- Työpäivä on tappavan tylsä ja hiljainen siihen asti, että päättää lähteä tänään aikaisemmin "kun ei kerta ole paljon tekemistä?
- Asun siinä ainoassa (?) Suomen paikassa, jossa ei ole tosiaankaan kärsitty mistään kauheista hiostavista helteistä - hyvä kun on saatu edes aurinkoa?
- Kun säästää kauheasti rahaa lomareissuun, ei löydä sieltä mahtavasta kaupungista mitään, mihin edes tuhlata?
- Töitä on aina joko tosi paljoon tai ei juuri yhtään kerralla?
- Odottavan aika on niin himputin pitkä?
- ei osaa koskaan päättää, mitä oikeastaan tekisi hiuksilleen, tai minkävärisiksi ne todellakin haluaisi?
- Naiset aina leikkaavat tukkansa, kun ovat menneen naimisiin?
- Ja miksi he väittävät, että lyhyt tukka on pitkää helpompi?!
- Miksi jotkut päivittävät aina naamakirjansa englanniksi, vaikka eivät osaa englantia eikä sille ole juuri muutakaan tarvetta?
- Miksi puutun niin hanakasti toisten virheisiin?
- Miksi aina vain siskoni löytävät ne parhaat kenkäalennukset niistä kaikista ihanista korkkareista vaikka pitävät suurimman osan ajasta tennareita, kun taas minä en korkkareiden suurkuluttajana koskaan löydä niitä alennuksesta?
- Ja edelleen: miksi en koskaan malta katsoa alennuksia kunnolla tai odottaa niitä?
- ja edelleen: miksi aina sen alennetun kengän vieressä oleva normaalihintainen on paljon kauniimpi ja mieluisempi ostos?
- Miksi en ole vieläkään lopettanut kynsien pureskelua?
- Miksi Apulanta ei voi treenata mun alakerrassa?
- Miksi viivyttelin vaihtoonlähtöä niin, että taidan olla yksin ensi vuoden, kun muut lähtevät?
- Miksi mainonta saa meidät ostamaan tarpeettomia ja ylihinnoiteltuja tavaroita, kun apteekkitavara olisi paljon parempi ja edullisempi vaihtoehto?
- Miksi ostin kalliit lenkkarit, kun ne eivät edes sovi jaloilleni ja miksi minulle ei kerrottu, että tämä on mahdollista ENNEN kuin ostin ne?
- Miksi lenkkareissa on vääränlainen tuki minun jaloilleni - tehden juoksemisharrastuksesta vielä hankalamman kuin sen aloittaminen jo henkisesti oli?
- Miksi Housuboy kutsuu tulevaa Lontoon reissua "Sitten, kun me mennään katsomaan sitä Arsenalin peliä" ?
- Miksi se Voicen unelmalaukku ei ikinä osu minun kohdalleni?
- Miksi puhelinmyyjät soittaa aina, kun nukun?
- Miksi jotkut pitävät asiakaspalvelijoita orjinaan ja alempana kansana? Ja miksi vastaavasti jotkut asiakaspalvelijat vievät huonon päivänsä töihin asiakkaan niskaan?,
- Miksi aurinko paistaa aina vain silloin, kun olen päivän töissä?
- Miksi nykyään niin harvat lähtevät mieluummin luontoon vaeltamaan kuin katsovat telkkaria?
- Miksei kukaan alle 30-vuotias koskaan nauti murtomaahiihdosta?
- Miksi naiset käyttävät ensimmäiset lomapäivänsä siivoamiseen ja miehet eivät koko loman aikana laita tikkua ristiin, koska "eivät tee hommia lomalla"
- Miksi sitä mieluummin pistää rahaa enemmän pieneen kuntosaliin, jossa on kiva omistaja ja mukava ilmapiiri kuin menee sinne halvempaan ja laajempaan kuntosaliin, jossa saa kaiken samaan hintaan?
- Miksi työpaikan ruokalassa ei ole mitään hyvää, jos eväät jäävät kotiin ja sitten, kun on eväät, ruokalassa on useampi hyvä vaihtoehto tarjolla?
- Miksi nykyään on hyväksyttävää puuttua muiden säästämiseen, raha-asioihin ja muuhun? Miksi on hyväksyttävää kysyä: "eikö sulla mee kaikki rahat tuohon?"
- Miksi ei koskaan toteuta unelmaansa vaelluksesta/ mökkireissusta Lappiin, johon ei ota läppäriä ja jonka aikana ei vastaa puhelimeen: vain ulkoilee ja saunoo?
11. elokuuta 2010
2. elokuuta 2010
Suoraan sanottuna suurinpiirtein sellaista elämä on
Minun kesäni työrupeama lähenee loppuaan elokuun myötä. Minulla on ollut aivan ihana kesä! Olen nauttinut joka aamu siitä, että saan mennä töihin, saan tavata kivoja työkavereita, meillä on hyvä ilmpaiiri ja kiero huumori sekä siitä, että palkka kilahtaa tilille oikein ja ajoissa. Toissa viikko oli oikein rankka kahden henkilön lomittamisen ansiosta, mutta siitäkin selvittiin. Toki joinakin aamuina olisi ollut kiva jäädä vielä nukkumaan, mutta toisaalta olenkin liukumasta huolimatta repinyt itseni ylös viiden jälkeen ja ollut työpaikalla puoli seitsemältä. Silti en ole ajatellut kertaakaan, että pakko mennä töihin, ehen. Minä saan käydä töissä ja ihana niin.
