Koulussa paivat menevat supernopeasti. Illat tosin eivat. Olen edelleen kipeana, ja nelja viikkoa sairastelua jattaa jaljen seka henkisesti etta fyysisesti. Kun kaksi vuotta sitten paatin hoitaa itseni kuntoon, en ole sen jalkeen katsonut taakseni. En ole paria minilomaa lukuun otttamatta uskaltanutkaan. Pelkasin, etta kaikki tyoni menee hukkaan, koska olisi liian helppo palata aikaan, jolloin en liikkunut. Mutta toisin kavi. Rihuin kaksi vuotta putkeen, normaalisti n. 5 kertaa viikossa. Nyt se on otettu multa pois, koska olen koko ajan jotenkin kipea ja juoksu ei onnistu. Tama vaikuttaa kaikkeen: mieliala on selkeasti huonompi, jaksaminen on paljon vaikeampaa ja uni ei tule iltaisin. Rytmini alkaa taas kaantymaan paalaelleen. On silti helpottava huomata, kuinka paljon ikavoin liikuntaa ja huomaan sen olevan puuttuva osa paivarytmia nyt, kun sille on automaattisesti aina raivattu tila. En oikein osaa paattaa, mita kaikella ylijaama-ajalla tekisin.
Tama liikunnan puute myos johtaa siihen, etta en saa tuulettaa ajatuksia samalla tavalla kuten normaalisti juostessa. Niin sitten negatiiviset ajatukset kertyvat ja niihin on helpompi jaada vellomaan. Rakastin siis elamaani urheiluhulluna, vaikka epailinkin itseani. Nyt en malttaisi odottaa, etta paasin takaisin askeltamaan reippaammin. Kaiken kaikkiaan takana on kaikista vaikein viikkoni. Toivottavasti taalla Lontoossa siskojen ja Aidin seurassa suuna muuttuu ja tasta kaantyy nokka noususuuntaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti