Eka neuvola

Meillä kävi neuvolantäti kotona keskiviikkona. Olin aika pettynyt uuteen "tätiin", joka nyt siis tulee lastenneuvolan puolelta. En ole hänen kanssaan yhtään samalla aaltopituudella ja ensi töikseen hän kysyi minulta, aiommeko tosissaan pitää koiramme, vaikka vauva tuli. Se ei oikein edesauttanut minun ystävällisyyttäni. Meidän pikku Teräsmiehellä on pientä vaippaihottumaa, johon neuvolantäti neuvoi käyttämään Bepanthenia. Samainen täti myös kertoi mulle ystävällisesti, millainen rasva on kyseessä, miltä se näyttää ja miten se toimii. Kärsivällisesti sanoin noin kolme kertaa, että rasva on tuttu.

Vauva kuitenkin onneksi kasvaa hyvin rintamaidolla ja kaikki on sikäli hyvin, paino noussut. Meillä edelleen taistellaan yönukkumisten kanssa (ja pian äidin mielenterveyden), mutta toivottavasti tuo alkaisi pian kääntymään tuo rytmi.

Pääsiäinen on ollut luksusta meillä kaikin puolin. Isäkin on ollut kotona ja olemme päässeet vaunuilemaan ja ulkoilemaan pojan kanssa. Sunnuntaina pääsimme minun mummolaani, eli isomummin luo ja siellä oli kauempia sukulaisia myös kylässä, isän kanssa saimme syödä kahdestaan kummatkin pöydän ääressä rauhassa ruoan, kun hoitajia riitti. Luksusta siis! On suunnattoman ihanaa, että meillä on niin tiivis suku! Minun serkkuni ovat kaikki minulle erittäin rakkaita ja tässä oli taas todiste siitä. En tiedä ketään muuta, jolle sukulaiset olisivat näin läheisiä, mutta toivon, että omalle pojalle tulisi myös tällainen kokemus, vaikka osa sukulaisista kaukana onkin. Minulle se vain on ollut suunnaton voimavara elämässä. Nämäkin kaksi serkkutyttöä ovat minulle kultaakin kalliimpia ystäviä sukulaisuussuhteen lisäksi.

Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, minä en ole kaikkein hehkein näky tällä hetkellä. Ihmiset kertovat lähipiirissä minulle jatkuvasti, että näytän tappoväsyneeltä, ja sitä olenkin. Onneksi on myös kuitenkin se fakta olemassa, että en käytä tällä hetkellä meikkiä, mikä lisää efektiä. Meikillä saisin aika paljon hehkeyttä feikattua naamaan, jos yrittäisin. Kuten kuvasta myös näkyy, pelkoni raskauskiloista oli täysin aiheeton. Jäljellä on enää raskauden aiheuttama pikkuinen alavatsapömppis, joka kyllä varmasti lähtee, kun pääsen salille ja juoksulenkille, mutta sitä vielä odotellaan. Kilojahan minulle tuli raskauden aika 25, mutta sitä ei mielestäni mitenkään enää minusta huomaa. Kirjoitan kuitenkin erikseen vielä palautumisesta tänne. Minua peloteltiin mielestäni liikaa leikkauksesta ja siksi haluankin jakaa oman tarinani vielä blogiini, mutta sen teen sitten, kun olen saanut jälkitarkastuksenkin ohi.

Ulkovaatteisiin pukeutumista

Ensimmäinen automatka oli sikäli koominen, että autossa oli hieman ahdasta. Surusilmä matkusti etupenkillä kahden karvaturrin kera. Minä nappailin innoissaan kuvan tästä. Meidän Jörö on ottanut vauvan hienosti vastaan ja olen kyllä tosi ylpeä meidän koiravauvastakin. Nyt kun vielä ne viimeisetkin pentuvinkeet ulkoillessa saataisiin kuriin, voisin turvallisesti vaunuilla yksin. Kokeilin sitä tänään eka kertaa ja touhu on vielä vähän riskaabelia.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