Tässä on sitten se kivoin uutinen: minä olen tienannut itselleni kesän ajan ulkomaanmatkaa, jolle lähdemme Housuboyn kanssa syyskuussa. Matkamme on täydellinen, kunhan saamme vielä hankittua loman ajalle sijoittuvaan jalkapallopeliin liput. Me suuntaamme siis taas Lontooseen! <3 Ja jos hurahdan siihen kaupunkiin yhtään enempää, alamme varmaan miettimään Housuboyn kanssa vakavasti muuttoa ulkomaille joksikin aikaa, kun olemme vielä kumpikin nuoria.
Elämänmuutokseni sujuu nyt aika mukavasti. Olen puolessatoista viikossa vaa'an mukaan pudottanut 1,5kg painosta siitäkin huolimatta, että viikonloppu tuli väliin ja lauantaina tapahtui pieni notkahdus herkuttelun muodossa. Mutta olen ylpeä itsestäni, sillä perusluonteeltani olen laiska ja nyt olen jaksanut jo puolitoista viikkoa pysyä päätöksessäni liikkua, syödä terveellisesti ja laihtua. Tämä lopullinen kylmä saavi vettä niskaan päätöksessäni oli pikku käynti vaa'alla tuolloin 1,5 viikkoa sitten ja ymmärrys siitä, että olen seurustelun aloitettuani lihonut 15kg. Kaikki kyllä sanovat, että sitä ei huomaa (, koska se on tullut niin pikku hiljaa), mutta minä huomaan: en jaksa samalla tavalla, väsyn helpommin portaissa, en jaksa juosta juuri ollenkaan, tunnen oloni raskaaksi ja lähes joka kerta, kun näen vatsani, tulee kamala morkkis. Kaikista vaikeinta tässä remontissa? Vaivannäkö. Se, että ei voi hakea pitsaa, kun ei jaksa tehdä ruokaa tai kiinalaista tai mussuttaa vain jotain. On pakko kasata itselleen välipalaksi ruisleipä raejuustolla ja kalkkunalla tai pitää työpaikalla koko ajan naposteluporkkanoita käden ulottuvilla. Kaikki täytyy aluksi suunnitella. Joskus terveellisesti syöminen on tullut minulta todellakin luonnostaan, mutta nyt siihen on ikään kuin opeteltava takaisin. Onnekas olen siksi, että ne eväät minulta löytyy: äitini on opettanut minut hyvin tähän ja olen pienestä pitäen tiennyt, miten pitäisi ja ei pitäisi syödä.
Olo on kuitenkin jo nyt parempi ja joka liikuntasuorituksen ja pullapalan ohituksen jälkeen taputan itseäni selkään: pikku hiljaa. Toivoisin, että ihonikin alkaisi jo pian reagoida muutokseen, sillä se on edelleen pahassa pahassa kunnossa. Kasvohoito olisi varmasti omiaan.
Vielä näin viikon alkuun lisään, että viime yö meni meillä todella vakavassa keskustelussa Housuboyn kanssa ja minulla ei ole ikinä ollut näin helpottunut olo. Asiat saatiin puhuttua halki - minun huono käytökseni Housuboyta kohtaa, mistä se johtuu ja mitä pitäisi tehdä. Ihmettelen edelleen, miten Housuboy on jaksanut katsella tätä kiukutteluani niin kauan. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että saatan oikeastikin olla onnistunut muuttamaan Housuboyn elämänasenteita ja ajattelutapoja omalla asenteellani ja perheeni esimerkin avulla. Plus minulla näyttää olevan käsissäni kultakimpale. Tämä päivä taitaa mennä vähän väsyhuuruissa, mutta eiköhän se tästä. Toivotaan parasta ja itse ainakin menen tänään aivan uudella ja keveällä mielellä kotiin :)
Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!
Tässä on sitten se kivoin uutinen: minä olen tienannut itselleni kesän ajan ulkomaanmatkaa, jolle lähdemme Housuboyn kanssa syyskuussa. Matkamme on täydellinen, kunhan saamme vielä hankittua loman ajalle sijoittuvaan jalkapallopeliin liput. Me suuntaamme siis taas Lontooseen! <3 Ja jos hurahdan siihen kaupunkiin yhtään enempää, alamme varmaan miettimään Housuboyn kanssa vakavasti muuttoa ulkomaille joksikin aikaa, kun olemme vielä kumpikin nuoria.
