Liian pienet vaatteet, liian iso masu ja jouluvalmistelut

Olen eka kertaa alkanut kärsiä siitä, että maha kasvaa. Varsinkin alussa painoni junnasi kauan paikallaan ja jopa putosi alussa. Nyt kun se on hieman noussut, olen varma, että näytän pian rantautuvalta valaalta. Surusilmä on ollut kyllä ihana jankatessaan, että näin ei suinkaan ole. Mutta, en ole koskaan ollut näin iso ja se alkaa aiheuttaa ongelmia: vauhti hidastuu, housujen on oltava legginsit, raskaushousut ja auki vetskarista. Ja kyllä, koska se on minusta liian kapea valinta, niin pidän normaalifarkkujani auki vetskarista ja pidempää paitamallia siinä päällä. Alussa olin aivan innoissani ja sitä mieltä, että täytyyhän minun kropan olla terve, että yrittämättä tulin raskaaksi. Mutta sittemmin se ei enää riitä itsetunnon kohotukseen. Hirvittää, paljonko tuo maha tuosta vielä isonee. On myös inhottavaa, kun ei enää näe sen vatsakummun toiselle puolelle, olen aina nähnyt makuultaan koko vatsani :D

Do I look fat in this?

Eniten ehkä harmittaa muiden kommentit siitä, että olen nyt niin "Lihava". No enhän ole, olen raskaana. Siskoni Tanssija mainitsee aina, että olen valtava. Tsii, tänks. Sitten alkaa ärsyttää, että harmistun näistä. Muuten olen kyllä selvinnyt ilman suurempia tunnekuohuja - "avuliaiden" ihmisten mielipiteistä huolimatta. Sen sijaan minua taas ei yhtään ärsytä, että joku koskee vatsaani. Ehkä se on tämä esikoisodottamisen auvo, mutta minusta se on kiva, kun mahaani silitellään ja vointia kysellään. Ihmiset ovat onnellisia puolestani. Ventovieraat eivät sentään vielä ahdistele, sillä minulla on erittäin väljä talvitakki. Muut takit, esim. toppaliivi taas eivät enää mene päälle :(

Terve vaan!

Onneksi jaksan vielä ulkoilla ja liikkua kävellen. Selkä taas alkaa pettää, kun salitreeni on jäänyt. Pitäisi palata takaisin ruotuun, mutta jotenkin se on ollut niin vaikeaa. Kaikki syyt kuitenkin ovat vain tekosyitä. Ulkoillessa täällä sielu lepää näissä maisemissa!

Me käytiin Surusilmän kanssa viikonloppuna Treffeillä. Aika paljon kuulee yhteisestä ajasta ja sen vaalimisesta ja meillä varsinkin se jäi aika lyhyeksi häiden jälkeen, kun oli jo pulla uunissa. Siksi yritän kovasti keksiä yhteistä tekemistä. Surusilmä huokailee, mutta toistaiseksi vielä kulkee mukana ja vissiin se ihan vielä mun seurasta kuiten tykkääkin, vaikka näille mun ideoille se joskus kauhusta haukkookin henkeään :D onneksi se on vielä jaksanut mukana. Sekin on toinen juttu, missä hormoonit jyllää: jos tulee vastaväitteitä turhista asioista tai mukinoita, niin meikäläinenhän flippaa ihan täysin. Siitä on järki kaukana. Myönnän.

Viikonloppuna myös teimme meidän perheen perinteen mukaan piparkakkutalon. Tänä vuonna oli vuorossa Muumitalo. Olemme tehneet tämän ennenkin, mutta tänä vuonna kuvaan tuli mukaan Nuuskamuikkusen teltta (, joka on tilan vuoksi väärässä paikkaa - tiedetään). Lumilyhty on kyllä nyt kuistin kokoinen, mutta sille ei voi mitään. Tästä meidän mielipuolten näpertelyoppaasta tulee aina vitsi jossain vaiheessa. Meillä neljällä naisella (nyt myös apuna siskoni poikaystävän tyttö) lähtee homma niin sanotusti Laukalle ja sitten viiden tunnin huolellisen mittailun, suunnittelun ja käsityön jälkeen sorrumme virheisiin, epätoivoisten hysteeriseen kikatteluun ja "ihan sama" -ajatteluun.

Kaikesta valituksesta huolimatta kaikki on oikeasti hyvin. Muistan keskittyä niihin olennaisiin ja kiittää onnea joka päivä siitä, että vaaveli potkii ja minun täytyykin keskittyä positiivisiin asioihin ja pitää itsestäni huolta. Joka viikko luetaan raskausoppaasta sen raskausviikon tapahtumat isälle ja äidille suunnatusta oppaasta yhdessä Surusilmän kanssa. Huoliakin on, mutta niille ei saa antaa liikaa valtaa :)