25. kesäkuuta 2012

Elämä uusiksi

Hei kaikki! Olen todella pahoillani, että blogini ei ole ilmestynyt ilmoille pitkiin aikoihin yhdenkään tekstin kanssa. Huomasin juuri, että en ole hiiskunut sanaakaan Lontoon matkasta (joka oli elämäni mahtavimpia reissuja ikinä), senjälkeisestä Rovaniemen reissusta Parhaan Ystävän luo tai sen jälkeen tapahtuneista asioista.

Haluaisin vieläkin kirjoittaa jotain Lontoosta, mutta se jää ehkä vain kauniiksi muistoksi omaan sydämeeni. Se reissu kuitenkin on kantanut minua koko kevään niinä hetkinä, jolloin mikään muu ei ole tuntunut kestävän. Rakkaat ystäväni olivat mukanani viiden päivän ja yön ajan ja tekivät syntymäpäivästäni ja matkastani ikimuistoisen. Toki, he tekevät siitä ikimuistoisen enemmän ja enemmän päivä päivältä jakamalla tämän elämän mittaisen matkan kanssani.

Sain tietää myös huhtikuussa, että olen päässyt vaihtoon Englantiin. Ensi syyskuun vietän Newcastlessa ja olen innoissani tästä opetusharjoittelupaikastani.

Sen jälkeen elämässä onkin sattunut todella ikäviä asioita. Olen saanut tietää, että minulla on hieman vakavampi tilanne terveyteni suhteen. Tämä tieto alkoi kummitella jo minulle itse asiassa syyskuussa, mutta se ei silloin näyttänyt vielä niin vakavalta, kuin tilanne nyt tuntuu. Tällä hetkellä puhutaan jo vakavammista asioista. Haluaisin kertoa tilanteestani jopa ehkä täällä avoimemmin, mutta tiedän, että kaikki täällä kävijät eivät tilannettani katsoisi säälillä. Esimiehelleni olen kuitenkin jo joutunut asiasta työpaikalla kertomaan, vaikka työntekooni asia ei vielä toistaiseksi onneksi vaikuta. Toivon, että selviäisin tästä tilanteesta säikähdyksellä ja mahdollisimman pienin toimenpitein, mutta nyt olen jo alkanut varautua pahempaan. Toivon, että positiivinen asenteeni kantaisi minua eteen päin ja hyvä peruskunto auttaisi kroppaani taistelussa.

Aprillipäivänä myös minä ja Housuboy päätimme lähteä eri suuntiin. Aika oli tässä vaiheessa minulle kypsä. Minun oma haaveeni saada ensimmäinen lapseni ennen kuin täytän 25 konkretisoitui turhaksi maaliskuussa, jolloin aloin todella miettiä, mitä haluan elämänkumppaniltani ja mistä olen valmis luopumaan. Oli käynyt selvemmäksi ja selvemmäksi, että minulle valehdeltiin tai minua vedätettiin tietyissä asioissa omien itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi eikä minulle oltu sallimassa tässä parisuhteessa lapsia tai avioliittoa. Olin jo jäänyt liian pitkäksi aikaa odottamaan sitä, että toinen muuttuisi, haluaisi sitoutua pysyvämmin ja perustaa perheen joskus, mutta kun viiden vuoden jälkeenkään sitoutumishaluista ei ollut vielä varmuutta, minun henkinen jaksamiseni oli täynnä. Olin koko ajan ajatellut, että minun täytyy vain sietää läheisyyden puute, toisen menemiset ja tulemiset, epäystävällisyys. Olin ajatellut, että jos vain olisin kiltimpi, ystävällisempi, kärsivällisempi, urheilullisempi ja kauniimpi, toinen hyväksyisi minut paremmin ja kohtelisi minua kauniimmin. Ajattelin, että minua ei varmasti halua kukaan enää koskaan, joten miksi lähteä. Mutta lopulta tilalle tuli vain ajatus siitä, että lähden, vaikka kukaan ei enää koskaan huolisi minua. Ja se oli minun pohjani, mistä ponnistaa. Viiden vuoden torjumisten, ylenkatsomisen ja laiminlyöntien jälkeen lähdimme eri suuntiin. Tiedostaen täysin, että tämä oli rankka ero, mutta kertaakaan emme ole katsoneet kumpikaan taaksemme. Olimme kumpikin täydellisiä ihmisiä - mutta emme toisillemme. Erosimme ystävinä ilman kaunoja ja edelleenkin ajattelen, että Housuboy on eräs hienoimmista ystävistä, joita tiedän. Parisuhteessa se ei vain minulle riittänyt, ja koska en ollut ystävä, minua ei kohdeltu aina yhtä hyvin kuin heitä kohdeltiin.

