen kaikkea, mutta jos minua paheksutaan siellä synnytyssalissa heikkoudesta, niin olen kyllä tosi hyvä marttyyrikin sen suhteen, että en sitten pyydä mitään, koska en halua olla vaivaksi. Eli tuo vierailu taas pahensi pelkoa ennestään. Kaikki kuitenkin vauvalla on hyvin, se on pääasia ja hän näyttää kuulemma olevan valmis tulemaan pian, saapa nähdä kuinka käy!
Onneksi Surusilmän kanssa olen voinut jutella ja hän on luvannut olla jämynä synnärillä, uskon että hänen tukensa on korvaamaton. Surusilmästä alkaa kuoriutua tässä kovan paikan tullen muutenkin aivan ihanneaviomies! Kiltisti se ulkoiluttaa koiraa, kun minua väsyttää. Käy kaupassa, kantaa ostoksia, yrittää olla avuksi, hieroo selkää. Olen ollut viime päivinä niin kiitollinen tuosta siipasta, että ei mitään järkeä.
Viikonloppuna juhlin synttäreitäni!Sain ihania kuvia, kuulin paljon onnitteluja ja vietin iltaa ystävien kanssa. Edellisiltana tapahtui se, mitä ei ole vielä raskaana ollessa kauheasti ole käynyt: mielihalu! Kello 01.18 pe-la yöllä, nousin paistamaan lättyjä ja pakkaaman synnärilaukkua. Sitten söin yhden ja olin aivan mielissään, se riitti.
Meillä oli ystävysten kesken oikein mukava ilta ja myös koirakaverukset Jörö ja Mymmeli saivat pitää kaverusillan, ovat nykyään ylimmät ystävät.
Surusilmä juoni itselleen perjantaina Jörön lenkitysvuoron, vei koiran oikeasti anoppini luo ja kävi hakemassa nämä. Ne sitten saapuivat minulle sänkyyn aamulla synttärilahjana! Olipa vain ihana! Olimme sopineet, että varsinaista lahjaa ei nyt vielä osteta, koska säästämme tosissamme rahaa, että saisimme pitää hyvillä mielin yhteistäkin aikaa vauvan saapuessa.
Muina ihanina lahjoina sain Nappisilmältä ihanan vauvakirjan, siskoiltani Emotionin lahjakortin, vanhemmiltani vaateliikkeen (Vero Moda, Vila, Only, Object) lahjakortin ja Taiteilijalta tuon ihanan vauvan T-paidan. Se oli niin ihanasti ajateltu! Tuo Ohana siis tarkoittaa 'perhe' ja se löytyy jo tekstinä minulta ja siskoiltani ihosta.
Surusilmä palaa tiistaina töihin ja meidän yhteinen arkilöysäily loppuu. Sitten on minunkin taas jaksettava vielä hetki nousta aamulenkeille, mutta onpahan sitten turvotukseenkin hillintä kohdillaan. Pikkuhiljaa malttamattomuus nähdä pikkukaveri nousee, kunhan nyt vain kaikki menisi hyvin ja ennen kaikkea vauvelilla! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!
6. maaliskuuta 2014
Mammalomalainen
Hiphei ja pahoittelen taukoa!
Minä oon siis nyt virallisesti mammalomalainen!
Viime viikko meni Kummitytön kanssa suhatessa. Voin kertoa, että kummitäti oli aika puhki. Mutta onneksi tyttö on jo sen verran vanhempi, että tajusi kun kummitäti tartti päikkäreitä ja keksi itselleen tekemistä hetkeksi. Me kerettiin tehdä vaikka ja mitä! Käytiin Lumilinnassa, elokuvissa (Risto Räppääjä), lenkkeiltiin koiran kanssa ja pentukurssilla touhuttiin. Tämä oli tosi jännä kokeilu siksi, että Kummityttö asuu siis Tampereella. Surusilmä potkittiin olkkariin nukkumaan sohvalle viikoksi ja minä ja tyttö nukuttiin sängyssä :D Tämä siis vaan siksi että näin saatiin iltaa jatkaa Surusilmän kanssa vielä olkkarissa, kun Kummityttö alkoi nukkua makkarissa jo.
