Kuumehuuruissa tehtyjä havaintoja lasten kasvatuksen eroista

Minut saatetaan kyllä jossain mielessä ristiinnaulita tästä hyvästä, mutta aloittaessani blogini aivan alussa, kerroin asiat suoraan ja niin kuin ne olivat ja, suoraan sanottuna, olen jo alkanut kyllästyä suodattimeeni. Tämän ei ole tarkoitus olla minkäänlainen kannanotto siihen, mikä on oikein ja mikä on väärin, mutta varmasti huomaatte, missä asioissa en ole samaa mieltä. Ottakaa huomioon, että minulla ei ole omia lapsia, ja minun mielipiteeni asioista voivat osoittautua ihan täysin vääriksi ja joku päivä minulla voi olla kolme omaa räkänokkaa, joita kaikki muut pitävät ihan karseina tapauksina ja miettivät, miten ihmeessä tuollaiselle naiselle on ikinä luonto suonut lapsia. Eli sillä uhalla aloitan.

Olen havainnoinut lasten kasvatusta tässä perheessä nyt viikon ja kolme päivää ja tässä on ne asiat, mitkä olen huomannut toistuvan. Ensinnäkin Sveitsissä on tapana olla maksimissaan kaksi lasta, koska muuten jossain vaiheessa (viim. yläasteiässä) koulu tulee hyvin kalliiksi vanhemmille.

Sivuhuomautus: Tämä on puolueettomuuden prototyyppi ja uranuurtaja, sotasankareiden helvetti, diplomatian dippainssityö ja rauhan tyyssija. Me suomalaiset olemme maksaneet viimeisen sotakorvauksemme noin puoli vuosisataa sitten. Tämä maa ei ole ollut edes sodassa yli puoleen vuosituhanteen. Mihin hittoon se voi käyttää näitä rahoja, mihin tuhkaan se ne puhaltaa ja miksi ihmeessä alaikäisten lasten vanhemmat maksavat tässä maassa jälkikasvunsa viimeiset oppivuodet? Mikä voi olla tärkeämpää? Jos se olisi terveydenhuolto, niin fine. Mutta sekin on ihan järkyttävän kallista. Lääkäri perheessä on kuulemma sama asia kuin lottovoitto täällä päin.

Asiaan! Kuitenkin nämä lapset, jotka tässä perheessä touhuavat, ovat kolme ja viisi. Suurimman osan ajasta tämä viisivuotias on normaali perusvinkeri poika. Nuorempi taas on kamala omalta kantiltani, sillä hänellä ei ole minkäänlaista kunnioitusta ulkopuolisia henkilöitä kohtaan. Hän on lyönyt minua päin pläsiä muutamankin kerran ja sama linja jatkuu. Lapsenvahtina olen yrittänyt kiltisti ja asiallisesti sanoa perheelle, että poika on välissä turhan ilkeä, mutta hän on perheen vauva ja ei koskaan joudu syypääksi, vaikka olisikin veljesten kesken riidan aloittanut. Okei no ehkä joskus. Eniten minua hämmästyttää pojan käytöksessä kuitenkin se, että hän itkee AINA. Jos joku asia ei mene kuten hän haluaa, hän märsää sitä monta minuuttia ja se on ihan selvää tekoitkua useinkin. Tämä itku on vielä saanut minut huomaamaan useita muita asioita.

1) Perheen vanhemmat eivät tunnista, että kyseessä on vain turhanpäiväinen vollotus ja antavat pojalle jatkuvaa huomiota.
2) Jos itku johtuu rangaistustoimenpiteestä, poika itkee ehkä kolme sekuntia, ennen kuin jompi kumpi vanhemmista tulee katumapäälle rangaistuksessaan ja yrittää pyyhkiä omaa vihastumistaan/ kimpaantumistaan pois hyvittelemällä. Esim. isä menee usein halailemaan heti, kun on sanonut isoin kirjaimin, mitä poika teki väärin. TÄmä koskee kumpaakin poikaa.
3) Poika itkee, jos joutuu syömään yhden salaatin palasen. Äiti ja isä rohkaisevat itkua halailemalla poikaa ja suostuttelemalla häntä syömään tai vuoroin pakottamalla lehteä alas suusta. Lisäksi uhataan jälkiruoan perumisella. Jälkiruokaa ei IKINÄ peruta kuitenkaan. Poika saa esittää teatteriaan ruokapöydässä muiden syödessä ainakin kymmenen minuuttia. Toimenpiteillä uhataan, mitään ei tapahdu.
4) Uskon, että vanhempien oma käytös rohkaisee poikien esiintymistä, näyttelemistä ja esitystä, koska vanhemmat eivät ole johdonmukaisia. Usein sitä paitsi isä ensin villitsee poikia ruokapöydässä ja jos he nauravat kovaan ääneen, tämä karjuu saman tien takaisin kuin leijona. Turvat kiinni. Tässä yritetään syödä. (ISän sanat)
5) Kuritustoimenpiteet ovat usein minun makuuni aika fyysisiä. Olen minäkin joskus saanut luunapin tai tukkapöllyä, mutta tämä isä ihan oikeasti lyö heitä. Täällä se on sallittua vähän läpsäistä julkisellakin paikalla. Kait. Ainakin niin on tehty. Mutta joskus isä menee liian pitkälle, lapset satuttavat itsensä tosissaan ja isä sanoo ensin: tuntuuko kivalta? Pitäisi totella, eikä temppuilla? Ja sitten hän menee halailemaan hyvittääkseen (?) sen, että on ehkä ollut liian raisu.

