Tämä blogiteksti on muhinut aivoissani kovin kauan ja oikeastaan halusin sen olevan seuraava tekstini huolimatta siitä, kuinka kauan sen työstämiseen menisi tai kuinka kauan menisi, että jaksan taas tarttua työhön. Lupasin myös itselleni, että teksti julkaistaan vasta, kun meillä ollaan nukuttu hyvä määrä öitä hyvin - tätä ei kirjoiteta raivolla, vaan rauhallisesti perustellen, asiasta jo itse ohi päässeenä.
Rankimpana asiana vauvavuodessa (ja edelleen) koen sen tasapainoilun, mitä jokainen äiti joutuu harrastamaan ympäristön paineessa. Joka puolelta tulisi neuvoja. Suurimmaksi osaksi itse tykkään todella paljon neuvoista, varsinkin kun yleensä saan ne vilpittömältä taholta. Mutta toisinaan niillä ei tarkoiteta hyvää, ne ovat pisteliäitä ja niillä oikeastaan pyritään nostamaan omaa egoa ja omaa erinomaisuuttaan. Näillä saatesanoilla kerron muutamia viiltoja, jotka minua ovat satuttaneet. En usko, että suurin osa empatiakyvyttömistä ihmisistä edelleenkään parantaa tapojaan, mutta minulle blogi on aina ollut terapiaa ja sitä se on edelleen - varsinkin, kun olen muotoillut ja muotoillut tätä kirjoitusta lähes pari kuukautta aina vapaa-ajallani (, johon ei lasketa gradun kirjoittamista tai lapsen kanssa vietettyjä päiväaikoja).
Mielestäni ennen vanhaan äideillä oli helpompaa kahdesta syystä: he eivät joutuneet kuuntelemaan muiden mielipiteitä sosiaalisessa mediassa ja kiintymysvanhemmuutta ei juuri vielä tunnettu, kun omat vanhempani olivat pieniä. Siksi haluaisinkin puuttua muutamaan seikkaan, joita hämmästelen.
Mitenhän sitä ennen pärjättiin? Minun näkemykseni tähän on ennen kaikkea se, että ennen pärjättiin. Vaikka lapsia olisi ollut kymmenen ja joku heistä olisi ollut kolme päivää reissussa, ei sitä huomattu, mutta asian kanssa pärjättiin. Minulle on muutama keski-ikäinen tästä lohduttavasti sanonutkin. Ovat asuneet ja kasvaneet perheessä, jossa yhden lapsen menot ja teot eivät juuri jaksaneet hetkauttaa. Isäni naapurustossa tapahtui hänen nuoruudessaan myös erään äidin tekemä perhesurma, mutta niistä ei uutisoitu samalla tavalla valtakunnallisesti - ei ainakaan paikasta nimeltä Kukkolankoski. Niitä ei myöskään koko Suomi ruotinut somessa. Ennen myös oli oikeasti kiertäviä lastenhoitajia. Sitä paitsi Suomen historia lapsisurmista on erittäin synkkä. Esimerkiksi Tornionjokilaakson historiassa on erittäin surullinen ja tunnettu tieto, että lapsille syötettiin hienoa lasinsirua puuron seassa, jotta lapsi kuolisi huomaamattomiin vammoihin, jos hoitaminen kävi raskaaksi taloudelle tai jaksamiselle. Meillä on myös ikivanhoja kehtolauluja, joissa toivotaan lapsen nukkuvan ikiuneen. Ne ovat karmivia asioita, mutta ei kannata vedota siihen, että asiat olisivat ennen olleet paremmin.
Äidit valittavat nostaakseen itseään jalustalle ja kiillottaakseen siten omaa kruunuaan. Ei se äitiys mikään sankariteko ole.
Minä en ainakaan hetkeäkään valittanut siksi, että voisin päteä. Joka kerta, kun valitin, tiedostin tuskaisen kipeästi, että joku saattaa tästä suuttua. Olen menettänyt ystävien ja läheisten sukulaisten kanssa yhteyden siksi, että heidän mielestään valitin liikaa. Joka ikinen kerta valitus oli minulle paitsi tapa purkaa, myös äärettömän nöyrtymisen paikka. Tunnustus, että ensimmäisen kerran elämässäni olen mielestäni jossain huono - siinä kaikista tärkeimmässä tehtävässä, mitä maa päällään kantaa. Sillä vaikka en halua omaa kruunuani kiillottaa, vanhemmuus on mielestäni se tärkein kaikista. (Tämä ei ole piikki lapsettomille ihmisille millään muotoa, älkää takertuko tähän). Joka kerta valittaessani koin oikeasti epäonnistuneeni perustavanlaatuisesti. Miksi minusta ei ole tähän, miksen voi olla parempi, miksen jaksa paremmin, mikä tässä nyt on niin vaikeaa, mitä nyt ihmisetkin ajattelevat jne. Lamaannuttava tunne ja surkeus olivat läsnä koko ajan. Masensi, ahdisti ja suututti oma voimattomuus.