Elämänmuutokseni sujuu nyt aika mukavasti. Olen puolessatoista viikossa vaa'an mukaan pudottanut 1,5kg painosta siitäkin huolimatta, että viikonloppu tuli väliin ja lauantaina tapahtui pieni notkahdus herkuttelun muodossa. Mutta olen ylpeä itsestäni, sillä perusluonteeltani olen laiska ja nyt olen jaksanut jo puolitoista viikkoa pysyä päätöksessäni liikkua, syödä terveellisesti ja laihtua. Tämä lopullinen kylmä saavi vettä niskaan päätöksessäni oli pikku käynti vaa'alla tuolloin 1,5 viikkoa sitten ja ymmärrys siitä, että olen seurustelun aloitettuani lihonut 15kg. Kaikki kyllä sanovat, että sitä ei huomaa (, koska se on tullut niin pikku hiljaa), mutta minä huomaan: en jaksa samalla tavalla, väsyn helpommin portaissa, en jaksa juosta juuri ollenkaan, tunnen oloni raskaaksi ja lähes joka kerta, kun näen vatsani, tulee kamala morkkis. Kaikista vaikeinta tässä remontissa? Vaivannäkö. Se, että ei voi hakea pitsaa, kun ei jaksa tehdä ruokaa tai kiinalaista tai mussuttaa vain jotain. On pakko kasata itselleen välipalaksi ruisleipä raejuustolla ja kalkkunalla tai pitää työpaikalla koko ajan naposteluporkkanoita käden ulottuvilla. Kaikki täytyy aluksi suunnitella. Joskus terveellisesti syöminen on tullut minulta todellakin luonnostaan, mutta nyt siihen on ikään kuin opeteltava takaisin. Onnekas olen siksi, että ne eväät minulta löytyy: äitini on opettanut minut hyvin tähän ja olen pienestä pitäen tiennyt, miten pitäisi ja ei pitäisi syödä.
Olo on kuitenkin jo nyt parempi ja joka liikuntasuorituksen ja pullapalan ohituksen jälkeen taputan itseäni selkään: pikku hiljaa. Toivoisin, että ihonikin alkaisi jo pian reagoida muutokseen, sillä se on edelleen pahassa pahassa kunnossa. Kasvohoito olisi varmasti omiaan.
Vielä näin viikon alkuun lisään, että viime yö meni meillä todella vakavassa keskustelussa Housuboyn kanssa ja minulla ei ole ikinä ollut näin helpottunut olo. Asiat saatiin puhuttua halki - minun huono käytökseni Housuboyta kohtaa, mistä se johtuu ja mitä pitäisi tehdä. Ihmettelen edelleen, miten Housuboy on jaksanut katsella tätä kiukutteluani niin kauan. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että saatan oikeastikin olla onnistunut muuttamaan Housuboyn elämänasenteita ja ajattelutapoja omalla asenteellani ja perheeni esimerkin avulla. Plus minulla näyttää olevan käsissäni kultakimpale. Tämä päivä taitaa mennä vähän väsyhuuruissa, mutta eiköhän se tästä. Toivotaan parasta ja itse ainakin menen tänään aivan uudella ja keveällä mielellä kotiin :)
Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!
24. heinäkuuta 2010
En ikinä kyllästy
- näkemään ystävän kasvoja sattumalta väkijoukossa
- kuulemaan ystävän ääntä vaikeina hetkinä
- siihen tunteeseen, mitkä uudet ihanat kengät tuovat, kun ne saa asettaa hyllyyn
- olemaan joskus ihan rauhassa ja ihan yksin (silloin, kun se on oma valinta)
- siihen ihanaan tunteeseen, minkä saa siitä, että olen onnistunut saamaan yhdenkin lapsen ymmärtämään jotain opettamastani
-matkustamaan maailmalla
- siihen tunteeseen, kun pääsee matkan jälkeen omaan sänkyyn
- järjestämään juhlia ystäville
- tunteeseen, jonka saa erittäin rankasta urheilusuorituksesta
- siihen, kun pikkusisko soittaa mulle hyvästä koenumerosta
-siihen, kun mummi nipistää poskista
- varrassiikaan ja uusiin perunoihin kuppikastikkeella
-oman maan mansikoihin ja vaniljajäätelöön
- hiihtämiseen Raattaman maisemissa
- mökkeilyyn omalla mökillä
-juoksemiseen mökkisaunan ja Kemijoen välissä edestakaisin
- niihin hetkiin, jolloin on oikeasti tyytyväinen ulkonäköönsä
- onnistumisentunteeseen kovan työn jälkeen
- positiiviseen palautteeseen työstä
- kauniisiin sanoihin
-hyvään musiikkiin
- illanistujaisiin mun tyttöjen kanssa
- mökkibileisiin, joista kukaan ei karkaa baariin
- shoppailuun oikealla fiiliksellä
- äitin kanssa kahvilassa istumiseen (äiti on opettanut mulle kahvilassaistumiskulttuurin. Siitä on siirtynyt rakkaus kahvilassa istumiseen ihan kenen kaverin kanss vain)
- katsomaan Rimakauhua ja Rakkautta -uusintoja
- Alppimaisemiin (en myöskään koskaan kyllästy huokailemaan niille)
- hiplaamaan sileää tukkaani, kun olen jaksanut suoristaa sen :D
- siihen tunteeseen, kun kävelee kadulla ja on täysin tietoinen siitä, että ne katseet, joita saa osakseen, ovat luultavasti ihailua (tämä siksi, että näin ei todellakaan käy usein)
- iltanuotion tunnelmaan
- katsomaan, kun siskoni tanssii
- kuulemaan, kuinka toinen siskoni perustelee mielipiteitään niin persteellisen kypsästi
- makoilemaan äidin kainalossa
- kuuntelemaan iskän joutavia yksinpuheluita
- suojelemaan pikkusiskoja (liiallisuuksiin asti)
- nauramaan Kummelille, ja muutenkin äärettömän huonolle ja hyvälle huumorille
- tekemään aikatauluja, suunnitelmia ja haaveilemaan
- puhumaan joka tilaisuuden tullen ranskalaisten/ englantilaisten/ espanjalaisten/ saksalaisten/ ruotsalaisten kanssa saadakseni puhua kieltä
- tunteeseen molemminpuolisesta kunnioituksesta, rakkaudesta tai arvostuksesta
- luokkahuoneen kuhinaan ja lasten energiaan
- tanssimaan
- rakastamaan
- nauramaan
- itkemään ilosta ja surusta
- elämään
8. kesäkuuta 2010
Nousee päivä, laskee päivä
Minun ukkini on ollut halki elämäni tärkeimpiä henkilöitä. Hän opetti minulle lapsuudesta asti käyttäytymistä, sitä kuinka tärkeää on auttaa ja välittää, kuinka työnteko palkitaan ja kuinka englantia lausutaan - muutamia mainitakseni. Vietin lapsuudessani tolkuttomia määriä mummolassa, sillä se vaan oli kivempi paikka kuin esim. koulun iltapäiväkerho. Olen saattanut jopa pari kertaa suurennella kuumeoireitani, koska tiesin pääseväni mummolaan hoitoon (maailman parhaat herkut, piirretyt ja hoito).
