Muistan aina

Minäkin olen ollut maahanmuuttaja kahdesti: toisella kertaa Sveitsiin ja toisella Englantiin. Kumpaankaan minulla ei ollut suurta tarvetta mennä, mutta jälkimmäinen oli pakollinen opintojeni etenemistä ajatellen, sillä vaihtokausi englanninkielisessä maassa on valmistumiseni edellytys. Anoin tähän apurahaa ja sainkin kiitettävän summan kansainvälisen työn keskukselta CIMO:lta. Näillä rahoilla tuin vaihtoaikanani englantilaista vaatekauppaa enemmän kuin haluaisin muistella. Minulla ei siis ollut hätää, vain haave mahtavasta kokemuksesta. Silti toisinaan jopa pyysin ihmisiltä apua ja sain sitä.

Englannissa ollessani sain kuulla usein, että olen varmaan venäläinen tai puolalainen, tätä yleensä säestettiin "huomaamattomalla" silmienpyöräytyksellä tai tuhahduksella. Rohkeimmat jopa totesivat, että "kaikki tuollaiset ovat varkaita". Ihanimmat tapaukset taas totesivat, kuinka mahtavaa on, että he saivat heille ilmaisen työntekijän rikastuttamaan koulukulttuuria ja avaamaan uusia ajatusmalleja (vaikka englantilaiset hyvin harvoin edelleenkään myöntävät, että heidän systeeminsä mitään uudistuksia tai neuvoja kaipaisi), joka osaa puhua englantia paremmin kuin suurin osa väestöstä itse. Tein työni tunnollisesti, mutta vaadin, että en tee enempää, kuin mistä minulle maksettiin (työehtosopimuksen mukaan vain 4pv/vk). Pitkät viikonloppuni hyödynsin matkustellen ympäri maata.

Kaikista kauhein kokemus oli paritalossa asuessani alakerran naapuri, joka saapui kerran ovelleni yhtäkkiä vieläpä siskoni ollessa kylässä Lontoosta. Tämä herra oli suuttunut siitä, että KÄVELIN LIIAN ÄÄNEKKÄÄSTI ja säesti tätä toteamalla, että ei ymmärrä "mitä sinunkaltaiset edes tekevät täällä, te ette tee edes tee töitä". Olisin saanut Englannin lain mukaan soittaa paikalle poliisit jo tuosta hyvästä, mutta en soittanut. Sisko sanoi taustalta, että tuota ei tarvitse kuunnella ja kommentti tähän oli "kuka se siellä räksyttää?"

Tuolloin olisi pitänyt pyytää paikalle poliisit, jotta olisin voinut selittää miehelle, että olen itse asiassa heille ilmaista työvoimaa ja käyn töissä, mutta kuluneella viikolla oli kouluissa ollut loma. Ja tiedättekö mitä? Minä rakastuin Englantiin siellä ollessani paljon syvemmin, kuin olisin voinut kuvitella, mutta tuo kokemus on mielessäni niin selvänä edelleen. Se itku, mikä tuli heti tuon saarnan jälkeen, se kuinka epäkohteliaasti minua kohdeltiin ja kuinka pahalta se tuntui. SIKSI minä en usko kaikkea, mitä kuulen. Siksi haluan antaa mahdollisuuden ihmisille, joita kohtaan ennen kuin tuomitsen heidät. Siksi haluan kohdata ihmiset yksilöinä ja olla mieluummin naiivi ja ystävällinen ja pettyä kuin perustaa käytökseni ennakkoluuloihin. Siksi haluan uskoa, että suurin osa englantilaisista oikeasti on mahtavaa porukkaa, vaikka osa osaakin olla ennakkoluuloisia ja ilkeitä. Koska se 25-vuotias Saila oli yksin suuressa maailmassa, maassa jota rakasti ja joka ei aina rakastanut takaisin, vain sen takia, että olin kuitenkin joillekin "varasteleva venäläinen tai puolalainen". Kohtasin muuten siellä puolalaisia ja venäläisiäkin. Kukaan ei minulta mitään varastanut, paitsi yksi brittimies ja ne lukuisat muut kommentit, jotka uskoivat oman maansa ja kansansa ylivertaisuuteen niin paljon, että murensivat uskoani Englannin mahtavuudesta.

Opiskelija / äiti

Kirjoitan tätä Oulun Yliopistolla hiki hatussa. Suuntana Madame B.C:n residenssi ja päivä kai pulkassa? Hiki on myös osaltaan tuskanhikeä: miten ihmeessä aion tukkia itseni joulukuun publiikkiin kaikkine tutkinnon tämänhetkisine puutteineen?!