Oma äitiyteni ei mielestäni ole toistaiseksi mikään sankariteko. Jokin päivä toivon sen olevan: toivon että lapseni tietää joka hetki sen, että kotiin saa aina tulla, äidin syliin saa aina palata ja rakkauteni ei tässä maailmassa tuota pikku tuhisijaa kesken pääty milloinkaan. Mutta minusta se, että äitiys ei ole sankariteko on paskapuhetta, jos mietin omaa äitiäni. Sellainen ihminen, joka julistaa, ettei äitiys ole sankariteko on itse saanut arvonnassa joko huonon äidin tai ei ole ymmärtänyt koskaan, mitä kaikkea hyvä ja turvallinen äitiys vaatii. Itse en ainakaan täysin ymmärrä vieläkään, mutta oma äitini (ja isäni) ovat olleet sankareitani jo teini-iässä. Ei siksi, että vanhempiaan täytyy kunnioitaa, vaan siksi, että he ovat ansainneet kunnioitukseni ja rakkauteni joka ikinen päivä laittaessaan lastensa tarpeet omiensa edelle valittamatta.
Ei kukaan ole pakottanut sinua hankkimaan lapsia, mitä siis valitat? Maailman typerin kommentti ikinä. En minäkään kommentoi työpaikalla väsymystään valittavalle ihmiselle, että
ei täällä ole pakko olla, jää työttömäksi. Oma siskoni asui 1,5 vuotta Lontoossa ja jokainen päivä loppuajasta oli taistelua ja joka puhelun yhdeydessä häntä kannustin ja tsemppasin. Ei käynyt mielen vieressäkään sanoa, että itsepä olet sinne halunnut, tule sitten kotiin. Jos joka kerta hankaluuksien edessä luovutettaisiin, tässä maailmassa tuskin olisi mitään kovin arvokasta valmiina.
Minkä ihmeen takia me jaksamme kuunnella loputtomiin kaikkea tyhmää valitusta, mutta silloin, kun äiti ei ole saanut oikeasti nukkua kahteen kuukauteen, se valitus on turhaa? Ei kukaan äiti valita, että se olisi lapsen vika. Ei kukaan äiti sano, että pääsisinpä eroon tuosta lapsesta. Omalla kohdallani kävi todella synkkiä ajatuksia mielessä ja niistä yksikään ei ollut vahingoittaa omaa lasta - onneksi. Mutta sen verran olen oppinut, että en katsele alas norsunluutornista ja tuomitse ihmisiä tuntematta heitä tai tilanteita, sillä yleensä epätoivossa ollaan jo todella syvällä, jos äiti on niin äärimmäisten ratkaisujen äärellä.
Miksi niitä lapsia on pakko hankkia niin tiuhaan, jos ei kerran jaksa? Tähänkin on pakko sanoa, että Suomessa todella paljon abortoidaan raskauksia siksi, että ei ajatella raskautumisen mahdollisuutta heti edellisen synnytyksen jälkeen. Kumpi sitten on parempi ratkaisu: abortti vai seuraava lapsi? Minä en ikinä tekisi ratkaisua sen perusteella, mitä muut ovat mieltä enkä koskaan sanoisi kenellekään, että tee abortti niin jaksat paremmin eikä tarvi sitten valittaa eikä meidän sitä kuunnella. On myös se vaihtoehto, että ensimmäinen on helppo tapaus ja toinen ei. Sitä yövalvomisten tuskaa ei kukaan tiedä, ennen kuin sen kokee. Sille ei vedä vertoja pitkä viikonloppu bilettäen, jos on saanut nukkua päikkäreitä tai ylipäänsä niin pitkään kuin on halunnut tai parin päivän unettomien öiden putki opintotöiden kalmaviivojen kanssa painiessa.
