Äitiyden kilpajuoksu

Pitkän hiljaiselon jälkeen (meillä käy hulina!), päätin taas tarttua blogiin.

Mitä enemmän luen blogimaailmaa, Facebookia ja muuta sosiaalista mediaa, sekä kasvatusohjeita ja -metodeita, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että olisi pitänyt jättää ne opiskelematta.

Viime viikolla kuulin ensin omassa mummolassani, että en saisi antaa lapsen jäystää lelua, joka roikkuu meillä turvakaukalossa lapsen viihdykkeenä. Ei koskaan voi tietää, mitä siinä on myrkkyjä noissa kiinaleluissa. Hämmentyneenä yritin sopertaa, että lelu on tehty Ruotsissa ja pesty kolmesti. Seuraavana aiheena tuli kylään saapunut kummitätini ja hänen saarnansa siitä, että lapsen kädet ovat kylmät, kun olen jättänyt tuolla tavalla vetoiselle lattialle. Taas yritin selittää, että olimme saapuneet 5 minuuttia sitten, lapsi oli ollut hiki päässä ja lapsen sopiva lämpö mitataan niskasta, mikä tuntuu tälläkin hetkellä lämpimältä. Nomuttaminäenainakaanflunssakautenajättäisilastatuollatavallayksin.

Äitini ikäpolvi kauhisteli, että en antanut lapselleni vettä yhtään ennen puolen vuoden ikää. Kun sitten annoin, täysimettäjät kauhistelivat, että et kai nyt täytä lapsen vatsaa vedellä, hullu. Äitipalstat teilasivat perunan ensimmäisenä kiinteänä, koska siinä on liikaa tärkkelystä. Neuvola tyrmäsi bataatin, koska se on täynnä viljelysmyrkkyjä. Porkkana sen olla pitää. Porkkanaa testattiin, öinen huuto oli valtava. Mutta kyllä se lapsi siihen tottuu, anna vaan. Lapsen vatsalle sopivat mustikka, maissi ja mango ensimmäisten kokeilujen jäljiltä. Sormiruokailuna haluaisin, mutta lapsi haluaa ja taitaa lusikan ja isommat palat vaivaavat suolta. Mutta kyllä sormiruokailu silti olisi parempi suun hienomotoriikan takia. Ai niin ja neuvolan täti oli sitä mieltä, että olen antanut vain höpöhöpösoseita, kun olen antanut hedelmää ja marjaa. Oppaat sanovat, että kokeile yhtä sosetta kerrallaan, niin tiedät, mikä sopii.

Kestovaippailijat sanovat, että on paljon parempaa kun lapsen iho ei joudu tekemisiin kertakäyttövaippojen kemikaalien kanssa ja ympäristö säästyy vaipparoskavuorelta. Kertakäyttöisten puoltajat kauhistelevat pyykkivuorta, korkeita pesulämpötiloja ja hiivasienen pesiytymistä vaippakankaisiin. Materialistit rakastavat pukea lastaan uusiin, kauniisiin merkkivaatteisiin itse tienaamillaan rahoilla ja downshiftaajat haluavat vain käytettyä, edullista kirpparikamaa, jotta luonto säästyy. Onko meidän pakko päättää, kummalla on mielipiteeseensä enemmän oikeus?

Äitipalstoilla unikoulujen tekijät suosittelevat sitä äidin ja lapsen jaksamisen takia. Perhepedissä nukuttaneet eivät missään nimessä suosittele, kyllä äidin kuuluu jaksaa valvoa oman lapsensa takia. Kuinka kauan sitten? No, meillä valvottiin ensimmäiset 2,5 vuotta. Anteeksi vaan, mutta tämä luuserimutsi on hajalla jo puolen vuoden jälkeen ja uskoo vakaasti, että kiintymyssuhde vahingoittuu, jos en vielä 2 vuoden jälkeenkään ole saanut nukutuksi yhtään yötä kokonaan ilman vauvan isän apua. 

