Eka neuvola

Meillä kävi neuvolantäti kotona keskiviikkona. Olin aika pettynyt uuteen "tätiin", joka nyt siis tulee lastenneuvolan puolelta. En ole hänen kanssaan yhtään samalla aaltopituudella ja ensi töikseen hän kysyi minulta, aiommeko tosissaan pitää koiramme, vaikka vauva tuli. Se ei oikein edesauttanut minun ystävällisyyttäni. Meidän pikku Teräsmiehellä on pientä vaippaihottumaa, johon neuvolantäti neuvoi käyttämään Bepanthenia. Samainen täti myös kertoi mulle ystävällisesti, millainen rasva on kyseessä, miltä se näyttää ja miten se toimii. Kärsivällisesti sanoin noin kolme kertaa, että rasva on tuttu.

Vauva kuitenkin onneksi kasvaa hyvin rintamaidolla ja kaikki on sikäli hyvin, paino noussut. Meillä edelleen taistellaan yönukkumisten kanssa (ja pian äidin mielenterveyden), mutta toivottavasti tuo alkaisi pian kääntymään tuo rytmi.

Pääsiäinen on ollut luksusta meillä kaikin puolin. Isäkin on ollut kotona ja olemme päässeet vaunuilemaan ja ulkoilemaan pojan kanssa. Sunnuntaina pääsimme minun mummolaani, eli isomummin luo ja siellä oli kauempia sukulaisia myös kylässä, isän kanssa saimme syödä kahdestaan kummatkin pöydän ääressä rauhassa ruoan, kun hoitajia riitti. Luksusta siis! On suunnattoman ihanaa, että meillä on niin tiivis suku! Minun serkkuni ovat kaikki minulle erittäin rakkaita ja tässä oli taas todiste siitä. En tiedä ketään muuta, jolle sukulaiset olisivat näin läheisiä, mutta toivon, että omalle pojalle tulisi myös tällainen kokemus, vaikka osa sukulaisista kaukana onkin. Minulle se vain on ollut suunnaton voimavara elämässä. Nämäkin kaksi serkkutyttöä ovat minulle kultaakin kalliimpia ystäviä sukulaisuussuhteen lisäksi.

Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, minä en ole kaikkein hehkein näky tällä hetkellä. Ihmiset kertovat lähipiirissä minulle jatkuvasti, että näytän tappoväsyneeltä, ja sitä olenkin. Onneksi on myös kuitenkin se fakta olemassa, että en käytä tällä hetkellä meikkiä, mikä lisää efektiä. Meikillä saisin aika paljon hehkeyttä feikattua naamaan, jos yrittäisin. Kuten kuvasta myös näkyy, pelkoni raskauskiloista oli täysin aiheeton. Jäljellä on enää raskauden aiheuttama pikkuinen alavatsapömppis, joka kyllä varmasti lähtee, kun pääsen salille ja juoksulenkille, mutta sitä vielä odotellaan. Kilojahan minulle tuli raskauden aika 25, mutta sitä ei mielestäni mitenkään enää minusta huomaa. Kirjoitan kuitenkin erikseen vielä palautumisesta tänne. Minua peloteltiin mielestäni liikaa leikkauksesta ja siksi haluankin jakaa oman tarinani vielä blogiini, mutta sen teen sitten, kun olen saanut jälkitarkastuksenkin ohi.

Ulkovaatteisiin pukeutumista

Ensimmäinen automatka oli sikäli koominen, että autossa oli hieman ahdasta. Surusilmä matkusti etupenkillä kahden karvaturrin kera. Minä nappailin innoissaan kuvan tästä. Meidän Jörö on ottanut vauvan hienosti vastaan ja olen kyllä tosi ylpeä meidän koiravauvastakin. Nyt kun vielä ne viimeisetkin pentuvinkeet ulkoillessa saataisiin kuriin, voisin turvallisesti vaunuilla yksin. Kokeilin sitä tänään eka kertaa ja touhu on vielä vähän riskaabelia.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

parhaita hetkiä elämässä

Synnärillä ja arkea perheessä

Meillä oli onneksi synnärillä käytössämme perhehuone. Kun menimme synnyttämään, ei Surusilmän kanssa vielä saatu sitä, vaan odoteltiin iltaan asti synnytyssaliin menoa toisen pariskunnan kanssa vierekkäin samassa huoneessa, jotka siis myös odottivat käynnistymistä. Minä ja Surusilmä taisimme olla etusijalla sitten saamassa sen huoneen ensisynnyttäjinä, mutta myös synnäri tyhjeni vähän onneksi samana päivänä, että ei olla ketään potkittu ulos omastaan :D