Täti oli välissä aika väsynyt kysymykseen 'miksi?', mutta ihailtavan hyvin Surusilmä jaksoi tätä leikkiä. Jonkin verran minä rajasin kyselyä, koska tiedän äitinsäkin sanoneen, että 11-vuotiaan ei tarvitse huolehtia asioista, joista aikuiset huolehtivat. Junareissunkin suhteen sattui sikäli onnekas juttu, että Kummitytön kanssa junaan sattui hänen eskari- ja jumppakaverinsa etelästä, joten matkalla oli kaveri. Minusta oli hienoa, että tyttö uskaltautui tänne asti ja vielä kivempaa oli se, että tuntui viihtyvän! Toivottavasti kuvitelma on edes jotenkin päin oikea.
Neuvolan täti oli siis jo aiemmin ottanut esille sen, että minun pitäisi nyt hiljentää ja miettiä vähän enemmän itseäni. Oli hyvä, että Surusilmä kuuli tämän kommentin, koska otti kyllä sen onkeensa. Nyt sitten valitettavasti tässä RV 35+ huomaa, että verenpainetta on vähän, turvotusta on melkoisesti ja tunnottomuuden tunnetta käsissä aika ikävästi. Jotenkin sitä vain tuntee itsensä välissä epäonnistuneeksi, kun näitä tuntemuksia tulee. Vauva kuitenkin onneksi liikkuu hyvin ja raskausmyrkytystä ei ole vielä syytä pelätä.
Toissa päivänä kävästiin tutustumassa synnärille. Valitettavasti ei päästy näkemään synnytyssalia, vain sektiosali. Meillä synnytystapa-arvio on maanantaina 17.3. ja silloin nähdään, miten mennään. Vauva on ainakin jo pari viimeistä viikko ollut aina pää alaspäin jo kohdussa eikä mielestäni ole sieltä muljahtanut eli kyse on enemmän sitten vauvan koosta suhteessa lantiooni. Surusilmä oli tosi ihana synnärillä, hieroi alaselkää kun jouduin seisomaan aika kauan ja huolehti olostani. Kyllä siitä on aika kiva puoliso kuoriutumassa tätä myöten kun tilanteet vakavoituu, tai siis on ihana huomata, että häneen voi luottaa silloinkin, kun itse ei ole se normaali ja energinen oma itsensä.
Täällä mietitään myös todella paljon kummijuttuja ja viime hetken hankintoja näin mammaloman alun kynnyksellä. Niistä voisin vielä kirjoittaa myöhemminkin. Mutta onhan tämä jännään, että MINÄ olen äitiyslomalla. Jotenkin niin ihmeellinen tunne, että nyt se on tällainen elämänvaihe eka kertaa elämässä edessä, ihana ja hurja homma! :)
Minä oon siis nyt virallisesti mammalomalainen!
Viime viikko meni Kummitytön kanssa suhatessa. Voin kertoa, että kummitäti oli aika puhki. Mutta onneksi tyttö on jo sen verran vanhempi, että tajusi kun kummitäti tartti päikkäreitä ja keksi itselleen tekemistä hetkeksi. Me kerettiin tehdä vaikka ja mitä! Käytiin Lumilinnassa, elokuvissa (Risto Räppääjä), lenkkeiltiin koiran kanssa ja pentukurssilla touhuttiin. Tämä oli tosi jännä kokeilu siksi, että Kummityttö asuu siis Tampereella. Surusilmä potkittiin olkkariin nukkumaan sohvalle viikoksi ja minä ja tyttö nukuttiin sängyssä :D Tämä siis vaan siksi että näin saatiin iltaa jatkaa Surusilmän kanssa vielä olkkarissa, kun Kummityttö alkoi nukkua makkarissa jo.
Täti oli välissä aika väsynyt kysymykseen 'miksi?', mutta ihailtavan hyvin Surusilmä jaksoi tätä leikkiä. Jonkin verran minä rajasin kyselyä, koska tiedän äitinsäkin sanoneen, että 11-vuotiaan ei tarvitse huolehtia asioista, joista aikuiset huolehtivat. Junareissunkin suhteen sattui sikäli onnekas juttu, että Kummitytön kanssa junaan sattui hänen eskari- ja jumppakaverinsa etelästä, joten matkalla oli kaveri. Minusta oli hienoa, että tyttö uskaltautui tänne asti ja vielä kivempaa oli se, että tuntui viihtyvän! Toivottavasti kuvitelma on edes jotenkin päin oikea.
