Lapsen ämpärissä tähtipölyä

On ehkä ihaninta ikinä, että kyselette perääni piiitkän tauon jälkeen. Mutta tässä tätä nyt tulisi.

Meidän vauvavuosi vetelee viimeisiään ja valitettavasti välissä myös äidin jaksaminen. Mutta nyt siihen osaa suhtautua. Muistaa, että vain viikonloppuun tarvii jaksaa, silloin mieheni ja vanhempani puuttuvat peliin ja antavat minunkin hengähtää. Olemme itse asiassa Höntyn kanssa lähdössä ihan äitien voimavaraviikonloppua viettämään ensi viikonloppuna. Mieheni kanssa kävimme tammikuun lopussa parisuhteen voimavarat -leirillä ja O oli eka kertaa kaksi yötä hoidossa. Hienosti oli mennyt!

Uteliaisuus on ehkä parhaiten havaittavissa oleva luonteenpiirre

RUOKAA!

O ja E

Lisäksi mieheni otti itseään niskasta kiinni ja tajusi tilanteen vakavuuden (ei hetkeäkään liian myöhään)! Meillä tässä auttoi myös kirkon perhetyöntekijän apu. Mehän ei olla kauhean uskonnollisia, mutta päätös mennä seurakunnan puolelta avun piiriin oli oikea: auttaja on mahtava, pätevä ja ihana, mutta haluaa vain tehdä työtään ilman byrokratiaa (näin meidänkään ei esim. tarvitse siinä paperisodassa olla osallisena.) Minulle sanotaan edelleenkin, että meillä ei asiat ole todellakaan niin huonosti. Eikä olekaan. Asiat ovat saaneet PALJON perspektiiviä, kun pahin väsymys hellittää. Mutta, HUOM! se vaati sen, että sain apua ja väsymys hellitti. Ennen sitä minulle oli aivan turha yrittää sanoa mitään lohdun sanoja. Ja olen edelleen sitä mieltä, että tein oikein vaatiessani apua. Saimme sekä perhetyöntekijän että neuvolan taaksemme. Tai siis ensin minä olin yksin.

Miehen vetovastuun lisäännyttyä olen saanut tuulettaa omaa pääkoppaa sekä henkisesti että fyysisesti. Osaan aika hyvin jo olla syyllistymättä siitä, että käytin mahdollisen saliaikapaikan nukkumiseen. Huomaan aika hyvin, milloin kannattaa lähteä salille, milloin päikkäreille, milloin ulos koiran kanssa, milloin tuulettamaan vaatetankoja kaupungille.

Siskokset Semmareiden keikalla

Se ensimmäinen perheeni + Semmareiden Hannu @Oulun Madetoja-sali

Parhaan ystävän kanssa Apulannan keikalla

Kova oli meininki!

Vaateostoksilla

O lähti 7 kuukauden iässä nousemaan tukia vasten ja jouluna oltiin jo koko ajan kävelemässä paikkoihin tukia vasten. Kymmenen kuukauden iässä me saimme hänet houkuteltua toistemme sylin turvasta kävellen itsenäisesti toiseen syliin. Nyt 11 kuukauden iässä mennään jo aika hienosti omin askelin tepsuttaen ja jutellen. Puhe ei vielä ole ymmärettävää. Surusilmän kanssa seurataan sitä aika paljon vierestä toisiimme tuijoitellen onnesta soikeina. Eniten onnea minulle tuo se, kuinka isä nyt touhuaa poikansa kanssa - hänestä on kuoriutunut superisi, malliesimerkki ja heillä on pojan kanssa hieno suhde.

Ensipopot

Joulutonttu

O:n eka hoitopäivä mummolassa

They see me rolling....

parhautta

Lapset ja niiden erittäin vauhdikkaat leikit

Epäilemättä tietää saavansa ruokaa

O, täti ja isomummi jouluna

Sydän sulaa -tilanteet (tai "Vauva tilaa yhden")

Meidän päivänsäde

Tunneli!

Ammattimies purkuhommissa

Iso poika jo, äitin tekemässä kevätlakissa

Karhunpoika sairastaa

Posetus ensimmäisissä Reinoissa

Eka kerta ulkoillen omilla jaloilla (vielä ei luota kenkiinsä kauheasti)

"Ai äiti, sanopa se salasana uuelleen!"