Jäin erossa melko lailla tyhjän päälle: melkein kaikki ystävät asuivat toisella paikkakunnalla ja minulla oli vain edessäni kotiinmuutto ja lenkkeilyn lisääminen. Aloin kuitenkin ottaa uusia haasteita vastaan: sanoin kyllä enemmän ja ei vähemmän. Huomasin, että naurunikin hersyy taas ihan eri tavalla. Tajusin, että osaan edelleen juhlia, pitää hauskaa ja nauraa ystävien seurassa. Vappuna jo hengitin vapaammin ja vatsanpohjassa kutitteli pieni vappuihastus. Silloin sainkin elämäni takaisin ensimmäistä kertaa: minä olen edelleen nuori ja nätti nainen ja selviän kyllä yksinkin.

Vapun jälkeen minut tuotiin jälleen takaisin todellisuuteen rakkaan ukkini poismenona. Ukki oli minun elämäni kannalta sanoinkuvaamattoman tärkeä ihminen ja hänen poismenonsa oli minulle sekä helpotus että järkytys. Ukki oli niin väsynyt, että tiesin hänen vihdoin päässeen lepoon. Toisaalta ukki oli niin tärkeä, että on vaikeaa päästää irti. Kuoleman myötä kuitenkin taas muistin elämäni isot voimavarat: rakkaan sukuni, joka on erittäin tiivis, serkkuporukkamme, joka lohduttaa toinen toistaan ja on keskenään ystäviä. Loppu toukokuusta meni kuin siivillä, mutta sumussa.

Koulujen päättäjäisviikonloppu aloitti kohdallani ihan taianomaisen tapahtumasarjan. "Pikkuveljeni" (nuorimman siskoni entinen poikaystävä) lakkiaisista matka jatkui kaupungin yöelämään, jossa jäin suustani kiinni erään jo aiemmin tutun pojan kanssa. Olimme jutelleet pari kertaa aiemminkin baarissa ja pidin poikaa mukavana, mutta hautajaisviikonloppuna nähtyäni hänet vain vilaukselta huomasin yhtäkkiä harmittelevani, että hän ei nähnyt minua enkä saanut jutella kanssaan. Mutta tämä päättäjäisviikonloppu korvasi kaiken. Juttelimme lähes koko illan, poika halusi viedä minut tanssilattialle vielä sen päätteeksi ja aamulla sain kivan viestin puhelimeeni. Parin mutkan kautta onnistuimme vihdoin pääsemään ensimmäisille treffeille ja siitä alkoi meidän tarinamme. Toisaalta en uskaltaisi kertoa minun ja Surusilmän tarinaa liikaa, sillä pelkään, että se särkyy, jos innostun liikaa. Toisaalta taas olen niin onnellinen, että kumpikin meistä toivoo niin samoja asioita, tahtoo parisuhteen, ei halua pelata pelejä tai haaskata aikaa liikaan jarrutteluun, kun tunteet ovat kuitenkin jo nyt niin vahvoja. Olen löytänyt ihmisen, joka on kanssani monella tapaa hyvin erilainen (mikä välissä pelottaa minua), mutta toisaalta toimii niin samalla tavoin kanssani, että yhdessäolo on todella helppoa. Olen leijaillut kesäkuun pilvissä ja pelännyt, että herään unesta. Onneksi ystäväni ja rakkaani tukevat tässäkin ja hokevat minulle, kuinka vihdoinkin on minun vuoroni. Olen siis yrittänyt vain sulkea silmäni ja nauttia kerrankin elämästä ja sen minulle tuomasta ihmisestä. Todellista onneani varjostaa nyt sairauteni, mutta edes se ei vielä pysty sammuttamaan onneani tästä asiasta. Ajattelen ehkä jopa niin, että mikäli täydellistä onnea ei voi saavuttaa, on minulla mieluummin sairaus ja Surusilmä, kuin ei kumpaakaan. Olen silti edellisestä suhteestani ja sen jälkimainingeista oppineena jatkanut elämäni ihmettelemistä ja tilaisuuksiin tarttumista: haluan pitää nämä mahdollisuudet ja muistaa sen, että elämä kantaa, elämä tarjotaa mielettömiä mahdollisuuksia ottajalleen ja välissä saakin väsyä ja uupua. Mielessä kuiskii pieni, ujon varovainen ääni: olisihan nyt minun vuoroni olla onnellinen, olisihan?

7 kommenttia:

Katti kirjoitti...

Ehdottomasti on sinun vuorosi,juuri nyt!
Olen iloinen puolestasi.Olet kasvanut vuosien myötä mitä olemme "tunteneet"Sanon vaikkei ehkä pitäisikään,niin en ole yhtään yllättynyt eroratkaisesta.

Toivon,että saat sairautesi tasapainoon ja jos se suinkin on mahdollista kokonaan pois elämästäsi.

Kaikkea hyvää elämääsi.

kerrothan taas joskus kuulumisiasi.

Sky Mikaela kirjoitti...

Elämä on tässä ja nyt. Mistä voisi olla onnellinen, jos ei hetkistään?