Mutta yrittää täytyy. Niinpä Surusilmä on kotona lapsemme kanssa ja minä reissaan kodin ja Oulun väliä kerran viikossa mahdollisuuksien mukaan. Loput päivät vietän kirjastossa. Tämän ja huomisen vietän siis Oulussa ja kauhulla ja innolla toivon nyt tämän buustini kestävän. Olisinko maisteri tammikuussa? Voisinko hakea työtä? Tämä tällainen päivitys. Voisin kertoa teille myöhemmin siirtymän onnistumisesta, talohaaveista, isyysloman ja opiskelun sovittamisesta sekä parisuhteen haasteista ja parhaista puolista lapsiarjessa, varsinkin kun koitetaan pyörittää opiskelija ja työssäkävijän arkea.






Hiphei! Olen virallisesti takaisin!

Love affairs

Tämänhetkiset rakkaudenkohteet:


Kuivashampoo. Paremman puutteessa myös perunajauho käy. Koska olen äiti (kyllä, aion ratsastaa tällä tekosyyllä tässä kohtaa. Jos en olisi äiti, ratsastaisin sillä, että olen laiska.)

Philosophyn Purity made simple -puhdistusaine kasvoille. Rakastan. Minun sekaiholle täydellinen all in one -tuote. Ei tarvitse kasvovettä tai muutakaan, vain rasva naamaan ja menoksi.

Lumenen jo poistunut huulipunasävy nro 89. Kun nämä menivät loppuunmyyntilaareihin, hamstrasin viisi. Ettei vain menisi överiksi...

Käytän Narsin Orgasm-sävyn meikkipuikkoa lähes päivittäin ja se on silti kestänyt minulle lähes kaksi vuotta. Parhaimpia ostoksia ikinä: käy luomelle, poskiin ja huulille. Love it.
Maybellinen Dream Pure BB-voide on ihan uusi tuttavuus. Seuraavaksi haluan kokeilla Alvan BB-voidetta, mutta tällä hetkellä sekaiholleni toimii tämä kiirepäiviin sellaisenaan ja meikin alle panostaessani.

Four reasons -sarjan Maui Beach Spray on luottotuotteeni, koska saan jo tällä luonnonkiharani herätettyä henkiin. Vieressä Cliniquen Moisture Mist -suihke, joka on myös ihana, meikin päällekin suihkautettava tuote, kun naamaa kiristää (kesäisin en juuri tarvi, mutta talvella pelastus).

Garnierin Micellar Cleansing Water on mielestäni ihan huipputuote kiirepäiviin, pyyhkäisen tällä aamuisin, kun en kerkeä muuta. Vieressä Blissin Steep Clean Pore purifying mask, eli kaksiosainen kasvonaamio, josta pidän todella paljon, mutta steep kyllä kuvaa myös hintaa. Bliss on mielestäni hinta-laatu -suhteeltaan siellä juuri ja juuri rajoilla. On olemassa kuitenkin edullisempaakin toimivaa kosmetiikkaa.

Äitiyden myötä (sekä Facebookin OMV-ryhmän) minusta on tullut vähän ekohippi. Olen siirtynyt vähitellen ekotuotteisiin, esimerkiksi puhdistuslappuni ovat nyt bambu- tai bambupuuvillarättejä. Mielestäni myös kivempia kuin pumpuli ja koska rakastan neulomista, teen myös näitä itse. Tämä on kuitenkin Kippovalimo Böökistä.

Tuotteeni ovat rakastettuja, kun ne ovat näin nuhjuisia. Lumene kai lopettaa tämänkin sarjan, mikä on sääli. Tämä seerumimeikkivoide on parhaimpia kempparituotteita, mitä tiedän. Minulla on sekä vaalea että tumma, jotta saan kasvoihin valot ja varjot kohdilleen meikatessa.

Beauty Blender -meikkimuna on parhaimpia ostoksiani. Toki, se on arvokas, mutta kestää 2-3 kuukautta, joten ei paha. Lisäksi ostin tähän ihan vain Marseille-saippuaa putsaukseen, joten en tuhlannut siihen BB:n omaan saippuaan. Mielestäni tämä on oikeasti mahtava tuote. Olen kokeillut nyt paria halppisversiotakin, mutta tällä hetkellä käytössäni on pinkki (kuivumassa) ja tämä musta odottaa testausta.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tätä en vaihda: Shu Uemuran ripsentaivutin. Rakkautta ensi räpsyllä.

Koska yritän oikeasti siirtyä ekologisempiin valintoihin, olen jo pidemmän aikaa käyttänyt mineraalimeikkivoiteenani Lily Loloa. Vaalea sävy valoihin ja tumma sävy varjostuksiin. Tykkään tästä tosi paljon ja mielestäni on taas hinta-laatu -suhteeltaan todellakin kokeilemisen arvoinen. Suosittelen potenssiin kolme.