Vauvavuosi on ollut ihana, raastava, kuluttava, haastava, palkitseva, hellyyttävä, opettava ja kaikkea niiden väliltä. En voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään pois. En voi sanoa, että joka päivä olisi mennyt putkeen. En voi sanoa, että olisin aina jaksanut olla yhtä innokas, energinen ja toimelias äiti kuin olisin halunnut. Kateellisena seuraan niitä äitejä, joiden energia kuluu kaikkea mahdollista puuhatessa, kun omat hormonienergiat kuluivat pystyssä pysymiseen ja selviytymiseen huonoina päivinä.

Mutta sitten katson tuota meidän pikkumiestä. Hän on täydellinen. Olkoonkin, että nukkua hän ei vieläkään osaa, muuten hän on meidän päivänsäde kaikin puolin.

Äitiyden kilpajuoksu

Pitkän hiljaiselon jälkeen (meillä käy hulina!), päätin taas tarttua blogiin.

Mitä enemmän luen blogimaailmaa, Facebookia ja muuta sosiaalista mediaa, sekä kasvatusohjeita ja -metodeita, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että olisi pitänyt jättää ne opiskelematta.

Viime viikolla kuulin ensin omassa mummolassani, että en saisi antaa lapsen jäystää lelua, joka roikkuu meillä turvakaukalossa lapsen viihdykkeenä. Ei koskaan voi tietää, mitä siinä on myrkkyjä noissa kiinaleluissa. Hämmentyneenä yritin sopertaa, että lelu on tehty Ruotsissa ja pesty kolmesti. Seuraavana aiheena tuli kylään saapunut kummitätini ja hänen saarnansa siitä, että lapsen kädet ovat kylmät, kun olen jättänyt tuolla tavalla vetoiselle lattialle. Taas yritin selittää, että olimme saapuneet 5 minuuttia sitten, lapsi oli ollut hiki päässä ja lapsen sopiva lämpö mitataan niskasta, mikä tuntuu tälläkin hetkellä lämpimältä. Nomuttaminäenainakaanflunssakautenajättäisilastatuollatavallayksin.

Äitini ikäpolvi kauhisteli, että en antanut lapselleni vettä yhtään ennen puolen vuoden ikää. Kun sitten annoin, täysimettäjät kauhistelivat, että et kai nyt täytä lapsen vatsaa vedellä, hullu. Äitipalstat teilasivat perunan ensimmäisenä kiinteänä, koska siinä on liikaa tärkkelystä. Neuvola tyrmäsi bataatin, koska se on täynnä viljelysmyrkkyjä. Porkkana sen olla pitää. Porkkanaa testattiin, öinen huuto oli valtava. Mutta kyllä se lapsi siihen tottuu, anna vaan. Lapsen vatsalle sopivat mustikka, maissi ja mango ensimmäisten kokeilujen jäljiltä. Sormiruokailuna haluaisin, mutta lapsi haluaa ja taitaa lusikan ja isommat palat vaivaavat suolta. Mutta kyllä sormiruokailu silti olisi parempi suun hienomotoriikan takia. Ai niin ja neuvolan täti oli sitä mieltä, että olen antanut vain höpöhöpösoseita, kun olen antanut hedelmää ja marjaa. Oppaat sanovat, että kokeile yhtä sosetta kerrallaan, niin tiedät, mikä sopii.

Kestovaippailijat sanovat, että on paljon parempaa kun lapsen iho ei joudu tekemisiin kertakäyttövaippojen kemikaalien kanssa ja ympäristö säästyy vaipparoskavuorelta. Kertakäyttöisten puoltajat kauhistelevat pyykkivuorta, korkeita pesulämpötiloja ja hiivasienen pesiytymistä vaippakankaisiin. Materialistit rakastavat pukea lastaan uusiin, kauniisiin merkkivaatteisiin itse tienaamillaan rahoilla ja downshiftaajat haluavat vain käytettyä, edullista kirpparikamaa, jotta luonto säästyy. Onko meidän pakko päättää, kummalla on mielipiteeseensä enemmän oikeus?