Synnärin henkilökunta oli ihanaa. Lääkärini (perhetuttu) kävi tosi asiallisesti minun kanssa läpi synnytyksen ja hoidon sekä ensi kerran leikkauksen jälkeen että sen jälkeen vielä lähtiessäni. Hoitajat olivat tosi avuliaita, vauva vietti pari yötä kansliassa, että äiti ja isi saivat nukkua. Lisäksi, kun perhehuone purettiin kaksi iltaa ennen kuin jäin lähdimme kotiin ja isä ei enää ollut öisin paikalla, hoitajat pitivät minusta todella hyvin huolta, kuten myös vauvasta. Ainoa, minkä koin painostavaksi oli välissä se imettämisen painottaminen. Olen niin perfektionisti, että kun joku koko ajan "hiillostaa" siitä, paine tuntuu nousevan asiasta kovaksi ja stressaan turhaan. Sitten onneksi yksi kätilö ehdotti, että kävisimme pumppaamassa rinnoista maitoa ja siinä huomasin tosiaan, että maitoa on ja ihan hyvin jopa ja silloin kaikki tunteet helpottivat.

Imetys on meille ollut todellakin yksi koetinkivi. Vauva imee todella hyvin, maitoa on ollut alusta asti, mutta synnärillä vauvan bilirubiinit nousivat niin ylös, että vauva ei jaksanut imeä. Silloin oli pakko turvautua korvikkeeseen ja keskittyä siihen, että vauva vain söisi eikä joutuisi sinivalohoitoon. Onneksi kätilöt olivat tässäkin todella avuliaita ja tekivät parhaansa, että minäkin sain toipua ja levähtää. Rinnalla vauva saa edelleenkin raivareita ja kiukuttelee ja itkee, vaikka rinta olisi jo suussa, mikä öisin aiheuttaa varsinkin ongelmia, kun äiti on muutenkin todella väsynyt. Kateellisena katselin vierestä synnärillä äitejä, jotka vain ottivat rinnan esille ja syöttivät lapsensa. Itselleni rentoutuminen siinä tilanteessa on edelleen todella vaikeaa, vaikka toisinaan mennäänkin jo melko kivuttomasti.

Meillä on unirytmi vielä vähän hakusessa täällä kotona. Poika herää melko tarkalleen 02.00-02.30 ja laittaa kunnolla nukkumaan vasta kuuden-seitsemän aikaan aamulla. Äiti on välissä kieltämättä aika epätoivoinen. Välissä rehellisesti sanottuna tuntuu jopa siltä, että on vähän epäonnistuja äitinä. Tietysti tämä ei ole kovin positiivinen lausunto, mutta olen aina ennenkin täällä kirjoittanut tunteistani avoimesti ja rehellisesti ja varsinkin väsymys vaikuttaa minuun erittäin negatiivisesti ja masentavasti. Ensi viikolla jään sitten yksin päiviksi koiran ja vauvan kanssa. Onneksi apuja koiran kanssa on lähellä.
Olen silti sinnikkäästi vain noussut ylös imettämään, vaihtamaan vaipan ja tehnyt kaiken puhumatta, hämärässä ja koittanut jaksaa ja hengittää. Olen äärettömän herkkäuninen muutenkin, joten minä se muutenkin herään. Eilen yöllä sitten jouduin eka kerran turvautumaan Surusilmän apuun, että pääsin itse vessaan kun vauva vain itki. Onneksi isä sitten sai pojan rauhoittumaan melko nopeasti. Meillä vain se nukahtaminen on todella vaikeaa öisin. Päivällä sitten (edes, onneksi) nukkuu sekä äiti että poika. Syöminen on minulle ihan toissijaista, mutta onneksi maitoa tosin vielä riittää hyvin ja se on pääasia.

Poika on silti aivan mahtava ja pikku hiljaa ne pahimmat angstit alkavat väistyä. Toivon tosissaan, että saisimme tuon rytmin käännettyä ja syömärytmi alkaisi pikku hiljaa järkeistyä siten, että poika söisi kerralla enemmän ja hieman harvemmin. Äitiys on yllättänyt kaikin puolin, mutta ennen kaikkea ehkä tämä väsymys ja ruokahalun puute ovat minulle olleet yllätyksiä. Lisäksi huomaan tässä, kuten kaikessa muussakin, että minulle on erittäin vaikeaa antaa vastuuta tai pyytää apua muilta. Jos Surusilmä on väsynyt, minä annan hänen nukkua, vaikka olen itse valvonut 6 tuntia ja nukkunut kolme, kun hän on nukkunut yhdeksän. Odotankin todella pelolla tätä  viikkoa, kun mieheni palaa töihin.

Koira on hieman mustis ja hieman edessä joissain jutussa, vauvan tavarat kiinnostavat niin vietävästi, mutta vielä ei neuvolankaan mukaan kauheasti saisi lasta altistaa koiran tuomille pöpöille. Onneksi ensi viikolla voin jo jonkin verran ulkoilla koiran kanssa vaunuillen, niin ehkä mustasukkaisuus väistyy jonkin verran, kun Jörö pääsee taas lenkille emännän kanssa.