Opintojen edistyessä ukki käytti tuntikausia kerratakseen kanssani englantia, opettaakseen minulle rakenteita, joita koulu ei enää meille opettanut ja korjatakseen lausumistani oikeaan brittienglannin suuntaan ;) Varsinkin varhaisessa vaiheessa tästä oli minulle huomattavasti etua ja tulokset puhuivat puolestaan. Ukki auttoi minua aina sairastumiseensa asti.
Lisäksi soitin viulua kuusivuotiaasta asti, jolloin ukki pelasti vanhempieni päivän useampaan otteesseen, kun jostain syystä ei minua olisi ehdittykään viedä soittamaan. Hän saattoi ilmestyä kovina pakkaspäivinä yhtäkkiä aamulla kotiovellemme ilmoittamaan, että vie meidät kouluun. Ukki kävi meillä autollaan harva se päivä aina sairastumiseensa asti. Kovin paikka ukille sairastumisessa olikin ajokyvyn menettäminen.
Ukki on ollut tukeni ja turvani aina (maailmani romahtamiseen) vuoteen 2003 asti, jolloin hän sai aivoinfarktin ja halvautui vasemmalta puoleltaan. Siitä lähtien ihminen, joka oli käyttänyt lähes kaiken aikansa muista huolehtimiseen alkoi olla se huolehdittava. Ja edelleen ukki opetti minua: hyväksymään fyysisen vamman, henkiset rasitteet, joita tilanne toi ja ymmärtämään paremmin invalidien tilannetta. Hän teki minusta ihmisen, joka palavalla raivolla puolusti vammaisten oikeuksia, puhumattakaan niistä kaupan invapaikoista, jotka oli vienyt aina joku, joka haki niin paljon kaljaa, että auto oli saatava lähelle. Liikennepoliisin taipumukset ovatkin varmaan tulleet suggestion kautta ukilta :D
Ennen kaikkea me kaikki opimme joustamaan, ymmärtämään, olemaan kärsivällisiä ja tukemaan toisiamme. Ukin tilanne opetti meidät tuntemaan mummin: mummi luotti paikkakuntansa lapsenlapsiin kuin kallioon ja olen onnellinen, että etäinen ja jokseenkin viileä, jopa pelottava mummi on nykyään myös minulle tärkeä ihminen. Eilen juuri olimme vierekkäin, kun mummi ei enää jaksanut seistä.
Vaikka ukkini eläisi vielä kymmenen vuotta, en ikinä tämän eliniän aikana voisi korvata hänen hyväntekeväisyyttään. En varsinkaan pysty siihen yhtä pyyteettömästi ja kärsivällisesti kuin ukkini on pystynyt. Kai suurin katumukseni onkin, että ukki ei tiennyt sitä laajuuttaa, jolla häntä arvostettiin silloin, kun hän oli vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ukki tuki vaimonsa leskeksi jäänyttä siskoa väsymättä, tuki vanhempiani lastenhoidossa, tuki meitä useampaan otteeseen rahallisesti ja henkisesti sekä auttoi Lions Clubin aikanaan mm. järjestämään kävelykyvyttömän venäläistytön leikkauksen (, joka tanssi pari vuotta myöhemmin jo balettia). Elämä ei aina kohtele meitä reilusti.
Olen ajatellut ukin tilan huonontuessa jopa niin, että ukin pitäisi jo saada mennä. Ukkia pelottaa olla sairaalassa, pelottaa, mitä tapahtuu, eikä hän enää ymmärrä koko tilannetta. Mummin poistuminen paikalta kauhistuttaa häntä kuten myös oma sairaus. Olen ottanut etäisyyttä tilanteeseen, koska ukki on ollut sairas jo niin kauan aikaa, että en uskonut tilanteen olevan niin paha kuin se on ja lisäksi siksi, että tilannetta on helpompi käsitellä. Eilen, kun näin sairaalassa rakkaan ukin niiden letkujen keskellä, kuihtuneena kuin varjo entisestään ja lohdutin itkevää mummia, tajusin silti sen hienouden, että minulla on ollut niin kauan ukki. Kuten myös sen upean elämän, jonka hän on elänyt mummin kanssa, mitä ukki on tehnyt ajallaan ja kuinka se perintö jää meille.