Max Factorin CC-kynät (Colour correcting) ovat uusi ihana tuttavuus. Minulla on aknearpia, silmäpussit ja epäpuhtauksia, joten näillä saa tosi hyvää jälkeä ja huijattua itselle paremman näköistä ihoa. (Ao. kuva on esimerkki onnistuneesta meikistä)

Garnierin Pure Active -kasvorasva on ollut todella hyvä kesäostos. Talveen tämä tuskin riittää.

Ai niin ja koska aloitin elämäntaparemontin, tällä pärjään aina viikon ruodussa: viikonloppuna jaamme miehen kanssa Kolmen Kaverin Jäätelön (vadelma-valkosuklaa). Taivas purkissa. Tässä tapauksessa jo tyhjässä, pelkkää kuvausrekvisiittaa).

 

Viimeinen juttukin vähän liittyy ekoiluun, koska Kolmen Kaveruksen jäätelöt selkeästi ovat aitoa tavaraa. Olen vähän alkanut katsella, mitä ostan, miten kulutan ja miksi. Osittain se oli olosuhteiden pakkoa, osittain maailmantuskaa. Tästä vielä tuonnempana lisää elämäntaparemonttipostauksen yhteydessä. (Joka on tulossa!)

P.S. Palasin tänään virallisesti opiskelijastatukseen. Aloitin sen upeasti oksentamalla ja kuumeella. Jippii! (Oikeasti haluan yliopistolle ja säännölliseen opiskelurytmiin kiinni NYT.)

Väsymyksestä. Just breathe.

Tämä blogiteksti on muhinut aivoissani kovin kauan ja oikeastaan halusin sen olevan seuraava tekstini huolimatta siitä, kuinka kauan sen työstämiseen menisi tai kuinka kauan menisi, että jaksan taas tarttua työhön. Lupasin myös itselleni, että teksti julkaistaan vasta, kun meillä ollaan nukuttu hyvä määrä öitä hyvin - tätä ei kirjoiteta raivolla, vaan rauhallisesti perustellen, asiasta jo itse ohi päässeenä.

Rankimpana asiana vauvavuodessa (ja edelleen) koen sen tasapainoilun, mitä jokainen äiti joutuu harrastamaan ympäristön paineessa. Joka puolelta tulisi neuvoja. Suurimmaksi osaksi itse tykkään todella paljon neuvoista, varsinkin kun yleensä saan ne vilpittömältä taholta. Mutta toisinaan niillä ei tarkoiteta hyvää, ne ovat pisteliäitä ja niillä oikeastaan pyritään nostamaan omaa egoa ja omaa erinomaisuuttaan. Näillä saatesanoilla kerron muutamia viiltoja, jotka minua ovat satuttaneet. En usko, että suurin osa empatiakyvyttömistä ihmisistä edelleenkään parantaa tapojaan, mutta minulle blogi on aina ollut terapiaa ja sitä se on edelleen - varsinkin, kun olen muotoillut ja muotoillut tätä kirjoitusta lähes pari kuukautta aina vapaa-ajallani (, johon ei lasketa gradun kirjoittamista tai lapsen kanssa vietettyjä päiväaikoja).

Mielestäni ennen vanhaan äideillä oli helpompaa kahdesta syystä: he eivät joutuneet kuuntelemaan muiden mielipiteitä sosiaalisessa mediassa ja kiintymysvanhemmuutta ei juuri vielä tunnettu, kun omat vanhempani olivat pieniä. Siksi haluaisinkin puuttua muutamaan seikkaan, joita hämmästelen.

Mitenhän sitä ennen pärjättiin?  Minun näkemykseni tähän on ennen kaikkea se, että ennen pärjättiin. Vaikka lapsia olisi ollut kymmenen ja joku heistä olisi ollut kolme päivää reissussa, ei sitä huomattu, mutta asian kanssa pärjättiin. Minulle on muutama keski-ikäinen tästä lohduttavasti sanonutkin. Ovat asuneet ja kasvaneet perheessä, jossa yhden lapsen menot ja teot eivät juuri jaksaneet hetkauttaa. Isäni naapurustossa tapahtui hänen nuoruudessaan myös erään äidin tekemä perhesurma, mutta niistä ei uutisoitu samalla tavalla valtakunnallisesti - ei ainakaan paikasta nimeltä Kukkolankoski. Niitä ei myöskään koko Suomi ruotinut somessa. Ennen myös oli oikeasti kiertäviä lastenhoitajia. Sitä paitsi Suomen historia lapsisurmista on erittäin synkkä. Esimerkiksi Tornionjokilaakson historiassa on erittäin surullinen ja tunnettu tieto, että lapsille syötettiin hienoa lasinsirua puuron seassa, jotta lapsi kuolisi huomaamattomiin vammoihin, jos hoitaminen kävi raskaaksi taloudelle tai jaksamiselle. Meillä on myös ikivanhoja kehtolauluja, joissa toivotaan lapsen nukkuvan ikiuneen. Ne ovat karmivia asioita, mutta ei kannata vedota siihen, että asiat olisivat ennen olleet paremmin.