Äitipalstoilla unikoulujen tekijät suosittelevat sitä äidin ja lapsen jaksamisen takia. Perhepedissä nukuttaneet eivät missään nimessä suosittele, kyllä äidin kuuluu jaksaa valvoa oman lapsensa takia. Kuinka kauan sitten? No, meillä valvottiin ensimmäiset 2,5 vuotta. Anteeksi vaan, mutta tämä luuserimutsi on hajalla jo puolen vuoden jälkeen ja uskoo vakaasti, että kiintymyssuhde vahingoittuu, jos en vielä 2 vuoden jälkeenkään ole saanut nukutuksi yhtään yötä kokonaan ilman vauvan isän apua. 

Kaikessa jotenkin korostuu se, että oma tapa on paras tapa. Puolet porukasta on sitä mieltä, että jos äiti ei mene töihin viimeistään lapsen täyttäessä 1,5 vuotta, äiti on laiska. Toinen puoli on sitä mieltä, että jos äiti menee töihin hetkeäkään ennen lapsen 2-vuotissyntymäpäivää on se heitteillejättö. Itsekin syyllistyn välissä kauhistelemaan parin tuttavapariskunnan äitiä, joissa kahden kuukauden vanhat lapset jäävät isälleen tai mummolleen hoitoon äidin työhukin ajaksi. Sitten muistan: kaikki varmasti tekevät parhaansa.

Eräässä Facebook-ryhmässä muun muassa keskustelunavaus kuului: "Miten elätte itsenne kanssa, kun annatte lapsenne syödä päiväkodin tai koulun tarjoamaa einesruokaa?" Keskustelu oli kiivasta ja loppujen lopuksi oli kaksi leiriä: ne, jotka haluavat nostaa kouluruokailun maksulliseksi rikkaammalle väestölle, jotta kouluihin saadaan laadukkaampaa ruokaa. Sitten oli se leiri, joka selitti, että joillekin lapsille tämä systeemi on ainoa, millä saadaan kerran päivässä edes lämmin ruoka. First world problem toisten mielestä ja taas toisten mielestä "nämä ovat niitä äitejä, jotka eivät jaksa välittää omista lapsistaan tuon taivaallista tai edes taistella heidän puolestaan." Voisin jauhaa tässä tilanteessa omasta kannastani maailman tappiin saakka. Sanoin vain kuitenkin tämän: On aika raskasta tuomita äiti välinpitämättömäksi, jos hän on tyytyväinen siihen, että lapsi saa koulussa tasapainoisen aterian.

Sokeriväittely, kasvatusväittely ja kiintymyssuhdeväittely. Laiminlyöntiväittely. Minä ainakin myönnän, että saatan ottaa välissä asiat liiankin rennosta ja ajatella asioista liiankin itsekkäästi, mutta olen huomannut, että sellaiset äidit vaikuttavat oikeastaan todella onnellisilta, jotka eivät uhraa kaikkea itsessään äitinä olemiseen. Ja tällä tarkotan siis todella KAIKKEA. Omaa unta, omaa jaksamista, omia harrastuksia, omaa vapaa-aikaa. Aivan pienen vauvan kanssa ei vielä kauheasti ehdi välttämättä, mutta lapsen laiminlyönti on todella kaukana äidin omasta hetkestä ja mielenterveydestä. Muun muassa siksi minä en syötä lapselleni väkisin porkkanaa: arvostan omaa yöuntani enemmän kuin porkkanaa. Toki myös lapsen kipuitku on kauheaa kuultavaa, mutta itsekäs syyni taitaa siltikin tulla ihan yhtä tärkeänä esille. Uskon, että olen parempi äiti niinä päivinä, jolloin nautin O:n kanssa leikkimisestä.

Voisimmeko me pikku hiljaa tehdä parhaamme ja antaa toisten tehdä saman arvostelematta? On toki olemassa perheitä, joissa heittellejättöä on syytä epäillä. Mielestäni yksikään yllä mainituista ei kuulu kriteeristöön. Minä rakastan tuota (nyt jo ryömivää) pikku palleroa yli kaiken. Antaisin hänen puolestaan henkeni, tiedän sen vankkumattomana totuutena. Ja silti en tee kaikkia soseita alusta asti, laitan lapsen joskus sitteriin rauhoittumaan, jos se auttaa, nukutan lapsen omaan sänkyyn ja otan joskus lasin tai pari viiniä lapsen mentyä nukkumaan. Imetän, mutta en tuomitse niitä, jotka eivät niin tee, koska sekään ei ole äitiyden mittari. Niin kuin ei ole sekään, että äiti on toivonut leikkausta. Itse ainakin kaipaisin tukea. Sitä, että joku toteaisi minun olevan riittävän hyvä lapselleni. Sitä, ettei aina tarvisi kynsin hampain olla perustelemassa, miksi meillä tehdään näin.

