Levollisuus

Nyt on alkanut pikku hiljaa sellainen taju laskeutua mieleen, että vauva on kohta täällä ja hyvä niin. Vähä vähältä se oma valmius tuntuu enemmän ja enemmän varmemmalta ja itsevarmuus omasta osaamisesta kasvaa. Mietin todella paljon jo nyt kasvattamista ja pelkään ehkä eniten, että omat voimavarat, äly ja ahkeruus eivät riitä pitämään lapsesta tarpeeksi hyvää huolta. Sitten kuitenkin muistan, että alussa lapsi tarvii vain sylini (ja maitobaarin :D). Imetystä jännitän jonkin verran, sillä itselläni on paha laktoosi-intoleranssi. Toisaalta miehellä taas on teräsmiehen suolisto ja voi syödä ihan mitä vain, joten vauvan kanssa voi mennä kummin päin tahansa. Olen yrittänyt koko raskauden ajan siedättää itseäni hieman maitotuotteille, että lapsi ei sitten perisi tätä. En tiedä, onko sillä mitään väliä. Ruoansulatuksen hidastumisen myötä olen kyllä tosi paljon nauttinut siitä, että mun herkkä maha on sietänyt vaikka ja mitä ruokakokeiluja. Oikeastaan tällaisena ainaisena vatsavaivaisena raskaus on helpottanut minun oloa todella paljon.

Keskiviikkona käväisin kampaajalla. Oli niin ihanaa istua lempparikampaajani tuoliin. Tässä onkin pieni dilemma: rakastan Kemissä CrazyHairin omistajakampaajan tapaa leikata hiukseni, jutella kanssani mukavia ja tapaa, jolla laittaa hiukseni (alla oleva kuva on siis TOSI lässähtänyt versio huonossa valossa, pöyhäsemällä niistä ois jo saanut tosi hienot, miltä ne näytti lähtiessäni). Lisäksi on siskoni Tanssija, joka myös kohta valmistuu kampaajaksi. Hänen onkin tarkoitus värikäsitellä hiukseni piakkoin. Mutta miten sitten valitsen, kun on siskokin? Varmaan silti siskolle mentävä on, rahan ja perhesuhteiden takia :D

Tässä on muuten yksi syy, miksi Surusilmän on toisinaan hieman vaikea kuvata: kun mulla käy tuo suu koko ajan niin kuvat on tosiaan mitä on...

Kampaajalta tultuani odotti kotona paketti äitini serkulta, joka oli laittanut tuulemaan ja kutonut tämän ihanan villapuvun lapselle!Siihen kuuluivat myös tossut ja kaksi pipoa, joista toinen on hieman isompi. Tuli tippa linssiin tästä yllättävästä ystävällisyydestä. Ei sillä, että hänen ystävällisyytensä oli yllättävää, ihana ihminen on kyseessä, mutta en oikein vieläkään osaa suhtautua siihen, kun joku on aidosti sydämestään sellainen, että haluaa auttaa tällä tavoin! Olen aina hämilläni, en omasta mielestäni "ansaitse" tätä yhtään!

Keskiviikkoiltana pääsin yhden lempiharrastukseni pariin. Nimittäin olen kuulunut nyt noin vuoden Lions Club Neidonkenkään ja olen viihtynyt suunnattomasti. Klubin keski-ikä on Lapin nuorin melkein oikeastaan minun ansiostani :D Kyseessä on hyväntekeväisyysjärjestö, mutta meillä on niin ihana porukka kasassa, että kuukausikokouksissa on aivan ihana käydä ja kaikki siellä elävät niin ihanasti mukana tätä minun raskausaikaani. On ihana aloittaa kokous aina halaamalla kaikki läpi! Tässä kuussa olimme Ammattiopisto Lappian Pränni-ravintolassa, joka on suunniteltu kodaksi. Siellä saimme herkullisen kolmen ruokalajin illallisen. Ensin söimme riekko-riistavelliä, sitten pääruoaksi loimulohta ja paahdettuja juureksia tilli-sitruunakastikkeella....

Ja jälkkäriksi äkäsiä, eli jaloviinalla liekitettyjä lettuja, itse tehdyllä vaniljakermajäätelöllä sekä marjoilla (mansikka, karhunvatukka ja vadelma). Alkoholi siis palaa liekityksessä pois, joten uskalsin syödä :) NAM!

Olen vähän harmissani tällä viikolla edelleen meidän neuvolan tavasta "hoitaa" asioita. Olen nimittäni puhunut pelkopoliklinikan tarpeesta kohdallani alusta alkaen, siis siitä ekasta neuvolareissusta lähtien, mikä tehtiin elokuussa. Ja tässä lääkärineuvolan yhteydessä mainitsin siitä TAAS. Ja tähän asti minulle oli sanottu, että kyllä sen kerkeää, ei hätiä, älä ressaa jne. Noh, nyt sitten tuli sairaalasta puhelu, että "jos me tehdään sulle ylimääräinen aika ensi viikon tiistaille, niin sitten pääsisit, muussa tapauksessa eka aika on maaliskuun lopulla. Sehän voi silloin olla jo liian myöhäistä. Että tuletko ensi tiistaina?". Ilomielin tulen. Ihana, että saa jutella aiheesta, jotta osa ehkä turhastakin pelosta karsiutuu. Mutta miksi tuo piti sitten jättää niin viime tinkaan? Miksei tuota voitu hoitaa ajoissa, kun olin usein huolissaan asiasta ja mainitsin siitä sekä lääkäreille että neuvolantätille? Tiedän, että kaikesta ei kannata stressata, mutta olisi silti hyvä tarttua pelkoihin ajoissa. Nyt on siis iso paino pudonnut sydämeltä, kun mulla vihdoin on se aika konkreettisesti tiedossa!

Loppuun vielä kuva koirapuistosta! Meidän koira on tuo, jolla on turkoosi panta. Löysi tänään puistossa leikkikaveriksi puolet nuoremman sakemannin pennun, joka oli ylisuloinen ja reipas! Minun vauhti kun hidastuu, niin yritän keksiä koiralle tapoja purkaa energiaa, jotta ei turhautuisi. Puisto on toistaiseksi hyvä paikka. Vien kyllä koiran pois, jos siellä menee meno liian aggressiiviseksi, kun meidän koira on onneksi vielä niin lauhkea, haukkumaton ja iloisen leikkisä eikä lähde rähinöihin. Pari kertaa olemme lähteneet "kesken" pois.