parhaita hetkiä elämässä

Synnärillä ja arkea perheessä

Meillä oli onneksi synnärillä käytössämme perhehuone. Kun menimme synnyttämään, ei Surusilmän kanssa vielä saatu sitä, vaan odoteltiin iltaan asti synnytyssaliin menoa toisen pariskunnan kanssa vierekkäin samassa huoneessa, jotka siis myös odottivat käynnistymistä. Minä ja Surusilmä taisimme olla etusijalla sitten saamassa sen huoneen ensisynnyttäjinä, mutta myös synnäri tyhjeni vähän onneksi samana päivänä, että ei olla ketään potkittu ulos omastaan :D

Synnärin henkilökunta oli ihanaa. Lääkärini (perhetuttu) kävi tosi asiallisesti minun kanssa läpi synnytyksen ja hoidon sekä ensi kerran leikkauksen jälkeen että sen jälkeen vielä lähtiessäni. Hoitajat olivat tosi avuliaita, vauva vietti pari yötä kansliassa, että äiti ja isi saivat nukkua. Lisäksi, kun perhehuone purettiin kaksi iltaa ennen kuin jäin lähdimme kotiin ja isä ei enää ollut öisin paikalla, hoitajat pitivät minusta todella hyvin huolta, kuten myös vauvasta. Ainoa, minkä koin painostavaksi oli välissä se imettämisen painottaminen. Olen niin perfektionisti, että kun joku koko ajan "hiillostaa" siitä, paine tuntuu nousevan asiasta kovaksi ja stressaan turhaan. Sitten onneksi yksi kätilö ehdotti, että kävisimme pumppaamassa rinnoista maitoa ja siinä huomasin tosiaan, että maitoa on ja ihan hyvin jopa ja silloin kaikki tunteet helpottivat.

Imetys on meille ollut todellakin yksi koetinkivi. Vauva imee todella hyvin, maitoa on ollut alusta asti, mutta synnärillä vauvan bilirubiinit nousivat niin ylös, että vauva ei jaksanut imeä. Silloin oli pakko turvautua korvikkeeseen ja keskittyä siihen, että vauva vain söisi eikä joutuisi sinivalohoitoon. Onneksi kätilöt olivat tässäkin todella avuliaita ja tekivät parhaansa, että minäkin sain toipua ja levähtää. Rinnalla vauva saa edelleenkin raivareita ja kiukuttelee ja itkee, vaikka rinta olisi jo suussa, mikä öisin aiheuttaa varsinkin ongelmia, kun äiti on muutenkin todella väsynyt. Kateellisena katselin vierestä synnärillä äitejä, jotka vain ottivat rinnan esille ja syöttivät lapsensa. Itselleni rentoutuminen siinä tilanteessa on edelleen todella vaikeaa, vaikka toisinaan mennäänkin jo melko kivuttomasti.

Meillä on unirytmi vielä vähän hakusessa täällä kotona. Poika herää melko tarkalleen 02.00-02.30 ja laittaa kunnolla nukkumaan vasta kuuden-seitsemän aikaan aamulla. Äiti on välissä kieltämättä aika epätoivoinen. Välissä rehellisesti sanottuna tuntuu jopa siltä, että on vähän epäonnistuja äitinä. Tietysti tämä ei ole kovin positiivinen lausunto, mutta olen aina ennenkin täällä kirjoittanut tunteistani avoimesti ja rehellisesti ja varsinkin väsymys vaikuttaa minuun erittäin negatiivisesti ja masentavasti. Ensi viikolla jään sitten yksin päiviksi koiran ja vauvan kanssa. Onneksi apuja koiran kanssa on lähellä.
Olen silti sinnikkäästi vain noussut ylös imettämään, vaihtamaan vaipan ja tehnyt kaiken puhumatta, hämärässä ja koittanut jaksaa ja hengittää. Olen äärettömän herkkäuninen muutenkin, joten minä se muutenkin herään. Eilen yöllä sitten jouduin eka kerran turvautumaan Surusilmän apuun, että pääsin itse vessaan kun vauva vain itki. Onneksi isä sitten sai pojan rauhoittumaan melko nopeasti. Meillä vain se nukahtaminen on todella vaikeaa öisin. Päivällä sitten (edes, onneksi) nukkuu sekä äiti että poika. Syöminen on minulle ihan toissijaista, mutta onneksi maitoa tosin vielä riittää hyvin ja se on pääasia.