Neuvolan täti oli siis jo aiemmin ottanut esille sen, että minun pitäisi nyt hiljentää ja miettiä vähän enemmän itseäni. Oli hyvä, että Surusilmä kuuli tämän kommentin, koska otti kyllä sen onkeensa. Nyt sitten valitettavasti tässä RV 35+ huomaa, että verenpainetta on vähän, turvotusta on melkoisesti ja tunnottomuuden tunnetta käsissä aika ikävästi. Jotenkin sitä vain tuntee itsensä välissä epäonnistuneeksi, kun näitä tuntemuksia tulee. Vauva kuitenkin onneksi liikkuu hyvin ja raskausmyrkytystä ei ole vielä syytä pelätä.
Toissa päivänä kävästiin tutustumassa synnärille. Valitettavasti ei päästy näkemään synnytyssalia, vain sektiosali. Meillä synnytystapa-arvio on maanantaina 17.3. ja silloin nähdään, miten mennään. Vauva on ainakin jo pari viimeistä viikko ollut aina pää alaspäin jo kohdussa eikä mielestäni ole sieltä muljahtanut eli kyse on enemmän sitten vauvan koosta suhteessa lantiooni. Surusilmä oli tosi ihana synnärillä, hieroi alaselkää kun jouduin seisomaan aika kauan ja huolehti olostani. Kyllä siitä on aika kiva puoliso kuoriutumassa tätä myöten kun tilanteet vakavoituu, tai siis on ihana huomata, että häneen voi luottaa silloinkin, kun itse ei ole se normaali ja energinen oma itsensä.
Täällä mietitään myös todella paljon kummijuttuja ja viime hetken hankintoja näin mammaloman alun kynnyksellä. Niistä voisin vielä kirjoittaa myöhemminkin. Mutta onhan tämä jännään, että MINÄ olen äitiyslomalla. Jotenkin niin ihmeellinen tunne, että nyt se on tällainen elämänvaihe eka kertaa elämässä edessä, ihana ja hurja homma! :)
20. helmikuuta 2014
Uus tukka ja äitiyspakkaus!
Siskoni Tanssija on siis myös tuleva kampaaja ja taikoi tukkani taas takaisin loistoonsa. Olen tosi tyytyväinen tällä hetkellä tähän vähän tummempaan ja punertavampaan sävyyn, jotenkin en mielestäni näytä niin kalpealta kuin ihan blondissa värissä. Tässä siis kaksi upeaa selfietä :D
Meillä on ollut parikin mukavaa talvipäivää täällä ja eritoten viime viikolla oli todella mukava ilma käydä kaupassa. Nyt kuitenkin kauppareissulla on alkanut ilmenemään (meillä ei ole autoa, joten ostokset kulkevat mulla repussa), että minun kädet on alkaneet puutua todella helposti hartiajumien takia. Jos tästä ei mitään muuta saa irti, niin ainakin on huomannut toden teolla sen, mitkä ylipainon haitat minulle olisivat. Jalkapohjat, hartiat, selkä ja niskat kipeytyvät, sormet ja varpaat turpoavat, olo on väsyneempi ja kumartuminen, kenkien jalkaanlaitto ym. on kaikki vaikeaa. Motivaatio saada itsensä siis kuntoon raskauden jälkeen on kova. Onneksi haaveissa siintää Levin Ruskamaratonin puolikas, joten onpa sitten jokin tähtäinkin.
Ystävänpäivää juhlimme Surusilmän kanssa siksi, että meillä tuli myös heti sen jälkeen puoli vuotta naimisissaoloaikaa täyteen. Aika on mennyt kuin siivillä! Tuntuu, että kesästä ja siitä kaikesta suunnittelusta on ikuisuus! Kyseiset kukat eivät kuitenkaan tulleet Surusilmältä vaan Surusilmän yksi parhaista kavereista tuli meille katsomaan jääkiekkoa ja toi minulle kukkia, kun kielsimme muut tuomiset.