Äidit valittavat nostaakseen itseään jalustalle ja kiillottaakseen siten omaa kruunuaan. Ei se äitiys mikään sankariteko ole.
Minä en ainakaan hetkeäkään valittanut siksi, että voisin päteä. Joka kerta, kun valitin, tiedostin tuskaisen kipeästi, että joku saattaa tästä suuttua. Olen menettänyt ystävien ja läheisten sukulaisten kanssa yhteyden siksi, että heidän mielestään valitin liikaa. Joka ikinen kerta valitus oli minulle paitsi tapa purkaa, myös äärettömän nöyrtymisen paikka. Tunnustus, että ensimmäisen kerran elämässäni olen mielestäni jossain huono - siinä kaikista tärkeimmässä tehtävässä, mitä maa päällään kantaa. Sillä vaikka en halua omaa kruunuani kiillottaa, vanhemmuus on mielestäni se tärkein kaikista. (Tämä ei ole piikki lapsettomille ihmisille millään muotoa, älkää takertuko tähän). Joka kerta valittaessani koin oikeasti epäonnistuneeni perustavanlaatuisesti. Miksi minusta ei ole tähän, miksen voi olla parempi, miksen jaksa paremmin, mikä tässä nyt on niin vaikeaa, mitä nyt ihmisetkin ajattelevat jne. Lamaannuttava tunne ja surkeus olivat läsnä koko ajan. Masensi, ahdisti ja suututti oma voimattomuus.

Oma äitiyteni ei mielestäni ole toistaiseksi mikään sankariteko. Jokin päivä toivon sen olevan: toivon että lapseni tietää joka hetki sen, että kotiin saa aina tulla, äidin syliin saa aina palata ja rakkauteni ei tässä maailmassa tuota pikku tuhisijaa kesken pääty milloinkaan. Mutta minusta se, että äitiys ei ole sankariteko on paskapuhetta, jos mietin omaa äitiäni. Sellainen ihminen, joka julistaa, ettei äitiys ole sankariteko on itse saanut arvonnassa joko huonon äidin tai ei ole ymmärtänyt koskaan, mitä kaikkea hyvä ja turvallinen äitiys vaatii. Itse en ainakaan täysin ymmärrä vieläkään, mutta oma äitini (ja isäni) ovat olleet sankareitani jo teini-iässä. Ei siksi, että vanhempiaan täytyy kunnioitaa, vaan siksi, että he ovat ansainneet kunnioitukseni ja rakkauteni joka ikinen päivä laittaessaan lastensa tarpeet omiensa edelle valittamatta.

Ei kukaan ole pakottanut sinua hankkimaan lapsia, mitä siis valitat? 
Maailman typerin kommentti ikinä. En minäkään kommentoi työpaikalla väsymystään valittavalle ihmiselle, että ei täällä ole pakko olla, jää työttömäksi. Oma siskoni asui 1,5 vuotta Lontoossa ja jokainen päivä loppuajasta oli taistelua ja joka puhelun yhdeydessä häntä kannustin ja tsemppasin. Ei käynyt mielen vieressäkään sanoa, että itsepä olet sinne halunnut, tule sitten kotiin. Jos joka kerta hankaluuksien edessä luovutettaisiin, tässä maailmassa tuskin olisi mitään kovin arvokasta valmiina. Minkä ihmeen takia me jaksamme kuunnella loputtomiin kaikkea tyhmää valitusta, mutta silloin, kun äiti ei ole saanut oikeasti nukkua kahteen kuukauteen, se valitus on turhaa? Ei kukaan äiti valita, että se olisi lapsen vika. Ei kukaan äiti sano, että pääsisinpä eroon tuosta lapsesta. Omalla kohdallani kävi todella synkkiä ajatuksia mielessä ja niistä yksikään ei ollut vahingoittaa omaa lasta - onneksi. Mutta sen verran olen oppinut, että en katsele alas norsunluutornista ja tuomitse ihmisiä tuntematta heitä tai tilanteita, sillä yleensä epätoivossa ollaan jo todella syvällä, jos äiti on niin äärimmäisten ratkaisujen äärellä.