Poika on silti aivan mahtava ja pikku hiljaa ne pahimmat angstit alkavat väistyä. Toivon tosissaan, että saisimme tuon rytmin käännettyä ja syömärytmi alkaisi pikku hiljaa järkeistyä siten, että poika söisi kerralla enemmän ja hieman harvemmin. Äitiys on yllättänyt kaikin puolin, mutta ennen kaikkea ehkä tämä väsymys ja ruokahalun puute ovat minulle olleet yllätyksiä. Lisäksi huomaan tässä, kuten kaikessa muussakin, että minulle on erittäin vaikeaa antaa vastuuta tai pyytää apua muilta. Jos Surusilmä on väsynyt, minä annan hänen nukkua, vaikka olen itse valvonut 6 tuntia ja nukkunut kolme, kun hän on nukkunut yhdeksän. Odotankin todella pelolla tätä  viikkoa, kun mieheni palaa töihin.

Koira on hieman mustis ja hieman edessä joissain jutussa, vauvan tavarat kiinnostavat niin vietävästi, mutta vielä ei neuvolankaan mukaan kauheasti saisi lasta altistaa koiran tuomille pöpöille. Onneksi ensi viikolla voin jo jonkin verran ulkoilla koiran kanssa vaunuillen, niin ehkä mustasukkaisuus väistyy jonkin verran, kun Jörö pääsee taas lenkille emännän kanssa.

Leppoisa hetki päivässä

parhautta on, kun oma lapsi nukahtaa syliin

Katottiin Jörön kanssa jääkiekkoa!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! :)

Poika maailmassa!

Meidän Poitsu syntyi 2.4.2014 klo 14.11 mittoinaan 3385kg ja 51,5cm.

Meidän synnytys meni jotenkin juuri, kuten minä olin alun perin arvannut. Arvasin, että kun menen pelkopolille keskustelemaan ja minut vakuutetaan alasynnytyksestä, koen sitten kiitoksena turhasta nynnyilystä kaiken sen kauheuden, mitä pelkäsinkin.

Tämä kuva otettiin tiistaina ennen suurimpia tuskia. Maanantaina klo 02.30 meni lapsivesi sänkyyn. Soitin synnärille ja kysyin, onko syytä kiireeseen ja he vastasivat ei. Nukuin kotona jännityksesta huolimatta ihan klo 11 asti ja onneksi nukuin! 12.30 oltiin sairaalassa, minut laitettiin käyrille ja siitä homma alkoi. Klo 18 aikoihin minulle laitettiin oksitosiinitippa samalla, kun sisään meni antibiootit (lapsiveden menon ansiosta). Synnärillä vielä epäiltiin siihen asti, kun menin, että onko se ollenkaan vettä vai onko pissaa. Minä tiesin kyllä alusta asti, että se ei yhdessä yössä se pidätyskyky mene. Ja olin oikeassa. Oli hassua kulkea ympäriinsä suojissa ja tuntea, millaista elämä olisi, jos minkäänlaista pidätyskykyä ei olisi.