Leppoisa hetki päivässä

parhautta on, kun oma lapsi nukahtaa syliin

Katottiin Jörön kanssa jääkiekkoa!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! :)

Poika maailmassa!

Meidän Poitsu syntyi 2.4.2014 klo 14.11 mittoinaan 3385kg ja 51,5cm.

Meidän synnytys meni jotenkin juuri, kuten minä olin alun perin arvannut. Arvasin, että kun menen pelkopolille keskustelemaan ja minut vakuutetaan alasynnytyksestä, koen sitten kiitoksena turhasta nynnyilystä kaiken sen kauheuden, mitä pelkäsinkin.

Tämä kuva otettiin tiistaina ennen suurimpia tuskia. Maanantaina klo 02.30 meni lapsivesi sänkyyn. Soitin synnärille ja kysyin, onko syytä kiireeseen ja he vastasivat ei. Nukuin kotona jännityksesta huolimatta ihan klo 11 asti ja onneksi nukuin! 12.30 oltiin sairaalassa, minut laitettiin käyrille ja siitä homma alkoi. Klo 18 aikoihin minulle laitettiin oksitosiinitippa samalla, kun sisään meni antibiootit (lapsiveden menon ansiosta). Synnärillä vielä epäiltiin siihen asti, kun menin, että onko se ollenkaan vettä vai onko pissaa. Minä tiesin kyllä alusta asti, että se ei yhdessä yössä se pidätyskyky mene. Ja olin oikeassa. Oli hassua kulkea ympäriinsä suojissa ja tuntea, millaista elämä olisi, jos minkäänlaista pidätyskykyä ei olisi.

En itse osannut "valittaa" tai sanoa, milloin tarvitsisin särkylääkettä aluksi. Lääkäri oikeastaan "omin päin" määräsi minulle klo 20 aikaan kohdunkaulan puudutuksen. Olin kiitollinen, että otti ohjat silloin sillä tavalla käsiinsä kivunsiedon kannalta. Yövuoron tullessa töihin sain puolen yön aikaan epiduraalin. Se ei vaikuttanut minulle ihan kuten olisin halunnut, sillä se ei vienyt kipua pois läheskään kokonaan, parhaimmillaan se teki siitä siedettävää. Aamulla vuoron vaihduttua minun annettiin alkaa ponnistamaan. Reunaa oli kuitenkin koko ajan jäljellä, jote en vieläkään ihan tiedä, miksi alettiin. Klo 11 kipu oli taas käynyt sietämättömäksi. Syynä oli minun 10 vuotta vanha umpisuoli ja sen aiheuttamat kiinnikkeet. Silloin mulla oli jo aika hätä sen kivun kanssa, se oli lamauttavaa, ahdistavaa ja hätäännyttävää, hengitys oli salpautunut paikoitellen enkä pystynyt keskittymään hengittämiseen. Sain spinaalin vielä siihen päälle ja lääkäri kävi tarkastamassa tilanteen ja kehotti olla ponnistamatta, koska reunaa tosiaan oli vielä jäljellä. Olin siis 9cm auki. Aloimme tosissaan ponnistaa uudelleen 12 aikaan ja 12.10 lääkäri käski yrittää vielä vartin. Siitä vartista tuli tunti ja 40 minuuttia, kun puskin ja puskin ja kätilö sanoi joka kerta, että ponnistuksistani ei ole hyötyä tarjonnan ansiosta, vaikka ponnistamiseni oli todella riittävää.

Klo 13.50 lääkäri tuli taas saliin ja ratkaisi minuutissa, että tarjonta on väärä ja lapsi tulee maailmaan leikkauksella. Itku tuli heti. Toisaalta sen takia, että olin tehnyt niin kovan työn, sietänyt kipua ja tehnyt töitä kätilönkin mukaan todella hyvin ja olin jopa ylpeä itsestäni, en ollut kitissyt turhaan ja kuntoni oli kuulemma tähän synnytykseen ihailtavan hyvä ja osasin todella hyvin ponnistaa oikein ja lihakset siihen olivat kunnossa. Toisaalta sen takia, että se oli niin iso helpotus. Henkilökunta rauhoitteli minua ja huolehti, että en olisi hysteerinen leikkaussaliin siirtyessä. Itse asiassa minua ei pelottanut leikkaus ollenkaan.