Miksi niitä lapsia on pakko hankkia niin tiuhaan, jos ei kerran jaksa?  Tähänkin on pakko sanoa, että Suomessa todella paljon abortoidaan raskauksia siksi, että ei ajatella raskautumisen mahdollisuutta heti edellisen synnytyksen jälkeen. Kumpi sitten on parempi ratkaisu: abortti vai seuraava lapsi? Minä en ikinä tekisi ratkaisua sen perusteella, mitä muut ovat mieltä enkä koskaan sanoisi kenellekään, että tee abortti niin jaksat paremmin eikä tarvi sitten valittaa eikä meidän sitä kuunnella. On myös se vaihtoehto, että ensimmäinen on helppo tapaus ja toinen ei. Sitä yövalvomisten tuskaa ei kukaan tiedä, ennen kuin sen kokee. Sille ei vedä vertoja pitkä viikonloppu bilettäen, jos on saanut nukkua päikkäreitä tai ylipäänsä niin pitkään kuin on halunnut tai parin päivän unettomien öiden putki opintotöiden kalmaviivojen kanssa painiessa.

Eihän se valvominen vaikeaa ole! Teet vain näin: ---
Arvostan aina ihan hurjasti niitä äitejä, jotka sanovat: "Minä en kokenut valvomista vaikeana, koska tein näin, mutta en ihmettele, jos joku kokee." Itse olen saanut kommentteja siitä, kuinka minun on turha valittaa unettomuutta tai ylikierroksia, koska imetyshormoonit auttavat nukahtamaan taas ja päivälläkin voi ottaa päikkäreitä. En saanut kuuteen kuukauteen nukkua kolmea tuntia pidemmissä pätkissä. Odotin silmät lautasina sängyssä koskaseheräätaaskoskaseheräätaaskoskaseheräätaas. Eräänä yönä lapsi nukkui paremmin - ja koira oli ripulissa. Eräänä aamuna lapsi nukkui neljä tuntia, kun naapuri teki kaakelipiikkausta seinän takana.

Ja vielä: miehet. Suurimmassa osassa hyvinvoivien äitien taustajoukoissa seisoo mies, joka on täysin omistautunut vaimonsa auttamiselle. Hänelle voi kaataa murheet niskaan, itkeä tirauttaa kyyneleen ja välissä jopa vähän liikaakin sääliä itseään. Jos tilanne on kuitenkin päinvastainen, se ei ole äidin vika. Näen päivittäin äitejä syyllistäviä kommentteja aiheesta: kyllä isänkin pitää osallistua, pistät osallistumaan. Jos isä ei osallistu, äiti ei oikeasti jaksa tapella vielä tästäkin viimeisillä voimillaan, jotka käytetään tolpillaan pysymiseen. Olen esimerkiksi jäsenenä äitifoorumilla, jossa keskusteltiin äitien ja isien vapaa-ajasta ja n. 80% sanoo miehen harrastavan ja lomailevan yksin miten haluaa ja äiti hoitaa lapsia. Jopa vanhempainvapaita mainitaan käytettävän ihan muuhun kuin lastenhoitoon tai edes perheen arkea jotenkin edistävästi. Minulla on tilanne nyt oikein hyvin. Jaamme kaikki lastenhoitoaskareet, joka toinen päivä on miehellä mahdollisuus iltaharrastukseen ja joka toinen päivä minulla. Minä valvon viikolla, mikäli tarvetta on ja mies auttaa viikonloppuna univelan kanssa. Mutta näin ei aina ollut. Minä vaikenin, kärsin ja olin hiljaa ja mieheni on myöntänyt, että oli helpompaa vain mennä miten tykkäsi ja jättää minut oman onneni nojaan huutavan lapsen kanssa - päästä pois. Nykyään miehellä tekee tiukkaa jättää meidät ja lähteä edes kuntosalille. Kaikki, joiden mies on tukena ja turvana allekirjoittavat tämä täysin: miehen tuki on korvaamatonta. Lopuksi yksi neuvo: kysy kumppaniltasi, miten hän jaksaa ja koittakaa auttaa toinen toistanne, se on kaikki helpompaa yhdessä taistellen. 

Toivoisin, että kaikki miettisivät jonkin oikeasti vakavan tilanteen elämässään, missä muut sanoisivat vain "joo joo, älä valita." Haluaisin, että jokaisella olisi suurempana tarve auttaa edes kuunnellen ystäväänsä kuin mollata häntä saamattomuudesta. Ja vaikka itse olisikin ollut parempi ihminen/ äiti/ ystävä, muistaisi, että kaikki eivät ole onnekkaita ja meistä kukaan ei näe muiden seinien sisälle. Meistä kellään ei oikeastaan ole varaa arvostella ketään. Tietyt ääritapaukset ovat toki kauhistuttavia, ja sitä en kyllä missään tapauksessa kiellä, mutta ne eivät oikeastaan liity tähän kirjoitukseeni. Tähän kirjoitukseen liittyvät kaikki ne, jotka ovat kokeneet oikeudekseen sanoa jotain tuomitsevaa. Miettikää oikeasti, että se kärkevä kommentti voi olla jollekin se viimeinen niitti. Ja taustalla voi olla jotain muutakin kuin mitä itse tiedät väsymyksestä, parisuhteesta tai lastenhoidosta.


