Lapsen ämpärissä tähtipölyä

On ehkä ihaninta ikinä, että kyselette perääni piiitkän tauon jälkeen. Mutta tässä tätä nyt tulisi.

Meidän vauvavuosi vetelee viimeisiään ja valitettavasti välissä myös äidin jaksaminen. Mutta nyt siihen osaa suhtautua. Muistaa, että vain viikonloppuun tarvii jaksaa, silloin mieheni ja vanhempani puuttuvat peliin ja antavat minunkin hengähtää. Olemme itse asiassa Höntyn kanssa lähdössä ihan äitien voimavaraviikonloppua viettämään ensi viikonloppuna. Mieheni kanssa kävimme tammikuun lopussa parisuhteen voimavarat -leirillä ja O oli eka kertaa kaksi yötä hoidossa. Hienosti oli mennyt!

Uteliaisuus on ehkä parhaiten havaittavissa oleva luonteenpiirre

RUOKAA!

O ja E

Lisäksi mieheni otti itseään niskasta kiinni ja tajusi tilanteen vakavuuden (ei hetkeäkään liian myöhään)! Meillä tässä auttoi myös kirkon perhetyöntekijän apu. Mehän ei olla kauhean uskonnollisia, mutta päätös mennä seurakunnan puolelta avun piiriin oli oikea: auttaja on mahtava, pätevä ja ihana, mutta haluaa vain tehdä työtään ilman byrokratiaa (näin meidänkään ei esim. tarvitse siinä paperisodassa olla osallisena.) Minulle sanotaan edelleenkin, että meillä ei asiat ole todellakaan niin huonosti. Eikä olekaan. Asiat ovat saaneet PALJON perspektiiviä, kun pahin väsymys hellittää. Mutta, HUOM! se vaati sen, että sain apua ja väsymys hellitti. Ennen sitä minulle oli aivan turha yrittää sanoa mitään lohdun sanoja. Ja olen edelleen sitä mieltä, että tein oikein vaatiessani apua. Saimme sekä perhetyöntekijän että neuvolan taaksemme. Tai siis ensin minä olin yksin.

Miehen vetovastuun lisäännyttyä olen saanut tuulettaa omaa pääkoppaa sekä henkisesti että fyysisesti. Osaan aika hyvin jo olla syyllistymättä siitä, että käytin mahdollisen saliaikapaikan nukkumiseen. Huomaan aika hyvin, milloin kannattaa lähteä salille, milloin päikkäreille, milloin ulos koiran kanssa, milloin tuulettamaan vaatetankoja kaupungille.

Siskokset Semmareiden keikalla

Se ensimmäinen perheeni + Semmareiden Hannu @Oulun Madetoja-sali

Parhaan ystävän kanssa Apulannan keikalla

Kova oli meininki!

Vaateostoksilla

O lähti 7 kuukauden iässä nousemaan tukia vasten ja jouluna oltiin jo koko ajan kävelemässä paikkoihin tukia vasten. Kymmenen kuukauden iässä me saimme hänet houkuteltua toistemme sylin turvasta kävellen itsenäisesti toiseen syliin. Nyt 11 kuukauden iässä mennään jo aika hienosti omin askelin tepsuttaen ja jutellen. Puhe ei vielä ole ymmärettävää. Surusilmän kanssa seurataan sitä aika paljon vierestä toisiimme tuijoitellen onnesta soikeina. Eniten onnea minulle tuo se, kuinka isä nyt touhuaa poikansa kanssa - hänestä on kuoriutunut superisi, malliesimerkki ja heillä on pojan kanssa hieno suhde.

Ensipopot

Joulutonttu

O:n eka hoitopäivä mummolassa

They see me rolling....

parhautta

Lapset ja niiden erittäin vauhdikkaat leikit

Epäilemättä tietää saavansa ruokaa

O, täti ja isomummi jouluna

Sydän sulaa -tilanteet (tai "Vauva tilaa yhden")

Meidän päivänsäde

Tunneli!

Ammattimies purkuhommissa

Iso poika jo, äitin tekemässä kevätlakissa

Karhunpoika sairastaa

Posetus ensimmäisissä Reinoissa

Eka kerta ulkoillen omilla jaloilla (vielä ei luota kenkiinsä kauheasti)

"Ai äiti, sanopa se salasana uuelleen!"

Vauvavuosi on ollut ihana, raastava, kuluttava, haastava, palkitseva, hellyyttävä, opettava ja kaikkea niiden väliltä. En voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään pois. En voi sanoa, että joka päivä olisi mennyt putkeen. En voi sanoa, että olisin aina jaksanut olla yhtä innokas, energinen ja toimelias äiti kuin olisin halunnut. Kateellisena seuraan niitä äitejä, joiden energia kuluu kaikkea mahdollista puuhatessa, kun omat hormonienergiat kuluivat pystyssä pysymiseen ja selviytymiseen huonoina päivinä.

Mutta sitten katson tuota meidän pikkumiestä. Hän on täydellinen. Olkoonkin, että nukkua hän ei vieläkään osaa, muuten hän on meidän päivänsäde kaikin puolin.