Leikkaustiimi oli ihana ja vauva tuli maailmaan 14.11. Samaan sarjaan lapsen parkaisun ja itkun kanssa tuli äidin itku. Surusilmän käskin pojan mukaan, kun hän luuli että minä kaipasin häntä enemmän. Minä juttelin vielä leikkaustiimin kanssa ja kuuntelin ompelun ääniä ja opetusta lääkäriltä opettajalle. Odotin malttamattomana pääsyä vauvan luo. Surusilmästä on pakko sanoa se, että hän oli korvaamaton tuki! Olin niin ylpeä ja onnellinen, että minun rinnalla oli tuollainen mies koko synnytyksen. Poika sai pisteet 9/9/9 ja jaksoi siis synnytyksen läpi hienosti, syke paukutti koko ajan kunnolla, tasaisena.

Ensimmäinen kuva pojasta maailmassa

Isä syöttää poikaa, kun äiti vielä lepää

Suurin palkinto ikinä

PÖÖÖ!

On muuten ollu mulla hehkeämpiäkin päiviä! Onneks tuo naaman turvotus VIHDOIN laskee!

Isä ja poika

Tässä pojalla on päällä ensimmäinen vaateostos, pakko oli saada!

Ison pojan vaatteissa

Kotiin!

Tsillailua kotona

Äitin "kahvi"hetki

Lahjavaatteissa!

Haluaisin kirjoittaa erikseen vielä synnärillä olosta, arjesta ja miten se on lähtenyt pyörimään, että juttua ei tule kerralla liikaa. Tästä me nyt aletaan perheenä, Poitsu viikon ikäinen eilen <3 p="">
Ihanaa viikonvaihdetta kaikille!

Hui, mikä viikonloppu!

Meillä ei ollut oikein kiva viikonloppu. Minulla on siis tässä loppuraskaudesta ollut raskausmyrkytyksen oireita. Olen aina ennen ollut verenpaineeni kanssa terve ihminen. Paine on aina ollut alle 80/120. Nyt sitten mentiin tiistaina neuvolaan ja paine oli todella kova, 98/144. Pissa oli plussalla, mutta onneks vaan yhellä. Naureskelen nyt itsellekin, että kirjottelen tämmösiä juttuja tänne julkisesti. Huhhuh, tässä tämä prinsessa kertoilee näitä itsestään! Noh, neuvolan täti huolestui ja tätä tätiä ei siis pienestä hetkauteta. Jyrähti Surusilmälle, että nyt se rouva ei saa tehdä mitään, vuodelepoon ja sinä hoidat kaiken. Ja Surusilmähän teki työtä käskettyä. Paitsi, että minä en. Eihän se niin paha voi olla, jos vähän ulkoilen koiran kanssa...

Torstaina menimme käymään sitten lääkärin vastaanotolla ja pissa oli jo kahdella plussalla ja paine hyvin korkealla. Hän teki minusta päivystyslähetteen Länskään ja me haimme synnärikassin mukaan. Olihan mahdollista myös, että käynnistävät nyt, kun viikkoja oli 38+3. Minut otettiin osastolle lepäilemään, mittailtiin paineita, käyriä ja seurattiin vauvan liikkeitä. Mutta itku tuli minulla siinä vaiheessa, kun kerrottiin, että ei käynnistetä vielä, mutta minun on jäätävä yöksi. Yksin. Tässä minä olen todella todella NYNNY. Vietän erittäin harvoin aikaa erillään Surusilmästä, se tuntuu jotenkin todella vaikealta nukkua yksin ja varsinkin, kun piti tsempata niin paljon. Olin todella onnessani, että Surusilmän työnantaja ymmärsi tilanteen heti ja antoi hänelle vapaapäivän olla kanssani sairaalassa.

Surusilmä käväisi kotona ja toi minulle kirjan, joka oli jäänyt synnärikassin kyydistä. Minähän olen maailman suurin hätähousu, joten siinä minä juttelin masulle, että sieltä voi nyt sitten tulla ulos. Hopihopi :D O Sairaalaruoka oli yllättävän hyvää ja siinä vaiheessa, kun pääsin olemana hetken yksin ja levähtämään, tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan ollut. Itku tuli oikeastaan puhtaasti helpotuksesta: minun on PAKKO levätä. Perjantaina kaikkien tutkimusten tulos oli, että yksi lepopäivä oli jo tehnyt tehtävänsä. Vauvalla nyt ei missään vaiheessa ollutkaan varsinaisesti hätää, sillä liikkuu erittäin hyvin. Mutta minullakaan ei näyttänyt enää olevan: paineet laskivat ja näytteet olivat paremmat. Minulle annettiin uusi aika tulla takaisin sunnuntaina. Annettiin ymmärtää, että todennäköisesti minut otettaisiin silloin osastolle ja käynnisteltäisiin. Vannotettiin, että saan mennä kotiin vain, jos vierailijoita ei ole, enkä kehitä mitään tekemistäkään. Surusilmä oli myös aika huojentunut ja otti kunnia-asiakseen, että minä en suunnilleen liikahda ollenkaan sohvasta.