Näillä sanoin toivotan kaikille ihanaa alkavaa viikkoa ja kerron julkisesti, että meidän lapsi oppi nukkumaan pari kuukautta sitten. Nyt sen jo uskaltaa sanoa ääneen! Ja voin kertoa, että kaikki väritkin ovat kirkkaampia, aivotoiminnasta tai asenteesta puhumattakaan! Ja lähetän virtuaalisia halauksia kaikille, jotka painivat unettomien öiden kanssa syystä tai toisesta: lupaan, että joku päivä helpottaa.

Lapsen ämpärissä tähtipölyä

On ehkä ihaninta ikinä, että kyselette perääni piiitkän tauon jälkeen. Mutta tässä tätä nyt tulisi.

Meidän vauvavuosi vetelee viimeisiään ja valitettavasti välissä myös äidin jaksaminen. Mutta nyt siihen osaa suhtautua. Muistaa, että vain viikonloppuun tarvii jaksaa, silloin mieheni ja vanhempani puuttuvat peliin ja antavat minunkin hengähtää. Olemme itse asiassa Höntyn kanssa lähdössä ihan äitien voimavaraviikonloppua viettämään ensi viikonloppuna. Mieheni kanssa kävimme tammikuun lopussa parisuhteen voimavarat -leirillä ja O oli eka kertaa kaksi yötä hoidossa. Hienosti oli mennyt!

Uteliaisuus on ehkä parhaiten havaittavissa oleva luonteenpiirre

RUOKAA!

O ja E

Lisäksi mieheni otti itseään niskasta kiinni ja tajusi tilanteen vakavuuden (ei hetkeäkään liian myöhään)! Meillä tässä auttoi myös kirkon perhetyöntekijän apu. Mehän ei olla kauhean uskonnollisia, mutta päätös mennä seurakunnan puolelta avun piiriin oli oikea: auttaja on mahtava, pätevä ja ihana, mutta haluaa vain tehdä työtään ilman byrokratiaa (näin meidänkään ei esim. tarvitse siinä paperisodassa olla osallisena.) Minulle sanotaan edelleenkin, että meillä ei asiat ole todellakaan niin huonosti. Eikä olekaan. Asiat ovat saaneet PALJON perspektiiviä, kun pahin väsymys hellittää. Mutta, HUOM! se vaati sen, että sain apua ja väsymys hellitti. Ennen sitä minulle oli aivan turha yrittää sanoa mitään lohdun sanoja. Ja olen edelleen sitä mieltä, että tein oikein vaatiessani apua. Saimme sekä perhetyöntekijän että neuvolan taaksemme. Tai siis ensin minä olin yksin.

Miehen vetovastuun lisäännyttyä olen saanut tuulettaa omaa pääkoppaa sekä henkisesti että fyysisesti. Osaan aika hyvin jo olla syyllistymättä siitä, että käytin mahdollisen saliaikapaikan nukkumiseen. Huomaan aika hyvin, milloin kannattaa lähteä salille, milloin päikkäreille, milloin ulos koiran kanssa, milloin tuulettamaan vaatetankoja kaupungille.

Siskokset Semmareiden keikalla

Se ensimmäinen perheeni + Semmareiden Hannu @Oulun Madetoja-sali

Parhaan ystävän kanssa Apulannan keikalla

Kova oli meininki!

Vaateostoksilla

O lähti 7 kuukauden iässä nousemaan tukia vasten ja jouluna oltiin jo koko ajan kävelemässä paikkoihin tukia vasten. Kymmenen kuukauden iässä me saimme hänet houkuteltua toistemme sylin turvasta kävellen itsenäisesti toiseen syliin. Nyt 11 kuukauden iässä mennään jo aika hienosti omin askelin tepsuttaen ja jutellen. Puhe ei vielä ole ymmärettävää. Surusilmän kanssa seurataan sitä aika paljon vierestä toisiimme tuijoitellen onnesta soikeina. Eniten onnea minulle tuo se, kuinka isä nyt touhuaa poikansa kanssa - hänestä on kuoriutunut superisi, malliesimerkki ja heillä on pojan kanssa hieno suhde.

Ensipopot

Joulutonttu

O:n eka hoitopäivä mummolassa

They see me rolling....

parhautta

Lapset ja niiden erittäin vauhdikkaat leikit

Epäilemättä tietää saavansa ruokaa

O, täti ja isomummi jouluna

Sydän sulaa -tilanteet (tai "Vauva tilaa yhden")

Meidän päivänsäde

Tunneli!