Kaikessa jotenkin korostuu se, että oma tapa on paras tapa. Puolet porukasta on sitä mieltä, että jos äiti ei mene töihin viimeistään lapsen täyttäessä 1,5 vuotta, äiti on laiska. Toinen puoli on sitä mieltä, että jos äiti menee töihin hetkeäkään ennen lapsen 2-vuotissyntymäpäivää on se heitteillejättö. Itsekin syyllistyn välissä kauhistelemaan parin tuttavapariskunnan äitiä, joissa kahden kuukauden vanhat lapset jäävät isälleen tai mummolleen hoitoon äidin työhukin ajaksi. Sitten muistan: kaikki varmasti tekevät parhaansa.

Eräässä Facebook-ryhmässä muun muassa keskustelunavaus kuului: "Miten elätte itsenne kanssa, kun annatte lapsenne syödä päiväkodin tai koulun tarjoamaa einesruokaa?" Keskustelu oli kiivasta ja loppujen lopuksi oli kaksi leiriä: ne, jotka haluavat nostaa kouluruokailun maksulliseksi rikkaammalle väestölle, jotta kouluihin saadaan laadukkaampaa ruokaa. Sitten oli se leiri, joka selitti, että joillekin lapsille tämä systeemi on ainoa, millä saadaan kerran päivässä edes lämmin ruoka. First world problem toisten mielestä ja taas toisten mielestä "nämä ovat niitä äitejä, jotka eivät jaksa välittää omista lapsistaan tuon taivaallista tai edes taistella heidän puolestaan." Voisin jauhaa tässä tilanteessa omasta kannastani maailman tappiin saakka. Sanoin vain kuitenkin tämän: On aika raskasta tuomita äiti välinpitämättömäksi, jos hän on tyytyväinen siihen, että lapsi saa koulussa tasapainoisen aterian.

Sokeriväittely, kasvatusväittely ja kiintymyssuhdeväittely. Laiminlyöntiväittely. Minä ainakin myönnän, että saatan ottaa välissä asiat liiankin rennosta ja ajatella asioista liiankin itsekkäästi, mutta olen huomannut, että sellaiset äidit vaikuttavat oikeastaan todella onnellisilta, jotka eivät uhraa kaikkea itsessään äitinä olemiseen. Ja tällä tarkotan siis todella KAIKKEA. Omaa unta, omaa jaksamista, omia harrastuksia, omaa vapaa-aikaa. Aivan pienen vauvan kanssa ei vielä kauheasti ehdi välttämättä, mutta lapsen laiminlyönti on todella kaukana äidin omasta hetkestä ja mielenterveydestä. Muun muassa siksi minä en syötä lapselleni väkisin porkkanaa: arvostan omaa yöuntani enemmän kuin porkkanaa. Toki myös lapsen kipuitku on kauheaa kuultavaa, mutta itsekäs syyni taitaa siltikin tulla ihan yhtä tärkeänä esille. Uskon, että olen parempi äiti niinä päivinä, jolloin nautin O:n kanssa leikkimisestä.

Voisimmeko me pikku hiljaa tehdä parhaamme ja antaa toisten tehdä saman arvostelematta? On toki olemassa perheitä, joissa heittellejättöä on syytä epäillä. Mielestäni yksikään yllä mainituista ei kuulu kriteeristöön. Minä rakastan tuota (nyt jo ryömivää) pikku palleroa yli kaiken. Antaisin hänen puolestaan henkeni, tiedän sen vankkumattomana totuutena. Ja silti en tee kaikkia soseita alusta asti, laitan lapsen joskus sitteriin rauhoittumaan, jos se auttaa, nukutan lapsen omaan sänkyyn ja otan joskus lasin tai pari viiniä lapsen mentyä nukkumaan. Imetän, mutta en tuomitse niitä, jotka eivät niin tee, koska sekään ei ole äitiyden mittari. Niin kuin ei ole sekään, että äiti on toivonut leikkausta. Itse ainakin kaipaisin tukea. Sitä, että joku toteaisi minun olevan riittävän hyvä lapselleni. Sitä, ettei aina tarvisi kynsin hampain olla perustelemassa, miksi meillä tehdään näin.

P.S. Kuvissa esiintyy lapsemme, joka vaikuttaa 99% ajasta aika tyytyväiseltä :)