Tänään käytiin sitten "turha" reissu uudelleen sikäli, että paineet olivat pikemminkin normaalit ja minulle oli annettu ymmärtää, että tulen käynnistykseen, mutta tästä tulikin vain ylimääräinen lasku, sillä ei meillä oikeastaan mitään virkaa ollut tuolla käydä tarkastamassa asioita. Minä tiesin jo nuo verenpaineet oman mittauksen perusteella ja samaten pissanäytteen tuloksen. MUTTA se tässä oli positiivista, että kohdunsuu on nyt hiukan auennut, noin 2,5cm on jo tultu ja kohdunkaula on lähes kokonaan hävinnyt! Jännän äärellä ollaan siis. Saimme uuden tarkastusajan torstaille, mikäli synnytys ei siis ennen sitä käynnisty. Ja nyt olen oikeastaan toiveikas, että jospa se sitten käynnistyisi! Jos lapsi olisi äitiinsä tullut, olisi kuunnellut käskyjäni ja tullut ulos vauhdilla, mutta isänsä vauvana varmaan hidastelee ja otti nokkiinsa hoppuutuksesta :D Tämä on hyvää opetusta minulle jo tulevaisuuttakin ajatellen. Kaikkea ei voi (varsinkaan lasten kanssa) aikatauluttaa ja saada juuri sillä sekunnilla, kun haluaa.

Saldona silti ihanat keskustelut maailman ihanimman kätilön kanssa ja kätilöiden ihailut siitä, miten hyvin osasin ottaa kivun ja suhtautua siihen huumorillakin, että olen sen kanssa vähän nynny. Kohti uutta viikkoa siis ja toivottavasti se olisi myös vauvan maailmaansaapumisviikko! :)

Raskausajan ihmeellisyys

Päätin koota listaa siitä, mikä raskausaikana minut on yllättänyt tai saanut miettimään. Ihmetelty on paljon ja varsinkin alkuaikaa rakastin.

1. Olen aina ollut sitä mieltä, että olen pirun onnekas ihminen. Sama päti raskauteeni. Itse en ole joutunut kärsimään lapsettomuuspiinasta, hedelmöityshoidoista, polyrakkulaisuudesta tai epävarmuudesta. Me jätimme ehkäisyn pois ja tulimme raskaaksi, Kiss kiss bang bang! Silti en hyväksy sitä, että minulle tultiin edelleen enenevässä määrin sanomaan, että mulla on liian helppo elämä enkä osaa arvostaa mitään, kun vain liihottelen kaiken läpi. Minulle oli ihan yhtä itsestään selvää tämänkin asian suhteen, että tämä oli ihmeellistä ja olen poikkeuksellisen onnekas, että Surusilmä ja minä saamme heti lapsen. Pelkään jopa hieman, että kohtalo kostaa tämän helppouden synnytyksessä/ lapsen terveydessä tmv. Se on vain ihmismielen ajattelutapa, pitää aina pelätä, että jos joku menee sittenkin vikaan.

2. Olen pelännyt erittäin paljon. Omalla kohdallani olen aina luottanut elämän kantamiseen. Nyt olen vastuussa toisesta ihmisestä ja tämän suurempaa asiaa ei tule. Ja yhtäkkiä omalla itsellä ei ole enää juurikaan väliä, kunhan vain elämä kantaa häntä.




3. Minun kroppani oli sittenkin aika vahvassa kunnossa. Selkäni kipuili jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta se johtuikin pääkalloliukkaista eikä huonosta lihaskunnosta. Tälläkin hetkellä, RV 37+1, ainoat kremppani ovat hartiat (liian isot rinnat?), tunnoton kohta vatsalihasten yläosassa ja tunnottomuuden tunne käsissä. Painoni ei noussut alussa juuri ollenkaan, se jopa laski. Jaksoin käydä salilla viikolle 22 asti. Juoksin vielä varttimaratoonin raskausviikolla 8. Väsymys ei ole lannistanut minua liikaa ja koiran kanssa ulkoilen edelleen vähintään puoli tuntia päivässä kävellen. Olen jopa tosi ylpeä itsestäni tässä suhteessa, eka kertaa eläessäni.

4. Närästys on jäätävää näin loppuajasta. Joku tukkii mulle polttavaa rautatankoa kurkusta alas ja ymmärrän englantilaisten sanan "heartburn". En ole koskaan ennen juuri kärsinyt närästyksestä.

5. Haluaisin jo nähdä vauvani sylissäni. Osittain se johtuu olostani, joka on aika tukala. Osittain haluaisin jo päästä "tositoimiin". Toisaalta se jännittää niin paljon, että toistaiseksi en vielä ole alkanut synnytystä kotikeinoin jouduttamaan.

6. En ole lukenut yhtään vauvafoorumia. En kaipaa holhoavia tai tuomitsevia ja ehdottomia neuvoja. Uskon vain käsitteeseen "riittävän hyvä vanhempi" ja pyrin siihen.