Minun ja Surusilmän hääpäivän juhliminen meni siten, että käytiin Tornion kiinalaisessa ravintolassa Golden Flowerissa syömässä ja olihan se hyvää! Sen lisäksi käytiin Rajalla-Kauppakeskuksessa kahvilla ja jätskillä ja katsomassa sopivaa kangasta tekemääni tilkkupeittoon. Vieläkään ei ole löytynyt sitä sopivaa toista kuviotakangasta!
Raskausviikkoja on nyt siis 33+ ja me kävimme neuvolassa tiistaina. Sen jälkeen kävimme hakemassa postista vanhempainpakkauksen! Iiks! Ihanuutta :)! Meille oli itsestäänselvyys, että ensimmäisen kohdalla otetaan pakkaus ainakin. Sitä sitten Surusilmä kanteli autoon, kun isi ja äiti olivat sitä meille lainanneet.
Neuvolassa kävi ilmi, että verenpaineeni on noussut. Sokerirasitus taas näytti kuulemma ihannetulosta ja pissanäyte on kunnossa, joten menen ensi viikolla samaan aikaan vielä katselemaan, mitä verenpaine sanoo. Suola on pannassa.
 |
| Väsyttääkö? ;) |
 |
| Aarteita sisällä! |
Meillä katsotaan tällä hetkellä olympialaisia tosi tiiviisti ja oli niiiiiin huippu päivä urheiluhullulle eilen! Kaiken alottivat naiset parisprintissä, sitten miehet jatkoivat ja Leijonat viimeistelivät. Oli niin mahtavaa! Mie katoin eilen vielä uuelleen sen miesten hiihdon ja vähän (näissä hormoonimyrskyissä vissiin) pidättelin ilon kyyneleitä :D Ihanaa, että pohjoisen Musti sai vihdoin palkinnon pitkälle uralleen juuri ennen sen loppua!
Tällä viikolla meillä onkin sitten jännät paikat, kun kummityttöni saapuu viettämään meille hiihtolomansa! Jännittää kovasti, mitä kaikkea keksitään ja millaista se on, kun lapsi on talossa. Toisaalta on kiva, että minulla on kaveri, jonka kanssa käydä lenkillä ja ulkoilla. Suunnittelemme myös reissua Lumilinnaan. Ai niin ja perjantaina alkaa meidän koiruuden pentukurssi, tekemistä siis riittää! :)
14. helmikuuta 2014
Pelkopolia ja perhevalmennusta
Ensinnäkään en ole kauheasti huudellut synnytyspelosta tänne(kään), mutta sellaista koen. Pelkään täällä kuulevani samoja kommentteja kuin muut kanssaäidit ovat kuulleet ja itse olen lukenut verkosta. Miksi sitten hankkiutua raskaaksi, jos pelkää synnytystä, mitä järkeä siinä on?
Itselle kuitenkin toive omasta perheestä on paljon voimakkaampi ja tiesin, että minun luonteella mennään läpi vaikka harmaan kiven, jotta pelosta päästäisiin yli. Tiistaina oli minulla siis aika pelkopolille. Sain siis ylimääräisen ajan, koska varsinaiset olivat jo menneet. Kätilö sanoikin, että en todellakaan ole ainoa. Minulle jäi erittäin positiivinen olo käynnistä ja onneksi sain käydä! Minua auttoi myös se, että kerrottiin realistisesti, että aina se kivunlievityskään ei onnistu toivotulla tavalla, jos vauvalla on joku huonosti ja lievitystä ei voida antaa. Sain nähdä jo nyt synnärin, vaikka meillä on vielä sinne tutustuminen edessä. Jännä homma oli myös se, että tällä kertaa kun näin myös leikkaussalin, niin aloin jopa ehkä pelkäämään leikkausta enemmän, mikä on ennen ollut se minulle toivottavampi vaihtoehto jostain syystä. Ajattelin vain jotenkin, että minua on ennenkin leikattu, joten se ei olisi niin paha ja kipua ei luultavasti tarvisi tuntea - paitsi tietysti jälkeenpäin.