Eihän se valvominen vaikeaa ole! Teet vain näin: ---
Arvostan aina ihan hurjasti niitä äitejä, jotka sanovat: "Minä en kokenut valvomista vaikeana, koska tein näin, mutta en ihmettele, jos joku kokee." Itse olen saanut kommentteja siitä, kuinka minun on turha valittaa unettomuutta tai ylikierroksia, koska imetyshormoonit auttavat nukahtamaan taas ja päivälläkin voi ottaa päikkäreitä. En saanut kuuteen kuukauteen nukkua kolmea tuntia pidemmissä pätkissä.
Odotin silmät lautasina sängyssä koskaseheräätaaskoskaseheräätaaskoskaseheräätaas. Eräänä yönä lapsi nukkui paremmin - ja koira oli ripulissa. Eräänä aamuna lapsi nukkui neljä tuntia, kun naapuri teki kaakelipiikkausta seinän takana.
Ja vielä: miehet. Suurimmassa osassa hyvinvoivien äitien taustajoukoissa seisoo mies, joka on täysin omistautunut vaimonsa auttamiselle. Hänelle voi kaataa murheet niskaan, itkeä tirauttaa kyyneleen ja välissä jopa vähän liikaakin sääliä itseään.
Jos tilanne on kuitenkin päinvastainen, se ei ole äidin vika. Näen päivittäin äitejä syyllistäviä kommentteja aiheesta: kyllä isänkin pitää osallistua, pistät osallistumaan. Jos isä ei osallistu, äiti ei oikeasti jaksa tapella vielä tästäkin viimeisillä voimillaan, jotka käytetään tolpillaan pysymiseen. Olen esimerkiksi jäsenenä äitifoorumilla, jossa keskusteltiin äitien ja isien vapaa-ajasta ja
n. 80% sanoo miehen harrastavan ja lomailevan yksin miten haluaa ja äiti hoitaa lapsia. Jopa vanhempainvapaita mainitaan käytettävän ihan muuhun kuin lastenhoitoon tai edes perheen arkea jotenkin edistävästi. Minulla on tilanne nyt oikein hyvin. Jaamme kaikki lastenhoitoaskareet, joka toinen päivä on miehellä mahdollisuus iltaharrastukseen ja joka toinen päivä minulla. Minä valvon viikolla, mikäli tarvetta on ja mies auttaa viikonloppuna univelan kanssa. Mutta näin ei aina ollut. Minä vaikenin, kärsin ja olin hiljaa ja mieheni on myöntänyt, että oli helpompaa vain mennä miten tykkäsi ja jättää minut oman onneni nojaan huutavan lapsen kanssa - päästä pois. Nykyään miehellä tekee tiukkaa jättää meidät ja lähteä edes kuntosalille. Kaikki, joiden mies on tukena ja turvana allekirjoittavat tämä täysin: miehen tuki on korvaamatonta.
Lopuksi yksi neuvo: kysy kumppaniltasi, miten hän jaksaa ja koittakaa auttaa toinen toistanne, se on kaikki helpompaa yhdessä taistellen. Toivoisin, että kaikki miettisivät jonkin oikeasti vakavan tilanteen elämässään, missä muut sanoisivat vain "joo joo, älä valita." Haluaisin, että jokaisella olisi suurempana tarve auttaa edes kuunnellen ystäväänsä kuin mollata häntä saamattomuudesta. Ja vaikka itse olisikin ollut parempi ihminen/ äiti/ ystävä, muistaisi, että kaikki eivät ole onnekkaita ja
meistä kukaan ei näe muiden seinien sisälle. Meistä kellään ei oikeastaan ole varaa arvostella ketään. Tietyt ääritapaukset ovat toki kauhistuttavia, ja sitä en kyllä missään tapauksessa kiellä, mutta ne eivät oikeastaan liity tähän kirjoitukseeni. Tähän kirjoitukseen liittyvät kaikki ne, jotka ovat kokeneet oikeudekseen sanoa jotain tuomitsevaa. Miettikää oikeasti, että se kärkevä kommentti voi olla jollekin se viimeinen niitti. Ja taustalla voi olla jotain muutakin kuin mitä itse tiedät väsymyksestä, parisuhteesta tai lastenhoidosta.
Näillä sanoin toivotan kaikille ihanaa alkavaa viikkoa ja kerron julkisesti, että meidän lapsi oppi nukkumaan pari kuukautta sitten. Nyt sen jo uskaltaa sanoa ääneen! Ja voin kertoa, että kaikki väritkin ovat kirkkaampia, aivotoiminnasta tai asenteesta puhumattakaan! Ja lähetän virtuaalisia halauksia kaikille, jotka painivat unettomien öiden kanssa syystä tai toisesta: lupaan, että joku päivä helpottaa.