7. Parisuhteesta on tullut minulle entistä tärkeämpi tuki ja henkireikä tässä kaikessa. Surusilmä on ahkerasti kuunnellut viime aikoina kaikki valitukseni ihan pienistäkin ja hoitanut asiat, kun minä olen tarvinnut lepoa (lue: nukahtanut yhtäkkiä kesken lauseen pariksi tunniksi sohvalle). Kovan paikan tullen sitä tajuaa, kuka vierelle jää.

8. Ne mielihalut:
 - kaakao ja suklaa (en pidä suklaasta normaaliolosuhteissa juurikaan)
 - ranskalaiset, Orient-dressing ja sipuli (to die for!!!)
 - pepsi
 - yoghurtti splash -karkit
 - maksalaatikko (nyyh, rakastan muutenkin, mutta kun sitä ei saa syödä!)
 - appelsiini

 - piimä (johtunee avusta närästykseen)
 - hetken mielijohteet (lättykestit yhdeltä yöllä)
 - jäätelö
 - ihan vaalea höttöleipä
 - pihvi, mitä raaempi sen parempi :D (en silti uskalla syödä mediumia raaempaa)
 -pirkan kermapasta
 - kaikki mitä ei saisi syödä, enkä siis syö (kylmäsavuporo, suolaiset, siian mäti, inkivääri, punaviini)

9. Ällötykset (joita rakastin ennen)
 - pitsa
 - vadelmat
 - maitorahka
 - paahtoleipä
 - kananmuna

10. Kuinka vähän mulla on ollut hormonimyrskyjä:
johtuukohan tämä siitä, että lopetin pillerit ja tulin heti raskaaksi ja koin pillerit minun kropalle ja mielelle jo todella myrkkynä? Oli miten oli, minun luonne on jotenkin omasta mielestäni jopa tasaantunut raskauden myötä. En itkeskele läheskään niin paljoa, en provosoidu ihan niiiin helposti ja yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen sekä perspektiiviin.

11. Kilpavarustelu meinasi yllättää minutkin. Sitten tajusin, että meille hankitaan tähän pieneen kämppään vain se, mitä tarvitaan, ei sitä, mitä muillakin on. Asumme kaksiossa ja alussa se ahdisti vietävästi. Nyt pyrin tilaa säästäviin ratkaisuihin ja vastaan kaikille (joka ikinen tuttuni on tainnut tätä kysyä) utelijoille, että ei, me emme tässä vaiheessa muuta. Minä haluan ensin opintoni valmiiksi, sitten haluan marssia pankkiin ja pyytää lainaa. Siihen asti meidän todella edullinen saunallinen keskustakaksiomme saa palvella meitä. Neuvolasta sanottiin, että meitä ei siitä hyvästä sosiaalityöntekijä tule ahdistelemaan. Yhden vauvan kanssa pärjää tässä, meillä on oma parvekekin, jossa vauva voi nukkua. Haaveilen kyllä isommasta, mutta sen aika ei vain ole vielä.

Käytän rahani mieluummin järkevästi ja saan jotakin ehkä säästöönkin täten.
Sitä paitsi todella moni myy käyttämätöntä tavaraa kirppareilla eteenpäin tarpeettomana, mutta se oli pakko saada. Olenkin siis (tapojeni vastaisesti) pyrkinyt pois kilpavarustelusta ja shoppailuhysteriasta ja miettinyt aina
kertaallen, tarvinko jotain, vai en? Aina, kun meinaa ahdistus iskeä, kysyn itseltäni, tuleeko tunne tarpeesta vai ulkopuolelta. Olen aika ylpeä itsestäni, että kykenen tällaiseen järkiajatteluun ja kaikille hankinnoillemme on suunnilleen olemassa perustelu.

12. Otan aika rennosti ja luotan, että vauvan kanssa mennään sitten päivä kerrallaan, eikä sitä etukäteen voisikaan kauheasti ennustaa.

I love birthdays, especially my own

Hiphei! Olen ollut vähän koomassa, mutta yritänpä nyt sitten kuitenkin olla jonakin. Surusilmä vei minut Naistenpäivän kunniaksi syömään. Me olemme naureskelleet viime aikoina todella paljon julkisesti liikkuessa tuolle, että Surusilmällä on sormus sormessa ja minulla ei. Se saattaa tuntemattomille näyttää vähän hassulta... Mutta mulle ei yksinkertasesti nuo sormukset ennää mahdu. Ne onkin pakattu synnärilaukkuun, koska vaikka en oikein koruihminen  ole, niin sormuksiani mulla on ikävä. Kuvat on kännykkäkuvia, siksi huonolaatuisia.