Tässä kuvassa ovat nykyään ylimmät ystävykset Jörö ja Mymmeli. Mymskä on siskoni Tanssijan koira ja ahkeraan meillä hoidossa tällä hetkellä. Tällä tavalla lunastamme itsellemme koiranhoitovelkaa siihen, kun me joudumme synnärille! Mymskä on aika terhakka tapaus ja ihana karvapallo. Koira oli aluksi tosi arka, mutta nyt jo tulee tervehtimään meitä innoissaan ja Surusilmää Mymskä rakastaa. Mymskä on kova komentamaan, toisin kuin Jörö, joka yleensä ei edes hauku. Tässä koirat ovat päässeet taas hetkeksi tilanteeseen, jossa ei vaan jaksa riehua (thank goodness!). Mukavaa loppuviikkoa kaikille!
Itselle kuitenkin toive omasta perheestä on paljon voimakkaampi ja tiesin, että minun luonteella mennään läpi vaikka harmaan kiven, jotta pelosta päästäisiin yli. Tiistaina oli minulla siis aika pelkopolille. Sain siis ylimääräisen ajan, koska varsinaiset olivat jo menneet. Kätilö sanoikin, että en todellakaan ole ainoa. Minulle jäi erittäin positiivinen olo käynnistä ja onneksi sain käydä! Minua auttoi myös se, että kerrottiin realistisesti, että aina se kivunlievityskään ei onnistu toivotulla tavalla, jos vauvalla on joku huonosti ja lievitystä ei voida antaa. Sain nähdä jo nyt synnärin, vaikka meillä on vielä sinne tutustuminen edessä. Jännä homma oli myös se, että tällä kertaa kun näin myös leikkaussalin, niin aloin jopa ehkä pelkäämään leikkausta enemmän, mikä on ennen ollut se minulle toivottavampi vaihtoehto jostain syystä. Ajattelin vain jotenkin, että minua on ennenkin leikattu, joten se ei olisi niin paha ja kipua ei luultavasti tarvisi tuntea - paitsi tietysti jälkeenpäin.
Otatin Surusilmällä kuvan (jonka ohjeistus oli "ota koko kropasta ja kaikista vaatteista, kröhöm!) ja se ei nyt tästä näy, mutta sain synnärillä kovasti kehuja hehkeydestä. Kätilö sanoi, että ei ole nähnyt noin hehkuvaa äitiä ennen, että on jaksettu niin nätisti pukeutua, meikata ja laittaa hiuksia. Tässä kuvassa tosin paistaa aika paljon tuo minun uupumus kyseiseen päivään, nukkuminen oli vastustanut edellisyönä. Tämä sivuhuomiona siis siksi, että siskoni Tanssija on vaahdonnut mulle koko raskausajan, että en saa rupsahtaa, jopa paineistamiseen asti. Limpsin Lampsin -blogin Anni on siskoni lapsuudenystävä ja aina niin viimeisen päälle tyylikäs, kaunis ja hehkeä ja siskoni vertaa meitä aina :D Niin, että siskollekin tiedoksi: olen kyllä edustanut! :D
Samaisena tiistaina aloitimme perhevalmennuksen. Meille eka kerta oli vähän turha, koska olemme (varsinkin mies) tosi tarkkoja suun terveydestä ja liikuntaa on meillä harrastettu aina ja fyssari ja suuhygienisti olivat esittelemässä meille juttuja. Tänään taas sitten käytiin tutustumassa synnytyksen eri vaiheisiin ja se oli erittäin hyödyllinen kerta, varsinkin Surusilmälle. Häntä kiinnosti erityisesti video, jossa näytettiin synnytyksen kulku erään esimerkin kautta. Itse olin huojentunut, että Surusilmäkin sanoi avoimesti, että tämä oli hyödyllinen kerta.
Itselleni on hyvin taas kirkastunut se, kuinka hankalaa minulla on luottaa muihin. Ahdistaa jopa se, että synnärillä on oltava muiden nähden alasti (ei sillä, että heillä oikeasti varmaan kiinnostaa ja tiedän sen). Mutta ennen kaikkea pelkään, että joudun pyörtyvän Surusilmän tueksi, pitäisi luottaa vieraisiin ihmisiin koko prosessin ajan ja pelkään vain, että jään prosessissa yksin. Olen todella huono tässä. Sitä olenkin tässä illan mutustellut mielessäni. Surusilmään on opittava luottamaan ja siihen, että hänestä tulee superiskä :D Ja se onkin minun seuraava haaste taas opetella luottamaan muihin.