Tällä hetkellä siis tämä bloggaaja joko kirjoittaa suruunsa tai jättää kirjoittamatta - aika näyttää. Tällä hetkellä kuitenkin olo on aika maassa ja jaksaminen vähäistä. Kauhein tunne on pinnistellä sairaalassa muiden tukena, koska en tunne että minulla on oikeutta itkeä, kun muilla on varmasti vielä pahempi olla. Sairasvuoteelta ei malttaisi lähteä pois, mutta toisaalta paha olo puskee päälle niin valtavina aaltoina, että potilaan luonakin on vaikea olla. Takaraivossa on ymmärrys siitä, että ukin pitäisi saada mennä - on lupa antaa periksi. Sydämessä tuska on hirmuinen ja itsekkyys huutaa vastaan: pysy vielä täällä!
Opintojen edistyessä ukki käytti tuntikausia kerratakseen kanssani englantia, opettaakseen minulle rakenteita, joita koulu ei enää meille opettanut ja korjatakseen lausumistani oikeaan brittienglannin suuntaan ;) Varsinkin varhaisessa vaiheessa tästä oli minulle huomattavasti etua ja tulokset puhuivat puolestaan. Ukki auttoi minua aina sairastumiseensa asti.
Lisäksi soitin viulua kuusivuotiaasta asti, jolloin ukki pelasti vanhempieni päivän useampaan otteesseen, kun jostain syystä ei minua olisi ehdittykään viedä soittamaan. Hän saattoi ilmestyä kovina pakkaspäivinä yhtäkkiä aamulla kotiovellemme ilmoittamaan, että vie meidät kouluun. Ukki kävi meillä autollaan harva se päivä aina sairastumiseensa asti. Kovin paikka ukille sairastumisessa olikin ajokyvyn menettäminen.
Ukki on ollut tukeni ja turvani aina (maailmani romahtamiseen) vuoteen 2003 asti, jolloin hän sai aivoinfarktin ja halvautui vasemmalta puoleltaan. Siitä lähtien ihminen, joka oli käyttänyt lähes kaiken aikansa muista huolehtimiseen alkoi olla se huolehdittava. Ja edelleen ukki opetti minua: hyväksymään fyysisen vamman, henkiset rasitteet, joita tilanne toi ja ymmärtämään paremmin invalidien tilannetta. Hän teki minusta ihmisen, joka palavalla raivolla puolusti vammaisten oikeuksia, puhumattakaan niistä kaupan invapaikoista, jotka oli vienyt aina joku, joka haki niin paljon kaljaa, että auto oli saatava lähelle. Liikennepoliisin taipumukset ovatkin varmaan tulleet suggestion kautta ukilta :D
Ennen kaikkea me kaikki opimme joustamaan, ymmärtämään, olemaan kärsivällisiä ja tukemaan toisiamme. Ukin tilanne opetti meidät tuntemaan mummin: mummi luotti paikkakuntansa lapsenlapsiin kuin kallioon ja olen onnellinen, että etäinen ja jokseenkin viileä, jopa pelottava mummi on nykyään myös minulle tärkeä ihminen. Eilen juuri olimme vierekkäin, kun mummi ei enää jaksanut seistä.
Vaikka ukkini eläisi vielä kymmenen vuotta, en ikinä tämän eliniän aikana voisi korvata hänen hyväntekeväisyyttään. En varsinkaan pysty siihen yhtä pyyteettömästi ja kärsivällisesti kuin ukkini on pystynyt. Kai suurin katumukseni onkin, että ukki ei tiennyt sitä laajuuttaa, jolla häntä arvostettiin silloin, kun hän oli vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ukki tuki vaimonsa leskeksi jäänyttä siskoa väsymättä, tuki vanhempiani lastenhoidossa, tuki meitä useampaan otteeseen rahallisesti ja henkisesti sekä auttoi Lions Clubin aikanaan mm. järjestämään kävelykyvyttömän venäläistytön leikkauksen (, joka tanssi pari vuotta myöhemmin jo balettia). Elämä ei aina kohtele meitä reilusti.
Olen ajatellut ukin tilan huonontuessa jopa niin, että ukin pitäisi jo saada mennä. Ukkia pelottaa olla sairaalassa, pelottaa, mitä tapahtuu, eikä hän enää ymmärrä koko tilannetta. Mummin poistuminen paikalta kauhistuttaa häntä kuten myös oma sairaus. Olen ottanut etäisyyttä tilanteeseen, koska ukki on ollut sairas jo niin kauan aikaa, että en uskonut tilanteen olevan niin paha kuin se on ja lisäksi siksi, että tilannetta on helpompi käsitellä. Eilen, kun näin sairaalassa rakkaan ukin niiden letkujen keskellä, kuihtuneena kuin varjo entisestään ja lohdutin itkevää mummia, tajusin silti sen hienouden, että minulla on ollut niin kauan ukki. Kuten myös sen upean elämän, jonka hän on elänyt mummin kanssa, mitä ukki on tehnyt ajallaan ja kuinka se perintö jää meille.
Tällä hetkellä siis tämä bloggaaja joko kirjoittaa suruunsa tai jättää kirjoittamatta - aika näyttää. Tällä hetkellä kuitenkin olo on aika maassa ja jaksaminen vähäistä. Kauhein tunne on pinnistellä sairaalassa muiden tukena, koska en tunne että minulla on oikeutta itkeä, kun muilla on varmasti vielä pahempi olla. Sairasvuoteelta ei malttaisi lähteä pois, mutta toisaalta paha olo puskee päälle niin valtavina aaltoina, että potilaan luonakin on vaikea olla. Takaraivossa on ymmärrys siitä, että ukin pitäisi saada mennä - on lupa antaa periksi. Sydämessä tuska on hirmuinen ja itsekkyys huutaa vastaan: pysy vielä täällä!