Lisäksi minusta vanhemmat voivat toisinaan poistaa sen pirun jälkiruokaoption lapselta, jos he laittavat sen shown pystyyn. Jos uhataan jollain, mitä ei ikinä tehdä, kyllä lapsi sen oppii! Minäkin tiesin aina, että ei isä koskaan minun barbejani roskiin heitä, vaikka en siivoaisikaan. KErran tosin taisi olla lähellä? Mutta karkkipäiviä on peruttu. Samaten kavereiden kanssa olemista on rajoitettu jne. Jos joka aterialla on jälkiruoka, ei se lapsi siihen kuole, että kerran se perutaan. Se opettaisi ehkä jotain. Ainakin siitä yhdestä saatanan salaatinlehden syömisestä. Jälkiruoan poistamisella on siis jo täysin tehoton vaikutus. Lapset pelkäävät vielä isäänsä sen verran, että pelkäävät joskus joutuvansa parvekkeelle, mutta tämä ja muut kohtuuttoman rajut uhkaukset (kuten kerran otettiin lapsen kädestä kiinni ja melkein iskettiin siihen ruokailuveitsi) menettänevät järjettömyytensä vuoksi myös tehonsa. Meillä sanottiin, että jos et syö niin poistu pöydästä. Ja se toistettiin korkeintaan kahdesti, ennen kuin kannettiin pois pöydästä. Silloin tosin oli optio ja lupa palata, jos pyysi anteeksi, mutta silloin oli paras tosiaan syödä ja turha odottaa jälkkäriä. Meillä ei tosin ollut jälkkäriä joka ruoalla.

Sitten nämä makeiset. Jälkkäriä on joka ruoalla. Se on aina sokerista, kakkua, keksiä tai hilloa tai lättyjä. Jos joskus vaihdettaisiin edes se välipala banaaniin (siitä jopa pitävät) niin energiataso saattaisi olla huomattavasti vakaammalla pohjalla.

Nukkumaanmeno on niin surkea näky. Kerta toisensa jälkeen lapsille mennään huutamaan, että nukkumaan noin kahden minuutin välein. Ja samalla heille puhutaan. Eilen illalla kun vanhemmat olivat poissa ja vanhempi jo nukahtanut, minä nukutin lapsen kymmenessä minuutissa siten, että vein kolmesti takaisin sänkyyn puhumatta sanaakaan, kuuntelin viisi minuuttia suoraa huutoa eri huoneessa reagoimatta mitenkään ja puff! Huuto lakkasi, lapsi sammahti, ongelma ratkaistu. Ja heräsi aamulla pirteänä kuin peipponen ja oli paljon kiltimpi minulle kuin normaalisti. Ehkä en ole siis ihan turha. Mieli teki huutaa ja kaikkea muutakin, mutta muistan, että aika paljon lapset tekevät näitä teatteriesityksiään ja tällaista dramaattista tekoitkua vain huomion vuoksi. Joutuuhan sitä joskus sanomaan jotain, kun lapset ovat samassa huoneessa, mutta ei sinne kannata mennä yllyttämään joka toinen minuutti.

Huoh. Itsehän olisin niin täydellinen, että minulla on varaa sanoa kaikki tämä. Unohdinkin varmaan paljon. Mutta minua ärsyttää, että ei voida olla johdonmukaisia. Jos isä sanoo yhtä, äiti toista ja jos lapsi jaksaa tarpeeksi kauan, niin toisinaan saa periksi. Jippii. Verratkaa samaa lemmikinkasvatukseen, niin teillä on elukka, joka hyvin harvoin on se lemmikki ja isäntä/emäntä, joka hyvin harvoin määrää säännöt. Ja nyt verratkaa samaa asiaa lapseen, joka on kasvatettu näin. Niinpä. I rest my case.

Hyvää yötä. Huomenna olen positiivisempi ja kerron, kuinka rajattomat mahdollisuudet täällä on shoppailla! Tai jotain muuta yhtä kivaa :)