En itse osannut "valittaa" tai sanoa, milloin tarvitsisin särkylääkettä aluksi. Lääkäri oikeastaan "omin päin" määräsi minulle klo 20 aikaan kohdunkaulan puudutuksen. Olin kiitollinen, että otti ohjat silloin sillä tavalla käsiinsä kivunsiedon kannalta. Yövuoron tullessa töihin sain puolen yön aikaan epiduraalin. Se ei vaikuttanut minulle ihan kuten olisin halunnut, sillä se ei vienyt kipua pois läheskään kokonaan, parhaimmillaan se teki siitä siedettävää. Aamulla vuoron vaihduttua minun annettiin alkaa ponnistamaan. Reunaa oli kuitenkin koko ajan jäljellä, jote en vieläkään ihan tiedä, miksi alettiin. Klo 11 kipu oli taas käynyt sietämättömäksi. Syynä oli minun 10 vuotta vanha umpisuoli ja sen aiheuttamat kiinnikkeet. Silloin mulla oli jo aika hätä sen kivun kanssa, se oli lamauttavaa, ahdistavaa ja hätäännyttävää, hengitys oli salpautunut paikoitellen enkä pystynyt keskittymään hengittämiseen. Sain spinaalin vielä siihen päälle ja lääkäri kävi tarkastamassa tilanteen ja kehotti olla ponnistamatta, koska reunaa tosiaan oli vielä jäljellä. Olin siis 9cm auki. Aloimme tosissaan ponnistaa uudelleen 12 aikaan ja 12.10 lääkäri käski yrittää vielä vartin. Siitä vartista tuli tunti ja 40 minuuttia, kun puskin ja puskin ja kätilö sanoi joka kerta, että ponnistuksistani ei ole hyötyä tarjonnan ansiosta, vaikka ponnistamiseni oli todella riittävää.

Klo 13.50 lääkäri tuli taas saliin ja ratkaisi minuutissa, että tarjonta on väärä ja lapsi tulee maailmaan leikkauksella. Itku tuli heti. Toisaalta sen takia, että olin tehnyt niin kovan työn, sietänyt kipua ja tehnyt töitä kätilönkin mukaan todella hyvin ja olin jopa ylpeä itsestäni, en ollut kitissyt turhaan ja kuntoni oli kuulemma tähän synnytykseen ihailtavan hyvä ja osasin todella hyvin ponnistaa oikein ja lihakset siihen olivat kunnossa. Toisaalta sen takia, että se oli niin iso helpotus. Henkilökunta rauhoitteli minua ja huolehti, että en olisi hysteerinen leikkaussaliin siirtyessä. Itse asiassa minua ei pelottanut leikkaus ollenkaan.

Leikkaustiimi oli ihana ja vauva tuli maailmaan 14.11. Samaan sarjaan lapsen parkaisun ja itkun kanssa tuli äidin itku. Surusilmän käskin pojan mukaan, kun hän luuli että minä kaipasin häntä enemmän. Minä juttelin vielä leikkaustiimin kanssa ja kuuntelin ompelun ääniä ja opetusta lääkäriltä opettajalle. Odotin malttamattomana pääsyä vauvan luo. Surusilmästä on pakko sanoa se, että hän oli korvaamaton tuki! Olin niin ylpeä ja onnellinen, että minun rinnalla oli tuollainen mies koko synnytyksen. Poika sai pisteet 9/9/9 ja jaksoi siis synnytyksen läpi hienosti, syke paukutti koko ajan kunnolla, tasaisena.

Ensimmäinen kuva pojasta maailmassa

Isä syöttää poikaa, kun äiti vielä lepää

Suurin palkinto ikinä

PÖÖÖ!

On muuten ollu mulla hehkeämpiäkin päiviä! Onneks tuo naaman turvotus VIHDOIN laskee!

Isä ja poika

Tässä pojalla on päällä ensimmäinen vaateostos, pakko oli saada!

Ison pojan vaatteissa

Kotiin!

Tsillailua kotona

Äitin "kahvi"hetki

Lahjavaatteissa!

Haluaisin kirjoittaa erikseen vielä synnärillä olosta, arjesta ja miten se on lähtenyt pyörimään, että juttua ei tule kerralla liikaa. Tästä me nyt aletaan perheenä, Poitsu viikon ikäinen eilen <3 p="">
Ihanaa viikonvaihdetta kaikille!