Tässä vaiheessa on myös myönnettävä, että liikkumaan olisi kovasti mieli. Haluaisin jo salille, juoksemaan ja sählyyn. Mutta ei, tiedän, että sinne menee vielä aikaa.
Sillä aikaa pysyttelen tässä Jörön kanssa lenkkeilyssä. Pari kertaa olen luistanut ja puistossa on hauskaa. Eka kerta, kun meidän koira hieman arasteli oli tämän valtaisan ja ihanan tanskandogin kanssa. Meidän koira on alin :D
Oli pakko laittaa tämä kuva tänne, koska minähän olen itse harvinainen nainen siinä mielessä, että rakastan jalkapalloa ja erityisesti Valioliigaa. Lemppariseura on Arsenal. Useampi kaveri taas kannattaa Liverpoolia, koska Hyypiä on pelannut siellä ja seuralla on myös pitkät perinteet. Tuttuni eräässä oulaislaisessa koulussa oli kuvannut abiturienttien sisustamaa koulua ja laittanut facebookiin oheisen kuvan. Mielestäni se oli tosi hauska, sanokaa, mitä sanotte!
7. helmikuuta 2014
Levollisuus
Nyt on alkanut pikku hiljaa sellainen taju laskeutua mieleen, että vauva on kohta täällä ja hyvä niin. Vähä vähältä se oma valmius tuntuu enemmän ja enemmän varmemmalta ja itsevarmuus omasta osaamisesta kasvaa. Mietin todella paljon jo nyt kasvattamista ja pelkään ehkä eniten, että omat voimavarat, äly ja ahkeruus eivät riitä pitämään lapsesta tarpeeksi hyvää huolta. Sitten kuitenkin muistan, että alussa lapsi tarvii vain sylini (ja maitobaarin :D). Imetystä jännitän jonkin verran, sillä itselläni on paha laktoosi-intoleranssi. Toisaalta miehellä taas on teräsmiehen suolisto ja voi syödä ihan mitä vain, joten vauvan kanssa voi mennä kummin päin tahansa. Olen yrittänyt koko raskauden ajan siedättää itseäni hieman maitotuotteille, että lapsi ei sitten perisi tätä. En tiedä, onko sillä mitään väliä. Ruoansulatuksen hidastumisen myötä olen kyllä tosi paljon nauttinut siitä, että mun herkkä maha on sietänyt vaikka ja mitä ruokakokeiluja. Oikeastaan tällaisena ainaisena vatsavaivaisena raskaus on helpottanut minun oloa todella paljon.
Keskiviikkona käväisin kampaajalla. Oli niin ihanaa istua lempparikampaajani tuoliin. Tässä onkin pieni dilemma: rakastan Kemissä CrazyHairin omistajakampaajan tapaa leikata hiukseni, jutella kanssani mukavia ja tapaa, jolla laittaa hiukseni (alla oleva kuva on siis TOSI lässähtänyt versio huonossa valossa, pöyhäsemällä niistä ois jo saanut tosi hienot, miltä ne näytti lähtiessäni). Lisäksi on siskoni Tanssija, joka myös kohta valmistuu kampaajaksi. Hänen onkin tarkoitus värikäsitellä hiukseni piakkoin. Mutta miten sitten valitsen, kun on siskokin? Varmaan silti siskolle mentävä on, rahan ja perhesuhteiden takia :D
Kampaajalta tultuani odotti kotona paketti äitini serkulta, joka oli laittanut tuulemaan ja kutonut tämän ihanan villapuvun lapselle!Siihen kuuluivat myös tossut ja kaksi pipoa, joista toinen on hieman isompi. Tuli tippa linssiin tästä yllättävästä ystävällisyydestä. Ei sillä, että hänen ystävällisyytensä oli yllättävää, ihana ihminen on kyseessä, mutta en oikein vieläkään osaa suhtautua siihen, kun joku on aidosti sydämestään sellainen, että haluaa auttaa tällä tavoin! Olen aina hämilläni, en omasta mielestäni "ansaitse" tätä yhtään!
