Odotusaika

Olen pohtinut pääni puhki, että milloin uskallan asiasta kertoa, milloin on sopiva hetki jne. mutta nyt se taitaa selittelyt ja tekosyyt riittää.

Eli todellisuudessa olen siis saanut liikkua, mutta en laihtua. Koska vauvaa odottaessa kellekään ei sitä suositella, että laihtuisi, koska silloin äidin kroppa on kovemmilla kuin pitäisi ja elimistössä rasvoihin on varastoituneet ympäristömyrkyt, jotka saattavat lähteä liikeelle rasvojen liikkeellelähdön myötä. Liikunta kuitenkin mulla on jäänyt luvattoman vähälle ja ennen kaikkea salilla minun pitäisi käydä enemmän. Äitiyspolilla kuitenkin eilen sentään kehuttiin notkeuttani vielä nousta ihan itse rakenneultran tuolista ylös, eli ei oo mamma vielä ihan menettänyt vatsansa ponnistusvoimaa.

Jännä homma, että mulla meni niin kauan kertoa asiasta "julkisesti", vaikka se on ainoa asia, mihin elämä kiinnittyi viime aikoina. Yhtäkkiä, kun tieto raskaudesta tuli, siitä tuli minulle kaikki kaikessa. Koko elämän keskipiste muuttui kaikkineen ja fokus siirtyi ennen kaikkea lapseen. Ainoa asia, jonka halusin kertoa kaikille, elämäni onnellisin asia, piti kuitenkin pitää salassa aika pitkään. Siksikin mietin paljon tätä blogin kirjoittamista, että toivottavasti se negatiivisuus, mitä tuolla (julkaisemattomissa) kommenteissa ilmenee, ei siirry nyt syntymättömään viattomaan ihmisenalkuun - sitäkin on nimittäin näissä blogosfääreissä nähty.

Niinpä minä siis odottelin. Ensin, että viikon 12 niskaturvokekontrolli menisi hyvin. Noh, se meni. Ei sillä, että sillä oli meille mitään väliä, minä menin tutkimukseen vain siksi, että näin sen ihmisenalun eka kertaa. Enkä vieläkään uskaltanut kertoa. Nyt ollaan sitten viikolla 22 ja vasta eilen tuli varmistus, että kaikki rakenneultrassakin hyvin ja nyt uskallan kertoa asiasta kaikille. En voi vieläkään tajuta, että vuodesta 2011 alkanut henkilökohtainen terveyden kanssa kokemani helvetti ja toivottomuus ovat johtaneet siihen, että vain kaksi vuotta myöhemmin minulla on kaikki, mitä olen elämässä ikinä tohtinut pyytää ja toivoa. Ehkä siksikin se pelottaa, että olen niin onnellinen. Jossain takaraivossa jyskyttää koko ajan, että missähän välissä se tulee joku negatiivinen asia pilaamaan tätä onnea?

Kuva otettiin meidän Helsingin reissulta viime viikonlopulta. Surusilmän kaveri teki oharit hänelle heidän sopimalleen Volbeatin keikkareissulle ja siinä vaiheessa ryhdyttiin korvaaviin toimenpiteisiin. Minä isiltä autoa pyyteleen lainaan ja Surusilmä kyselemään  Metsäläistä (serkkuni Sählärin avopuoliso) mukaan keikalle. Onneksi pojilla oli oikeinkin hauskaa ja meillä tyttöjen kanssa. Yövyimme siis samaisen serkkuni luona ja siellä ihailimme meidän hauvavauvaa kuukauden edellä iässä olevaa yksilöä, joka on espanjan vesikoira rodultaan. Minä ajoin koko matkan ja voin kertoa, että olin aivan puhki! Se onkin tässä ollut oudointa raskaudessani, että olen ennen ollut niin energinen ja pystynyt pakottamaan itseni liikkeelle. Nyt en pysty mihinkään, jos kunnon väsy iskee. Onneksi Jörö-koira pitää minua liikkeessä noin neljä kertaa päivässä tehtävien pikku lenkkien ansiosta, jolloin menen ulos raittiiseen ilmaan kävelemään koiran niin vaatiessa.
Kävimme kahden serkkuni kanssa syömässä Virgin Oilissa torstaina poikien rokatessa keikalla ja perjantaina oli vuorossa shoppailu ja Surusilmän veljen perheen luona kyläily. Ah, mitä ihanuutta!

Minähän olen aika lailla sellainen jouluihminen, että 12. kuukauden häämöttäessä alkaa pikkuhiljaa keulimaan ja tilanne pahenee ja pahenee kohti joulua. Rakastan joulua ennen kaikkea meidän perheen ansiosta ja siksi olenkin niin onnellinen, että ensi vuonna mukana on minun oma lapseni. Voin kertoa, että vanhempanikin ovat aika innoissaan ensimmäisestä lapsenlapsesta. Siihen liittyen ylläolevaa kuvaa katselin ja olin hyvin pettynyt, että kyseistä "himmeliä" ei itsessään löydy Ikeasta. Nyt toivonkin, että keskivertoa kätevämpi Isäni nikkaroisin minulle tuon vapaa-ajallaan koulunsa käsityöluokassa :D Sitten saisin ostaa lisempää joulupalloja. Kuusta en ole uskaltanut vielä pystyttää erään koirariiviön ansiosta.

Kuvassa on meidän Jörö-koira käyttölinjaisen kaverinsa Simon kanssa. Olivatpa mainio pari! Kuvaan ei valitettavasti mahdu, kuinka huipusti Simon kopasta seurattiin täysin synkassa maailman menoa päiden kääntyessä samaan tahtiin :D

Tällaista täällä. Tää paskamutsi yrittää vielä raahata ittensä takasin salille a) palautumisen b) selän vahvistamisen takia. Ihanaa viikkoa kaikille!