2. kesäkuuta 2010
Hakusessa rehellinen työnantaja
Ensiksikin, tämä kirjoitus ei koske missään nimessä NYKYISTÄ työnantajaani, vaan lähes kaikkia muita.
Toisaalta toivoisin, että minulla olisi enemmänkin lukijoita, jolloin tarvittavaa keskustelua syntyisi enemmän, sillä tämä aihe saa aina sappeni kiehumaan eniten siitä turhautuksesta, että tiedän meidän olevan lähes voimattomia muuttamaan asioita. Mutta olen nyt kuunnellut siskoni Artesaanin työkulkua ja olen tavattoman pettynyt omassakin työhistoriassa moniinkin asioihin.
Ensiksikin, meillähän on vaitiolovelvollisuus työpaikkaa koskevista asoioista. Joo, ymmärrän, että omasta firmastani en saa sanoa edes, meneekö firmalla nyt hyvin vai huonosti. Mutta entä silloin, kun työnantaja suorastaan kusettaa palkallistaan? Onko meillä velvollisuus vain pitää naamamme kiinni, vaikka petos olisi selvä? Oma siskoni on esim. riitauttanut työsopimuksensa PAM:in kanssa, mutta asialle ei näytä siltikään tapahtuvan mitään.
Hän aloitti yli kolme vuotta sitten firmassa, jossa meni loistavasti ensimmäiset kaksi vuotta. Tykkäsi pomosta, työkavereista ja jopa työstään. Siinä vaiheessa, kun minäkin hyppäsin työpaikan remmiin, asiat olivat vielä ok. Sitten alkoi tulla erään työ"kaverin" toimesta juoruamista, joka kohdistui minuun tai siskooni ja varsinkin siskooni erittäin ikävällä tavalla. Tämä työntekijä soitteli meille aina vuorotellen vuoronvaihdoista, joilla olisi itse saanut vapaapäiviä. Suostuin näihin, kun tarvitsin itse rahaa, mutta vähitellen en enää jaksanut, kun vastapalveluksiin ei suostuttu.
Pomo meni tämän työntekijän puolelle siitä huolimatta, että pohjalla oli aiemman käytöksen perusteella hänellä mm. valituksia ja varoituksia (puhumattakaan melko epämärääisistä sairaspoissaoloista, kun ei saatukaan vuoroa vaihdettua). Puuttumatta siihen, kuinka rehellinen hän todellisuudessa oli tai ei, nyt hänen kertomansa juorut menivät läpi tosina - siskoni tappioksi. Kaikki eskaloitui lokakuussa siskoni nyrjäytettyä nilkkansa ja saatua 1,5 kuukauden sairasloman, jonka ansiosta pomo joutui itse tekemään kovia tunteja korvatakseen poissaolon. Sen jälkeen ei tullut tunteja, ei sairaspäiviltä korvauksia jne. Minuunkin suhtautuminen paheni koko ajan, vaikka tuolloin kiitettiinkiin siitä, että tein ylimääräisiä vuoroja. Siskoani ei ole sanottu irti edelleenkään, mutta tunteja ei tule enää sen jälkeen, kun otti yhteyttä PAM:iin ja ei juuri tullut sitä ennenkään. Näin ollen siskoni, joka oli 2 vuotta ihana työntekijä, jota käytiin meillä kotiovella jopa henk. koht. kehumassa, oli yhtäkkiä heittopussi ja pohjasakkaa.
Onhan tästäkin varmasti velvollisuus olla hiljaa, mutta miksi? Miksi pitää vaieta, että työnantaja kohtelee työntekijöitä väärin? Se, että kirjoitan asiasta julkisesti, saattaa aiheuttaa vaikeuksia, mutta tunnen tapauksen, jossa juoruaminenkin riitti:
Ensimmäinen pitkä työsuhteeni oli kaupan kassalla, jossa pomo ei noudattanut työntekijöiden sopimuksia. Kun viides pidetyistä kassatytöistä lähti heppoisin perustein omasta tahdostaan, asiakkaiden häviämistä ei enää voinut olla huomaamatta: puskaradio oli kiertänyt viestittäen karua sanomaa - tuonne emme halua viedä rahojamme. On toki totta, että kaikkiin tällainen asia ei vaikuta, mutta meillä näin kävi. Mies joutui vaikeuksiin ennen todella suositun firmansa kanssa ja tietääkseni vararikkoon. Minusta tämä on siinä mielessä positiivinen sanoma, että ihmiset edelleen välittävät siitä, mikä on oikein. (Tosin en soisi kenellekään kuitenkaan koko elinkeinon menettämistä.)