Ammattimies purkuhommissa

Iso poika jo, äitin tekemässä kevätlakissa

Karhunpoika sairastaa

Posetus ensimmäisissä Reinoissa

Eka kerta ulkoillen omilla jaloilla (vielä ei luota kenkiinsä kauheasti)

"Ai äiti, sanopa se salasana uuelleen!"

Vauvavuosi on ollut ihana, raastava, kuluttava, haastava, palkitseva, hellyyttävä, opettava ja kaikkea niiden väliltä. En voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään pois. En voi sanoa, että joka päivä olisi mennyt putkeen. En voi sanoa, että olisin aina jaksanut olla yhtä innokas, energinen ja toimelias äiti kuin olisin halunnut. Kateellisena seuraan niitä äitejä, joiden energia kuluu kaikkea mahdollista puuhatessa, kun omat hormonienergiat kuluivat pystyssä pysymiseen ja selviytymiseen huonoina päivinä.

Mutta sitten katson tuota meidän pikkumiestä. Hän on täydellinen. Olkoonkin, että nukkua hän ei vieläkään osaa, muuten hän on meidän päivänsäde kaikin puolin.

Äitiyden kilpajuoksu

Pitkän hiljaiselon jälkeen (meillä käy hulina!), päätin taas tarttua blogiin.

Mitä enemmän luen blogimaailmaa, Facebookia ja muuta sosiaalista mediaa, sekä kasvatusohjeita ja -metodeita, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että olisi pitänyt jättää ne opiskelematta.

Viime viikolla kuulin ensin omassa mummolassani, että en saisi antaa lapsen jäystää lelua, joka roikkuu meillä turvakaukalossa lapsen viihdykkeenä. Ei koskaan voi tietää, mitä siinä on myrkkyjä noissa kiinaleluissa. Hämmentyneenä yritin sopertaa, että lelu on tehty Ruotsissa ja pesty kolmesti. Seuraavana aiheena tuli kylään saapunut kummitätini ja hänen saarnansa siitä, että lapsen kädet ovat kylmät, kun olen jättänyt tuolla tavalla vetoiselle lattialle. Taas yritin selittää, että olimme saapuneet 5 minuuttia sitten, lapsi oli ollut hiki päässä ja lapsen sopiva lämpö mitataan niskasta, mikä tuntuu tälläkin hetkellä lämpimältä. Nomuttaminäenainakaanflunssakautenajättäisilastatuollatavallayksin.

Äitini ikäpolvi kauhisteli, että en antanut lapselleni vettä yhtään ennen puolen vuoden ikää. Kun sitten annoin, täysimettäjät kauhistelivat, että et kai nyt täytä lapsen vatsaa vedellä, hullu. Äitipalstat teilasivat perunan ensimmäisenä kiinteänä, koska siinä on liikaa tärkkelystä. Neuvola tyrmäsi bataatin, koska se on täynnä viljelysmyrkkyjä. Porkkana sen olla pitää. Porkkanaa testattiin, öinen huuto oli valtava. Mutta kyllä se lapsi siihen tottuu, anna vaan. Lapsen vatsalle sopivat mustikka, maissi ja mango ensimmäisten kokeilujen jäljiltä. Sormiruokailuna haluaisin, mutta lapsi haluaa ja taitaa lusikan ja isommat palat vaivaavat suolta. Mutta kyllä sormiruokailu silti olisi parempi suun hienomotoriikan takia. Ai niin ja neuvolan täti oli sitä mieltä, että olen antanut vain höpöhöpösoseita, kun olen antanut hedelmää ja marjaa. Oppaat sanovat, että kokeile yhtä sosetta kerrallaan, niin tiedät, mikä sopii.

Kestovaippailijat sanovat, että on paljon parempaa kun lapsen iho ei joudu tekemisiin kertakäyttövaippojen kemikaalien kanssa ja ympäristö säästyy vaipparoskavuorelta. Kertakäyttöisten puoltajat kauhistelevat pyykkivuorta, korkeita pesulämpötiloja ja hiivasienen pesiytymistä vaippakankaisiin. Materialistit rakastavat pukea lastaan uusiin, kauniisiin merkkivaatteisiin itse tienaamillaan rahoilla ja downshiftaajat haluavat vain käytettyä, edullista kirpparikamaa, jotta luonto säästyy. Onko meidän pakko päättää, kummalla on mielipiteeseensä enemmän oikeus?