:) Toivotan sinulle onnea uuden rakkaan kanssa ja voimia sairautesi kanssa. Tiedän nuo tunteet, kun elämä on epävarmaa... kun tuntuu, ettei muille kertominen edes muuta mitään, on vain pelko ja huoli, toisaalta toivokin. On niin yksin sen ajatuksen kanssa: tässä on kyse minun elämästäni. Vaikka vierellä olisi kuinka rakas ihminen, on itse koetteva sairautensa ja pelon tunteet, löydettävä se voima itsestään. Toki tuella on suuri merkitys.
Itse olen ajatellut, että haluan vain sen asian pois, enkä ole kyennyt silloin asioistani muille juuri kertoa. Joten ymmärrän...

Joskus on jaksoja, jolloin onnen pisara synkkyyden keskellä saa valtavan merkityksen. Joskus se kestää juuri sellaisena, joskus ei. Tietää ei voi, ennenkuin ottaa riskin. Minä itse otin aikanaan ja se kannatti. Toivon sinulle samaa :)

sho(e)paholic kirjoitti...

Kiitos Katti kauniista sanoista. Hyvin moni on sanonut, että ero oli odotettavissa. Ja olen aivan samaa mieltä itsekin. Meni vain todella kauan myöntää itselleen että se unelmien mies ei ollutkaan siltikään minulle se unelmien täyttymys edes lähellekään - varsinkin kun elämän ihanteet ja toiveet ovat niin erilaiset. Sairauden kanssa on kädet ja jalat ristissä ja lopullisia vastauksia odotellaan taas jonkin aikaa. Ennuste on kuitenkin hyvä, joten toivotaan parasta :)

Tanja, kiitos paljon tekstistä. Edelleen sanasi merkitsevät minulle paljon. En muuten pysty kommentoimaan blogiasi tällä hetkellä työpaikkani selaimella, joten en ole päässyt sitä lukemaan "näkyvästi", mutta mukana olen kulkenut tapahtumissasi. Minä olen toisaalta kokenut, että haluan puhua avoimesti tilanteestani lähipiirin kanssa, mutta toisaalta olen varonut, että en riko avoimuudellani itseäni lisää, olen esimerkiksi töissä saanut kokea kantapään kautta, että kaikki eivät toivo toisille hyvää.
Minä todella toivon, että tämä onneni nyt kestää uuden rakkauden kanssa, sillä tunne on aivan erilainen kuin koskaan aiemmin. Toivon, että en ole vain kuvitellut tätä.

Sky Mikaela kirjoitti...

Sunny, en kirjottele tällä hetkellä blogiin, joten... lueskelen kyllä silloin tällöin muiden juttuja.

Elämä on aina epävarmaa. Sitä tarkoitin riskien ottamisella. Kuvittelit tai et, tunnet tällä hetkellä jotain syvää ja hienoa. Murheiden aika tulee sitten myöhemmin, jos on tullakseen. Toivottavasti ei :).

***
Oon siinä mielessä erilainen, että haluan käydä vaikeat, mutta myös hyvät asiat ensin lävitse, ennenkuin kerron muille. Lapsuuden juttuja varmaan.

Kaikki menee hyvin <3 eikös niin.

sho(e)paholic kirjoitti...

Tanja: huomasin, että blogisi on tauolla. Olen itsekin ajatellut niin, että suruja ehdin surra niiden ajalla ja onnea kannattaa vaalia nyt. Murehdin tulevaa jo liikaakin muutenkin luonteeltani kun olen tällainen huolehtija ja stressaaja.
Minulla on ollut paljon hyötyä siitä, että olen miettinyt asioita yksin ja toisaalta siitä, että olen miettinyt asioita toisen läheisen kanssa, joka on parantumattomasti sairastunut. Hän tarjoaa uusia näkökulmia ja antaa minunkin olla välissä vihainen maailmalle. Minun yltiöpositiivisuuteni tarttuu kyllä häneenkin aika ajoin ja näinollen haluaisin uskoa, että meistä on toinen toisellemme apua.

Ja kyllä, edelleenkin haluan uskoa, että kaikki menee hyvin. Close your eyes and trust it <3

Anonyymi kirjoitti...

Joskus tarvitaan isoja juttuja, jotta pienet näkyisivät selkeämmin. Ei kannata elää suhteessa, jossa itse ei saa takaisin edes sen vertaa, mitä toiselle antaa. Elämä on sitä paitsi liian lyhyt sellaiseen.

Sateenkaari kirjoitti...

Sinulle on tapahtunut suuria ja mullistavia asioita.
Paranemista ja jaksuja sairautesi kanssa, on se sitten mita tahansa.
Kun yksi ovi sulkeutuu, niin kaksi avautuu tilale. Niinhan sita sanotaan.
On ihana asia, etta olet löytanyt ihmisen kulkemaan kanssasi niista uusista ovista.
Toivon sinulle kaikkea hyvaa ja paljon onnellisuutta tahan uuteen elamaasi.

Minakin odottelen kuulevani sinusta edelleen.