P.S. Kuvissa esiintyy lapsemme, joka vaikuttaa 99% ajasta aika tyytyväiseltä :)

Viikko kuvina

Tämä viikko on viuhunut ohi ja lujaa! Mutta tässä vähän kaappauksia ihan satunnaisessa järjestyksessä, koska iPhone-läppäri -yhdistelmä on vähän vaikea. Ja äiti on vähän väsynyt.

Isä, poika ja koira. Ja äitin neule. Ja puklurätti.

Äiti, poika ja koira. Ja puklurätti.

Jörö kaipaili vähän huomiota.

Tänään käytiin Simoniemessä Lions Clubimme kanssa. Paikka on lankakahvila Bööki ja aivan iki-ihana paikka! Minähän olen käsityöihminen ja siellä olisi ollut vaikka ja mitä. Hillitsin itseni, kunnes saan seuraavat tuet, hihhih! Sitten lähden tuhlaamaan! Sain todella hyvän inspiksen eräästä piposta ja henkilökunta lupasi auttaa minut alkuun, jos tulen joskus kaikessa rauhassa juomaan teetä ja syömään palan kakkua samalla. Niin mahtavaa, sopii tämän paikan fiilikseen niin mainiosti! Suosittelen ihan todella, löytyy aivan päätien varresta kyllä.

Minulle tarttui siis (tähän mennessä) mukaan vain kaksi bambupuhdistuslappua, joita on tarkoitus käyttää useamman kerran kuin vain yhdesti. Olen ihastunut tällaiseen kaikenlaiseen ei-kertakäyttöiseen muutenkin! Aiheesta lisää tulossa!

Lankaa ja kangasta, kuvassa etualalla heijastinlanka

Villalankojen testailua

Käsitöitä oli kaikenlaisia - polkuhinnoin!

Iltaa ollaan usein vietetty koirapuistossa. Vielä kun muistaisin ottaa näitä hetkiä varten tuon oikean järkkärin mukaan, niin olisi jotain parempaa näytettävää!

Auringonlasku Ruutin rannassa

Quote of the week

Viime viikonloppuna oli täälläkin venetsialaiset ja meidän porukan äidit lähtivät kaikki liikenteeseen! Meitä oli liikkeellä monta äitiä ja isillä oli lauantaina vahtivastuu. Voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että minä en kaipaa omaa aikaa tuossa varsinaisessa muodossa. En saa iloa irti baari-illasta. Latasin akkujani viime perjantain kahvilareissulla paljon enemmän tunnissa kuin baarikeikalla neljässä. Ja se seuraava aamu + lastenhoito. Nou-nou. Seukki kerralla lähden kylpylään!

Juhlahumua!

ootd. Toppi H&M, kengät Nizzasta, liivi KappAhl, legginsit Zara.

Kaikista ihaninta kuluvalla viikolla on ollut jotenkin sellainen levollisuus! Ehkä tämä tästä, kyllä minä selviän. Surusilmä on hoksannut, että lapsi ottaa kontaktia kyllä, kun hän ottaa sitä lapseen ja tästä on syntynyt vuorovaikutussuhde, jota on ihana alun hankaluuksien jälkeen seurata! Sydän hyrisee onnesta, kun isä ja poika leikkivät. Ja esimerkiksi viime viikonlopun ansiosta O ei enää syö yöllä kuin kahdesti, mikä on niin mahtavaa! Eka herätys tulee vasta kolmelta yöllä ja toinen kuudelta, seuraava yhdeksältä tai kymmeneltä. Äiti on aika innoissaan. Tämä siis siksi, että isä otti ensimmäisen yöherätyksen valvottavakseen ja syötön hoitaaksen, kun äiti oli juhlimassa. Juhlimiseksi ei kyllä sikäli voi aivan täysin kutsua, että väsymys painoi ja alkoholia ei juuri tehnyt mieli, eli aika kiltisti olin! Mutta ennenkin olen juhlinut jopa ilman alkoholia, joten ehkä on aika alkaa taas nauttia siitä tunteesta, että seuraavana päivänä ei jyskytä päässä. Itse asiassa ajatus ei haittaa minua yhtään! Aika aikaa kutakin; minä olen saanut juhlia jo aika paljon tähän ikään mennessä ja nyt juhlat ovat erilaisia kaikin puolin - ja hyvä niin.