Äitipalstoilla unikoulujen tekijät suosittelevat sitä äidin ja lapsen jaksamisen takia. Perhepedissä nukuttaneet eivät missään nimessä suosittele, kyllä äidin kuuluu jaksaa valvoa oman lapsensa takia. Kuinka kauan sitten? No, meillä valvottiin ensimmäiset 2,5 vuotta. Anteeksi vaan, mutta tämä luuserimutsi on hajalla jo puolen vuoden jälkeen ja uskoo vakaasti, että kiintymyssuhde vahingoittuu, jos en vielä 2 vuoden jälkeenkään ole saanut nukutuksi yhtään yötä kokonaan ilman vauvan isän apua. 

Kaikessa jotenkin korostuu se, että oma tapa on paras tapa. Puolet porukasta on sitä mieltä, että jos äiti ei mene töihin viimeistään lapsen täyttäessä 1,5 vuotta, äiti on laiska. Toinen puoli on sitä mieltä, että jos äiti menee töihin hetkeäkään ennen lapsen 2-vuotissyntymäpäivää on se heitteillejättö. Itsekin syyllistyn välissä kauhistelemaan parin tuttavapariskunnan äitiä, joissa kahden kuukauden vanhat lapset jäävät isälleen tai mummolleen hoitoon äidin työhukin ajaksi. Sitten muistan: kaikki varmasti tekevät parhaansa.

Eräässä Facebook-ryhmässä muun muassa keskustelunavaus kuului: "Miten elätte itsenne kanssa, kun annatte lapsenne syödä päiväkodin tai koulun tarjoamaa einesruokaa?" Keskustelu oli kiivasta ja loppujen lopuksi oli kaksi leiriä: ne, jotka haluavat nostaa kouluruokailun maksulliseksi rikkaammalle väestölle, jotta kouluihin saadaan laadukkaampaa ruokaa. Sitten oli se leiri, joka selitti, että joillekin lapsille tämä systeemi on ainoa, millä saadaan kerran päivässä edes lämmin ruoka. First world problem toisten mielestä ja taas toisten mielestä "nämä ovat niitä äitejä, jotka eivät jaksa välittää omista lapsistaan tuon taivaallista tai edes taistella heidän puolestaan." Voisin jauhaa tässä tilanteessa omasta kannastani maailman tappiin saakka. Sanoin vain kuitenkin tämän: On aika raskasta tuomita äiti välinpitämättömäksi, jos hän on tyytyväinen siihen, että lapsi saa koulussa tasapainoisen aterian.

Sokeriväittely, kasvatusväittely ja kiintymyssuhdeväittely. Laiminlyöntiväittely. Minä ainakin myönnän, että saatan ottaa välissä asiat liiankin rennosta ja ajatella asioista liiankin itsekkäästi, mutta olen huomannut, että sellaiset äidit vaikuttavat oikeastaan todella onnellisilta, jotka eivät uhraa kaikkea itsessään äitinä olemiseen. Ja tällä tarkotan siis todella KAIKKEA. Omaa unta, omaa jaksamista, omia harrastuksia, omaa vapaa-aikaa. Aivan pienen vauvan kanssa ei vielä kauheasti ehdi välttämättä, mutta lapsen laiminlyönti on todella kaukana äidin omasta hetkestä ja mielenterveydestä. Muun muassa siksi minä en syötä lapselleni väkisin porkkanaa: arvostan omaa yöuntani enemmän kuin porkkanaa. Toki myös lapsen kipuitku on kauheaa kuultavaa, mutta itsekäs syyni taitaa siltikin tulla ihan yhtä tärkeänä esille. Uskon, että olen parempi äiti niinä päivinä, jolloin nautin O:n kanssa leikkimisestä.

Voisimmeko me pikku hiljaa tehdä parhaamme ja antaa toisten tehdä saman arvostelematta? On toki olemassa perheitä, joissa heittellejättöä on syytä epäillä. Mielestäni yksikään yllä mainituista ei kuulu kriteeristöön. Minä rakastan tuota (nyt jo ryömivää) pikku palleroa yli kaiken. Antaisin hänen puolestaan henkeni, tiedän sen vankkumattomana totuutena. Ja silti en tee kaikkia soseita alusta asti, laitan lapsen joskus sitteriin rauhoittumaan, jos se auttaa, nukutan lapsen omaan sänkyyn ja otan joskus lasin tai pari viiniä lapsen mentyä nukkumaan. Imetän, mutta en tuomitse niitä, jotka eivät niin tee, koska sekään ei ole äitiyden mittari. Niin kuin ei ole sekään, että äiti on toivonut leikkausta. Itse ainakin kaipaisin tukea. Sitä, että joku toteaisi minun olevan riittävän hyvä lapselleni. Sitä, ettei aina tarvisi kynsin hampain olla perustelemassa, miksi meillä tehdään näin.

P.S. Kuvissa esiintyy lapsemme, joka vaikuttaa 99% ajasta aika tyytyväiseltä :)