Keskiviikkoiltana pääsin yhden lempiharrastukseni pariin. Nimittäin olen kuulunut nyt noin vuoden Lions Club Neidonkenkään ja olen viihtynyt suunnattomasti. Klubin keski-ikä on Lapin nuorin melkein oikeastaan minun ansiostani :D Kyseessä on hyväntekeväisyysjärjestö, mutta meillä on niin ihana porukka kasassa, että kuukausikokouksissa on aivan ihana käydä ja kaikki siellä elävät niin ihanasti mukana tätä minun raskausaikaani. On ihana aloittaa kokous aina halaamalla kaikki läpi! Tässä kuussa olimme Ammattiopisto Lappian Pränni-ravintolassa, joka on suunniteltu kodaksi. Siellä saimme herkullisen kolmen ruokalajin illallisen. Ensin söimme riekko-riistavelliä, sitten pääruoaksi loimulohta ja paahdettuja juureksia tilli-sitruunakastikkeella....
Ja jälkkäriksi äkäsiä, eli jaloviinalla liekitettyjä lettuja, itse tehdyllä vaniljakermajäätelöllä sekä marjoilla (mansikka, karhunvatukka ja vadelma). Alkoholi siis palaa liekityksessä pois, joten uskalsin syödä :) NAM!
Olen vähän harmissani tällä viikolla edelleen meidän neuvolan tavasta "hoitaa" asioita. Olen nimittäni puhunut pelkopoliklinikan tarpeesta kohdallani alusta alkaen, siis siitä ekasta neuvolareissusta lähtien, mikä tehtiin elokuussa. Ja tässä lääkärineuvolan yhteydessä mainitsin siitä TAAS. Ja tähän asti minulle oli sanottu, että kyllä sen kerkeää, ei hätiä, älä ressaa jne. Noh, nyt sitten tuli sairaalasta puhelu, että "jos me tehdään sulle ylimääräinen aika ensi viikon tiistaille, niin sitten pääsisit, muussa tapauksessa eka aika on maaliskuun lopulla. Sehän voi silloin olla jo liian myöhäistä. Että tuletko ensi tiistaina?". Ilomielin tulen. Ihana, että saa jutella aiheesta, jotta osa ehkä turhastakin pelosta karsiutuu. Mutta miksi tuo piti sitten jättää niin viime tinkaan? Miksei tuota voitu hoitaa ajoissa, kun olin usein huolissaan asiasta ja mainitsin siitä sekä lääkäreille että neuvolantätille? Tiedän, että kaikesta ei kannata stressata, mutta olisi silti hyvä tarttua pelkoihin ajoissa. Nyt on siis iso paino pudonnut sydämeltä, kun mulla vihdoin on se aika konkreettisesti tiedossa!
Loppuun vielä kuva koirapuistosta! Meidän koira on tuo, jolla on turkoosi panta. Löysi tänään puistossa leikkikaveriksi puolet nuoremman sakemannin pennun, joka oli ylisuloinen ja reipas! Minun vauhti kun hidastuu, niin yritän keksiä koiralle tapoja purkaa energiaa, jotta ei turhautuisi. Puisto on toistaiseksi hyvä paikka. Vien kyllä koiran pois, jos siellä menee meno liian aggressiiviseksi, kun meidän koira on onneksi vielä niin lauhkea, haukkumaton ja iloisen leikkisä eikä lähde rähinöihin. Pari kertaa olemme lähteneet "kesken" pois.
Keskiviikkona käväisin kampaajalla. Oli niin ihanaa istua lempparikampaajani tuoliin. Tässä onkin pieni dilemma: rakastan Kemissä CrazyHairin omistajakampaajan tapaa leikata hiukseni, jutella kanssani mukavia ja tapaa, jolla laittaa hiukseni (alla oleva kuva on siis TOSI lässähtänyt versio huonossa valossa, pöyhäsemällä niistä ois jo saanut tosi hienot, miltä ne näytti lähtiessäni). Lisäksi on siskoni Tanssija, joka myös kohta valmistuu kampaajaksi. Hänen onkin tarkoitus värikäsitellä hiukseni piakkoin. Mutta miten sitten valitsen, kun on siskokin? Varmaan silti siskolle mentävä on, rahan ja perhesuhteiden takia :D
 |
| Tässä on muuten yksi syy, miksi Surusilmän on toisinaan hieman vaikea kuvata: kun mulla käy tuo suu koko ajan niin kuvat on tosiaan mitä on... |
Kampaajalta tultuani odotti kotona paketti äitini serkulta, joka oli laittanut tuulemaan ja kutonut tämän ihanan villapuvun lapselle!Siihen kuuluivat myös tossut ja kaksi pipoa, joista toinen on hieman isompi. Tuli tippa linssiin tästä yllättävästä ystävällisyydestä. Ei sillä, että hänen ystävällisyytensä oli yllättävää, ihana ihminen on kyseessä, mutta en oikein vieläkään osaa suhtautua siihen, kun joku on aidosti sydämestään sellainen, että haluaa auttaa tällä tavoin! Olen aina hämilläni, en omasta mielestäni "ansaitse" tätä yhtään!