Kutsu mua -haaste

Lukiolaisten liitto käynnisti kiusaamisen vastaisen Kutsu mua -kampanjan kuluneella viikolla. Tämä on minulle niin tärkeä aihe, että halusin kirjoittaa ja julkaista kuvan. Lapset ovat todella julmia ja jo alakoulussa sain kuulla kaikki mahdolliset. Eniten minua satutti silloin Neiti Täydellinen. Sillä viitattiin siihen, kuinka minulle kaikki oli helppoa, kuinka olin kaikessa hyvä ja kuinka olin äänekäs, itsevarma ja dominoiva persoona. Ei riittänyt, että minua kiusasivat koulun pojat ivaamalla JA väkivallalla, minua kiusattiin myös henkisesti (kateellisten?) tyttöjen toimesta. Minulla oli vain kourallinen ystäviä, jotka pitivät puoliani. Näin jälkeen päin ajateltuna uskon, että osittain siksi, että kukaan ei uskonut minun tarvitsevan puolustajaa. Minähän puolustin muitakin kiusattuja siitä huolimatta, että sain joka kerta itsekin poikkeuksetta siitä huolimatta turpaan (henkisesti tai fyysisesti).


Entäs, jos itse pidän näistä ominaisuuksista, joita te arvostelitte? Suurin ongelmahan oli siinä, että minä tykkäsin itsestäni, sehän Suomessa on eniten edelleen ongelma: tuo itserakas ihminen kuvittelee niin olevansa jotain! Ei siten, että haukkuisi muita tai häiritsisi, mutta kun se kuitenkin häiritsee, jos jollakulla on hyvä itsetunto, vahva usko itseen ja luottamus siihen, että elämä ja kova työ kantavat hedelmää. Enkä vieläkään allekirjoita, että olisin itserakas, vaikka itseäni rakastankin. Siitä rakkaudesta riittää silti enemmän omalle perheelleni, ystävilleni ja lemmikilleni. Nyt minulla on oma lapsi, jonka puolesta ottaisin vaikka luodin ja silti toivon, että hänen aloittaessaan koulutaipaleensa, minä olisin osannut varustaa hänet samalla itseluottamuksella ja tiedonjanolla sekä tarmolla, millä itse lähdin kohti elämää vanhempieni saattamana.


Nipo, pinko, täydellinen päte olikin omasta mielestään kunnianhimoinen, ahkera ja tunnollinen (koska kyllä se vaati paljon työtä pärjätä)?
Tiukkis olikin tarkka siitä, että ketään ei kiusata?
Lellikki, kaikkitietäväinen olikin ylpeä siitä, että oli hoitanut työnsä ja halusi osoittaa sen, koska siten sai hyviä numeroita ja arvostuksen työstään?
Hölösuu ja äänekäs olikin oppinut omanarvontuntonsa ja itseluottamuksensa rakastavasta kodista?
Itsekäs ihminen on oikeasti tänäkin päivänä oikeasti epäitsekäs, empaattinen ja avulias huolehtija, kun saa tilaisuuden näyttää sen?
Entäs jos siinä vaiheessa, kun neitsyt kuulee sanat lehmä ja huora, hän on kiitollinen, että on sanavalmis ja itsevarma, jotta voi sanoa, ettei hyväksy tuota käytöstä?
Ja siitä laudasta, finninaamaisesta ja herkkänahkaisesta tytöstä tuli aika huumorintajuinen ja itseironinen naisenalku?

Lopputulos voisi olla aika erilainen. Olisin voinut olla pysyvästi vaurioitunut henkilö -kiusaushan kesti yläkoulun loppuun saakka. Voisin olla nykyään täysi vastakohta itsestäni: hiljainen, arka, anteeksipyytelevä, ujo ja töissä ammatissa, jossa saisi vain olla rauhassa. Minä saattaisin myös olla kuollut. On aika karua, että 12-vuotias miettii, kuinka olisi helpompi kuolla. Vanhempani olisivat voineet sen lisäksi joutua hautaamaan esikoisensa sen lisäksi, että kuulivat jo tuosta hätähuudosta koulun kautta kiusaamiskyselyn tuloksena. Minua ei olisi - lastani ei olisi. Sen sijaan minä selvisin, päivä kerrallaan ja kasvoin aika vahvaksi yksilöksi. Ja silti se pieni ääni edelleen tuolla pään sisällä ja mahanpohjassa sanoo: älä, Saila, julkaise. Joku kommentoi kuitenkin, että itse olet tilanteesi ansainnut tai toivoo, että olisitkin kuollut. Niin se on ihmismieli jännä, että sen takia kamppailen Julkaise-nappia vastaan.