Seuraavaksi tekisi oikein mieli nimetä firma nimeltä, niin paljon ihmetyttää tämä toiminta. Siskoni toimi alusvaatemyyjänä. Periaate sama kuin esim. Tupperwarella, eli kutsutaan porukka koolle, katsellaan (, sovitetaan) ja ostetaan. Toiminnan aloitus vaati työntekijältä panostuksena 1400e mallistoon, jossa siis yhtiö ei tullut yhtään vastaan vaan mallisto menee työntekijälle. (Toki asiasta voi mainita verottajalle). Jokainen uusi mallisto markkinoilla oli myös ostettava näyttötarkoitukseen. Sen lisäksi vaatetangosta piti maksaa 150e, mikä on mielestäni aika arvokkaan kuuloinen summa. Kun itse palautin ekat rintsikkani takaisin sopimattomina, olin avannut pakkauspussin väärin (pitkittäissunnassa), niitä ei saanut enää palauttaa. Väitettiin, että ne olivat käytetyt, vaikka niissä oli kaikki paperitkin tallella. Siis mitä eroa sillä on, miten pussin avaa? Kustannukset menivät siskoni hoidettaviksi, sillä tämä kuulemma luki ohjeessa. Tämähän on ihan selvästi postimyyntilain vastaista. Lisäksi maksuaikaa on viikko, mikä on sekin vastoin lakia: Suomessa lain mukaan maksu on saatava 2 viikkoa ennen eräpäivää.
Omat kokemukseni ovat hyvin laajat. Voin sanoa rehellisesti, että ainoat täysin rehelliset työnantajani ovat olleet nykyinen ja kunta. Muuten kautta linjan jokainen pieni ja keskisuuri yritys on jollain tavalla ottanut vähän takaisin päin. Edelleen minusta on kaikista oudoin oli tämä eräs firma, joka lupasi palkanmaksun tiettynä päivänä perusteli palkan maksamatta jättämistä sillä, että maksaja oli kipeä. Ymmärrän, että pieni firma, mutta vaikka maksaja kuinka olisi kipeä, näistä on pidettävä kiinni. Työntekijällähän ei ole velvollisuutta mennä töihin, mikäli ei palkka ole tullut. Itse olin jo silloin työkomennuksella ulkomailla, joten tämä ei ollut vaihtoehto.
Sitten on vielä puhelinmyynti: nuoria ei oteta muuallekaan, joten nämä firmat, joista suurin osa ei maksa edes takuupalkkaa, pestaavat "epätoivoiset" nuoret heille ilmaan minkäänlaisia palkkatakuita saati joustoa esim. työaikaan.
Mitä mieltä te olette tästä asiasta? Pitäisikö vain olla hiljaa? Miten toimitaan tilanteessa, joissa oikeuksiaan pitäisi puolustaa, mutta se vaarantaa oleellisesti tarvittavan paikan? Miksi LAKEJA ei tarvitse työnantajan noudattaa, mutta työntekijän pitää, tai saa potkut? Millaisia kokemuksia teillä on? Minusta aihen tarvitsisi enemmän huomiota.
Toisaalta toivoisin, että minulla olisi enemmänkin lukijoita, jolloin tarvittavaa keskustelua syntyisi enemmän, sillä tämä aihe saa aina sappeni kiehumaan eniten siitä turhautuksesta, että tiedän meidän olevan lähes voimattomia muuttamaan asioita. Mutta olen nyt kuunnellut siskoni Artesaanin työkulkua ja olen tavattoman pettynyt omassakin työhistoriassa moniinkin asioihin.
Ensiksikin, meillähän on vaitiolovelvollisuus työpaikkaa koskevista asoioista. Joo, ymmärrän, että omasta firmastani en saa sanoa edes, meneekö firmalla nyt hyvin vai huonosti. Mutta entä silloin, kun työnantaja suorastaan kusettaa palkallistaan? Onko meillä velvollisuus vain pitää naamamme kiinni, vaikka petos olisi selvä? Oma siskoni on esim. riitauttanut työsopimuksensa PAM:in kanssa, mutta asialle ei näytä siltikään tapahtuvan mitään.
Hän aloitti yli kolme vuotta sitten firmassa, jossa meni loistavasti ensimmäiset kaksi vuotta. Tykkäsi pomosta, työkavereista ja jopa työstään. Siinä vaiheessa, kun minäkin hyppäsin työpaikan remmiin, asiat olivat vielä ok. Sitten alkoi tulla erään työ"kaverin" toimesta juoruamista, joka kohdistui minuun tai siskooni ja varsinkin siskooni erittäin ikävällä tavalla. Tämä työntekijä soitteli meille aina vuorotellen vuoronvaihdoista, joilla olisi itse saanut vapaapäiviä. Suostuin näihin, kun tarvitsin itse rahaa, mutta vähitellen en enää jaksanut, kun vastapalveluksiin ei suostuttu.
Pomo meni tämän työntekijän puolelle siitä huolimatta, että pohjalla oli aiemman käytöksen perusteella hänellä mm. valituksia ja varoituksia (puhumattakaan melko epämärääisistä sairaspoissaoloista, kun ei saatukaan vuoroa vaihdettua). Puuttumatta siihen, kuinka rehellinen hän todellisuudessa oli tai ei, nyt hänen kertomansa juorut menivät läpi tosina - siskoni tappioksi. Kaikki eskaloitui lokakuussa siskoni nyrjäytettyä nilkkansa ja saatua 1,5 kuukauden sairasloman, jonka ansiosta pomo joutui itse tekemään kovia tunteja korvatakseen poissaolon. Sen jälkeen ei tullut tunteja, ei sairaspäiviltä korvauksia jne. Minuunkin suhtautuminen paheni koko ajan, vaikka tuolloin kiitettiinkiin siitä, että tein ylimääräisiä vuoroja. Siskoani ei ole sanottu irti edelleenkään, mutta tunteja ei tule enää sen jälkeen, kun otti yhteyttä PAM:iin ja ei juuri tullut sitä ennenkään. Näin ollen siskoni, joka oli 2 vuotta ihana työntekijä, jota käytiin meillä kotiovella jopa henk. koht. kehumassa, oli yhtäkkiä heittopussi ja pohjasakkaa.