Alkuviikosta saimme peruutusajan synnytystapa-arvioon. Kaikki näytti olevan hyvin, vauva on laskeutunut ja pitäsi mahtua tulemaan hyvin. Ihmettelen edellen LPSHP:n toimintaa sen käynnin perusteella. Ensinnäkin ajat myöhässä, hoitajatkaan eivät tiedä puheidensa perusteella, missä lääkärit ovat ja voin vain toivoa, että meidän synnytyshetkellä puntissa on vähän enemmän vauhtia. Kun minut tutkittiin siinä tutkimuspöydällä ja se teki jos siinä todella kipeää, niin kätilö sanoi kerran, että koita painaa peppua alas ja toisella kertaa toisti saman ohjeen ja käski rentoutua, mutta erittäin kärsimättömällä äänellä. Siinä vaiheessa täräytin takaisin "Joo, joo!" Mulle on ennenkin annettu näitä samoja ohjeita, eivätkä ne sillon toisenlaisesessakaan tilanteessa juuri auttaneet. Harmittaa vain niin vietävästi, että heillä menee hermo niin helposti siihen, että toiseen sattuu. Ei sympatiasta tietoakaan. Lääkäri taas puolestaan jätti käsittelyn vähän vähemmälle ja yritti toimia minun parhaakseni. Yleensä hoitajat ovat olleet minulle tosi ihania tuollakin osastolla.
Tutkimuksen jälkeen keskustelin vielä lääkärin kanssa vierailusta kipupolille. Siellä oli puhetta hoitajan kanssa, että vielä tämän tutkimuksen yhteydessä keskusteltaisiin lääkärin kanssa vaihtoehdoista, mutta nyt kyllä lääkäri vain totesi minulle, että "alat nyt henkisesti valmistautua alasynnytykseen", mikä ei minusta kyllä keskustelua ole, vaan sanelua. Kerroin, että eniten pelkään siksi, että saan jatkuvasti täälläkin kuulla äänensävystä tai sanoista, että en kestä kipua tarpeeksi, heikommin kuin muut jne. Sanoin ihan suoraan, että kuten tästäkin tutkimuksesta huomataan, olen ilmeisesti keskivertoa heikompi yksilö. Lääkäri vain totesi, että ainakin asenne on kohdallaan, kun tiedostaa ongelman. Itse en vain tajua, miten se tässä auttaa? Pelkään vain enemmän, koska olen jo keskivertoa heikompi kestämään kipua, että kuinka kärsimättömiä minun kanssa ollaan sitten siellä synnytystilanteessa ja kuinka heikko olen sen kivun edessä, jos nämä pikkujutut jo ovat näin sairaan hankalia. Ei minun käytöksessä kyllä ollut asenteesta tietoakaan :D Ja kaikki painottaa, kuinka sitten pitäisi pystyä vaatimaan itselleen kaikkea, mutta jos minua paheksutaan siellä synnytyssalissa heikkoudesta, niin olen kyllä tosi hyvä marttyyrikin sen suhteen, että en sitten pyydä mitään, koska en halua olla vaivaksi. Eli tuo vierailu taas pahensi pelkoa ennestään. Kaikki kuitenkin vauvalla on hyvin, se on pääasia ja hän näyttää kuulemma olevan valmis tulemaan pian, saapa nähdä kuinka käy!

Onneksi Surusilmän kanssa olen voinut jutella ja hän on luvannut olla jämynä synnärillä, uskon että hänen tukensa on korvaamaton. Surusilmästä alkaa kuoriutua tässä kovan paikan tullen muutenkin aivan ihanneaviomies! Kiltisti se ulkoiluttaa koiraa, kun minua väsyttää. Käy kaupassa, kantaa ostoksia, yrittää olla avuksi, hieroo selkää. Olen ollut viime päivinä niin kiitollinen tuosta siipasta, että ei mitään järkeä.

Viikonloppuna juhlin synttäreitäni!Sain ihania kuvia, kuulin paljon onnitteluja ja vietin iltaa ystävien kanssa. Edellisiltana tapahtui se, mitä ei ole vielä raskaana ollessa kauheasti ole käynyt: mielihalu! Kello 01.18 pe-la yöllä, nousin paistamaan lättyjä ja pakkaaman synnärilaukkua. Sitten söin yhden ja olin aivan mielissään, se riitti.

Meillä oli ystävysten kesken oikein mukava ilta ja myös koirakaverukset Jörö ja Mymmeli saivat pitää kaverusillan, ovat nykyään ylimmät ystävät.

Surusilmä juoni itselleen perjantaina Jörön lenkitysvuoron, vei koiran oikeasti anoppini luo ja kävi hakemassa nämä. Ne sitten saapuivat minulle sänkyyn aamulla synttärilahjana! Olipa vain ihana! Olimme sopineet, että varsinaista lahjaa ei nyt vielä osteta, koska säästämme tosissamme rahaa, että saisimme pitää hyvillä mielin yhteistäkin aikaa vauvan saapuessa.