Vielä täällä!

Voisin vielä vähän syvällisemminkin pohtia elämääni tällä hetkellä, mutta sanon vain, että kaikki on nyt kyllä aika hyvin! Mun pitäs edelleen hoitaa opintoni loppuun. Nyt alan pikku hiljaa jo nähdä valoa tunnelin päässä siinäkin sikäli, että Surusilmä on alkanut olla enemmän kaverina arjessa ja O:n hoidossa ja se on tuonut minulle ihan valtavasti voimaa, iloa ja jaksamista itselle. Jaksan itsekin aivan eri tavalla herätä aamuun ja leikkiä O:n kanssa. Todisteita alla!
Toim. huom. kuvanlaatu on kehno. Minä kuvaan kännykällä ne hetket, joihin ei järkkäriä kerkeä hakemaan.

Alla olevista muuten huomaa minusta jo aika hyvin, että ollaan sukua!

En muuten tiedä, miten teillä, mutta kun meillä ei (vielä) unipussia ole, niin parhaat yökkärit ovat näitä, mitkä ovat ihan kokonaan ylhäältä alas vetskarin varassa. Olen aivan rakastunut näihin!

Aamun touhuista siirrytään sitten illan touhuihin. O:n kummien tykönä käytiin nuuhkuttamassa heidän uutta, iki-ihanaa kääröä ja O:lla oli vähän astetta rankempi ilta! Tilanne oli niin mielettömän hellyyttävä, että olihan se pakko ikuistaa.

Kummisetä vähän innostui lelujen kanssa
Asu: Polarn O. Pyret pöksyt ja body on lahja Belgiasta

Koirapuistossa käydään edelleen, nyt kun se vielä meillä täällä Kemissä on. Kohtahan puisto raivataan pois rivitaloasuntojen tieltä. Mutta vielä nautitaan näistä hetkistä!

kollarit H&M, neule KappAhl
p.s. Mieheni koru on Lumoavan Mahti. Tykkään myös naisten mallistosta todella paljon, tuo oli hänen joululahjansa.

Vertaistukea myös on saatu muualtakin. Rohkaistuin hieman erilaisempaan seuraan, sillä en ollut rippikouluaikojen jälkeen nähnyt kunnolla erästä äiti"kolleegaa", joka on siis minun rippileiri-isonen ollut aikanaan. Kävin O mukanani NOSH-kutsuilla tämän ystävän luona ja köyhtymisestä huolimatta (hups!) oli aivan ihanaa. Alla kuva O:sta kummitätin sylissä :)

Lippis: NOSH Organics, Haalari: Muumit (lahja)

Lisäksi olen aina mieheni ollessa kotona (varsinkin silloin) koittanut taas löytää itseäni. Siihen on kuulunut ehostautuminen ja nättinä ulos lähteminen, kuntosali ja sähly.

Neule: Lindex, toppi: GT, kello: Glitter, farkut: Zara, ballerinat: H&M

Kutsujen kampaus (oli KUUMA päivä! Eli tukka pois niskasta!)

lapsen housut: Benetton (lahja), paita: TSI ystävältäni, huppari: H&M

Minulla ja Surusilmällä myös tuli eka vuosi naimissa täyteen! Perhepotretti otettiin sen kunniaksi. Onneksi isäni otti järkkärillä myös kunnon kuvan.

Olen muuten myös hairahtanut kestovaippoihin! Voisin siitä postata vielä erikseen, mutta harjoittelua meilläkin tämä homma vielä on. Alla O:lla on Myllymuksujen vaipat, mutta parempiakin olen jo löytänyt :)

Parhaat ystävät <3 br="">

Mutta siis, elossa ollaan. On vain ollut aika kiire! Ja Surusilmän lomaviikon otin törkeästi vaan levon kannalta, kun kerrankin sain ihan levätä! Ihana tunne, kun tuntui viikon jälkeen, että sain akut oikeasti kunnolla ladattua!

Helloou!