Keskiviikkoiltana pääsin yhden lempiharrastukseni pariin. Nimittäin olen kuulunut nyt noin vuoden Lions Club Neidonkenkään ja olen viihtynyt suunnattomasti. Klubin keski-ikä on Lapin nuorin melkein oikeastaan minun ansiostani :D Kyseessä on hyväntekeväisyysjärjestö, mutta meillä on niin ihana porukka kasassa, että kuukausikokouksissa on aivan ihana käydä ja kaikki siellä elävät niin ihanasti mukana tätä minun raskausaikaani. On ihana aloittaa kokous aina halaamalla kaikki läpi! Tässä kuussa olimme Ammattiopisto Lappian Pränni-ravintolassa, joka on suunniteltu kodaksi. Siellä saimme herkullisen kolmen ruokalajin illallisen. Ensin söimme riekko-riistavelliä, sitten pääruoaksi loimulohta ja paahdettuja juureksia tilli-sitruunakastikkeella....
Ja jälkkäriksi äkäsiä, eli jaloviinalla liekitettyjä lettuja, itse tehdyllä vaniljakermajäätelöllä sekä marjoilla (mansikka, karhunvatukka ja vadelma). Alkoholi siis palaa liekityksessä pois, joten uskalsin syödä :) NAM!
Olen vähän harmissani tällä viikolla edelleen meidän neuvolan tavasta "hoitaa" asioita. Olen nimittäni puhunut pelkopoliklinikan tarpeesta kohdallani alusta alkaen, siis siitä ekasta neuvolareissusta lähtien, mikä tehtiin elokuussa. Ja tässä lääkärineuvolan yhteydessä mainitsin siitä TAAS. Ja tähän asti minulle oli sanottu, että kyllä sen kerkeää, ei hätiä, älä ressaa jne. Noh, nyt sitten tuli sairaalasta puhelu, että "jos me tehdään sulle ylimääräinen aika ensi viikon tiistaille, niin sitten pääsisit, muussa tapauksessa eka aika on maaliskuun lopulla. Sehän voi silloin olla jo liian myöhäistä. Että tuletko ensi tiistaina?". Ilomielin tulen. Ihana, että saa jutella aiheesta, jotta osa ehkä turhastakin pelosta karsiutuu. Mutta miksi tuo piti sitten jättää niin viime tinkaan? Miksei tuota voitu hoitaa ajoissa, kun olin usein huolissaan asiasta ja mainitsin siitä sekä lääkäreille että neuvolantätille? Tiedän, että kaikesta ei kannata stressata, mutta olisi silti hyvä tarttua pelkoihin ajoissa. Nyt on siis iso paino pudonnut sydämeltä, kun mulla vihdoin on se aika konkreettisesti tiedossa!
Loppuun vielä kuva koirapuistosta! Meidän koira on tuo, jolla on turkoosi panta. Löysi tänään puistossa leikkikaveriksi puolet nuoremman sakemannin pennun, joka oli ylisuloinen ja reipas! Minun vauhti kun hidastuu, niin yritän keksiä koiralle tapoja purkaa energiaa, jotta ei turhautuisi. Puisto on toistaiseksi hyvä paikka. Vien kyllä koiran pois, jos siellä menee meno liian aggressiiviseksi, kun meidän koira on onneksi vielä niin lauhkea, haukkumaton ja iloisen leikkisä eikä lähde rähinöihin. Pari kertaa olemme lähteneet "kesken" pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)