Muina ihanina lahjoina sain Nappisilmältä ihanan vauvakirjan, siskoiltani Emotionin lahjakortin, vanhemmiltani vaateliikkeen (Vero Moda, Vila, Only, Object) lahjakortin ja Taiteilijalta tuon ihanan vauvan T-paidan. Se oli niin ihanasti ajateltu! Tuo Ohana siis tarkoittaa 'perhe' ja se löytyy jo tekstinä minulta ja siskoiltani ihosta.

 

Surusilmä palaa tiistaina töihin ja meidän yhteinen arkilöysäily loppuu. Sitten on minunkin taas jaksettava vielä hetki nousta aamulenkeille, mutta onpahan sitten turvotukseenkin hillintä kohdillaan. Pikkuhiljaa malttamattomuus nähdä pikkukaveri nousee, kunhan nyt vain kaikki menisi hyvin ja ennen kaikkea vauvelilla! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Mammalomalainen

Hiphei ja pahoittelen taukoa!
Minä oon siis nyt virallisesti mammalomalainen!
Viime viikko meni Kummitytön kanssa suhatessa. Voin kertoa, että kummitäti oli aika puhki. Mutta onneksi tyttö on jo sen verran vanhempi, että tajusi kun kummitäti tartti päikkäreitä ja keksi itselleen tekemistä hetkeksi. Me kerettiin tehdä vaikka ja mitä! Käytiin Lumilinnassa, elokuvissa (Risto Räppääjä), lenkkeiltiin koiran kanssa ja pentukurssilla touhuttiin. Tämä oli tosi jännä kokeilu siksi, että Kummityttö asuu siis Tampereella. Surusilmä potkittiin olkkariin nukkumaan sohvalle viikoksi ja minä ja tyttö nukuttiin sängyssä :D Tämä siis vaan siksi että näin saatiin iltaa jatkaa Surusilmän kanssa vielä olkkarissa, kun Kummityttö alkoi nukkua makkarissa jo.

Täti oli välissä aika väsynyt kysymykseen 'miksi?', mutta ihailtavan hyvin Surusilmä jaksoi tätä leikkiä. Jonkin verran minä rajasin kyselyä, koska tiedän äitinsäkin sanoneen, että 11-vuotiaan ei tarvitse huolehtia asioista, joista aikuiset huolehtivat. Junareissunkin suhteen sattui sikäli onnekas juttu, että Kummitytön kanssa junaan sattui hänen eskari- ja jumppakaverinsa etelästä, joten matkalla oli kaveri. Minusta oli hienoa, että tyttö uskaltautui tänne asti ja vielä kivempaa oli se, että tuntui viihtyvän! Toivottavasti kuvitelma on edes jotenkin päin oikea.

Neuvolan täti oli siis jo aiemmin ottanut esille sen, että minun pitäisi nyt hiljentää ja miettiä vähän enemmän itseäni. Oli hyvä, että Surusilmä kuuli tämän kommentin, koska otti kyllä sen onkeensa. Nyt sitten valitettavasti tässä RV 35+ huomaa, että verenpainetta on vähän, turvotusta on melkoisesti ja tunnottomuuden tunnetta käsissä aika ikävästi. Jotenkin sitä vain tuntee itsensä välissä epäonnistuneeksi, kun näitä tuntemuksia tulee. Vauva kuitenkin onneksi liikkuu hyvin ja raskausmyrkytystä ei ole vielä syytä pelätä.

Toissa päivänä kävästiin tutustumassa synnärille. Valitettavasti ei päästy näkemään synnytyssalia, vain sektiosali. Meillä synnytystapa-arvio on maanantaina 17.3. ja silloin nähdään, miten mennään. Vauva on ainakin jo pari viimeistä viikko ollut aina pää alaspäin jo kohdussa eikä mielestäni ole sieltä muljahtanut eli kyse on enemmän sitten vauvan koosta suhteessa lantiooni. Surusilmä oli tosi ihana synnärillä, hieroi alaselkää kun jouduin seisomaan aika kauan ja huolehti olostani. Kyllä siitä on aika kiva puoliso kuoriutumassa tätä myöten kun tilanteet vakavoituu, tai siis on ihana huomata, että häneen voi luottaa silloinkin, kun itse ei ole se normaali ja energinen oma itsensä.

Täällä mietitään myös todella paljon kummijuttuja ja viime hetken hankintoja näin mammaloman alun kynnyksellä. Niistä voisin vielä kirjoittaa myöhemminkin. Mutta onhan tämä jännään, että MINÄ olen äitiyslomalla. Jotenkin niin ihmeellinen tunne, että nyt se on tällainen elämänvaihe eka kertaa elämässä edessä, ihana ja hurja homma! :)