Onhan tästäkin varmasti velvollisuus olla hiljaa, mutta miksi? Miksi pitää vaieta, että työnantaja kohtelee työntekijöitä väärin? Se, että kirjoitan asiasta julkisesti, saattaa aiheuttaa vaikeuksia, mutta tunnen tapauksen, jossa juoruaminenkin riitti:
Ensimmäinen pitkä työsuhteeni oli kaupan kassalla, jossa pomo ei noudattanut työntekijöiden sopimuksia. Kun viides pidetyistä kassatytöistä lähti heppoisin perustein omasta tahdostaan, asiakkaiden häviämistä ei enää voinut olla huomaamatta: puskaradio oli kiertänyt viestittäen karua sanomaa - tuonne emme halua viedä rahojamme. On toki totta, että kaikkiin tällainen asia ei vaikuta, mutta meillä näin kävi. Mies joutui vaikeuksiin ennen todella suositun firmansa kanssa ja tietääkseni vararikkoon. Minusta tämä on siinä mielessä positiivinen sanoma, että ihmiset edelleen välittävät siitä, mikä on oikein. (Tosin en soisi kenellekään kuitenkaan koko elinkeinon menettämistä.)
Seuraavaksi tekisi oikein mieli nimetä firma nimeltä, niin paljon ihmetyttää tämä toiminta. Siskoni toimi alusvaatemyyjänä. Periaate sama kuin esim. Tupperwarella, eli kutsutaan porukka koolle, katsellaan (, sovitetaan) ja ostetaan. Toiminnan aloitus vaati työntekijältä panostuksena 1400e mallistoon, jossa siis yhtiö ei tullut yhtään vastaan vaan mallisto menee työntekijälle. (Toki asiasta voi mainita verottajalle). Jokainen uusi mallisto markkinoilla oli myös ostettava näyttötarkoitukseen. Sen lisäksi vaatetangosta piti maksaa 150e, mikä on mielestäni aika arvokkaan kuuloinen summa. Kun itse palautin ekat rintsikkani takaisin sopimattomina, olin avannut pakkauspussin väärin (pitkittäissunnassa), niitä ei saanut enää palauttaa. Väitettiin, että ne olivat käytetyt, vaikka niissä oli kaikki paperitkin tallella. Siis mitä eroa sillä on, miten pussin avaa? Kustannukset menivät siskoni hoidettaviksi, sillä tämä kuulemma luki ohjeessa. Tämähän on ihan selvästi postimyyntilain vastaista. Lisäksi maksuaikaa on viikko, mikä on sekin vastoin lakia: Suomessa lain mukaan maksu on saatava 2 viikkoa ennen eräpäivää.
Omat kokemukseni ovat hyvin laajat. Voin sanoa rehellisesti, että ainoat täysin rehelliset työnantajani ovat olleet nykyinen ja kunta. Muuten kautta linjan jokainen pieni ja keskisuuri yritys on jollain tavalla ottanut vähän takaisin päin. Edelleen minusta on kaikista oudoin oli tämä eräs firma, joka lupasi palkanmaksun tiettynä päivänä perusteli palkan maksamatta jättämistä sillä, että maksaja oli kipeä. Ymmärrän, että pieni firma, mutta vaikka maksaja kuinka olisi kipeä, näistä on pidettävä kiinni. Työntekijällähän ei ole velvollisuutta mennä töihin, mikäli ei palkka ole tullut. Itse olin jo silloin työkomennuksella ulkomailla, joten tämä ei ollut vaihtoehto.
Sitten on vielä puhelinmyynti: nuoria ei oteta muuallekaan, joten nämä firmat, joista suurin osa ei maksa edes takuupalkkaa, pestaavat "epätoivoiset" nuoret heille ilmaan minkäänlaisia palkkatakuita saati joustoa esim. työaikaan.
Mitä mieltä te olette tästä asiasta? Pitäisikö vain olla hiljaa? Miten toimitaan tilanteessa, joissa oikeuksiaan pitäisi puolustaa, mutta se vaarantaa oleellisesti tarvittavan paikan? Miksi LAKEJA ei tarvitse työnantajan noudattaa, mutta työntekijän pitää, tai saa potkut? Millaisia kokemuksia teillä on? Minusta aihen tarvitsisi enemmän huomiota.
1. kesäkuuta 2010
Se mikä ei tapa, sattuu niin perkeleesti
Sain eilen illalla kandini arvostelun ja menin jännityksellä katsomaan arvosanaehdotustani sähköpostista palautettuani toisen esseen, jonka luulin olevan kevään viimeinen. Tehtyäni tänä vuonna n. 80 op:n työn, olin jo toivonut a) lepoa ja b) sitä kuuluisaa lausetta, että lopussa kiitos seisoo.
Nyt onkin sitten tilalla
a)itsensä epäily
b) vakava mietintä alan vaihdosta
c) rankka eilisyö
d) melko raskas olotila
Kandini on saanut arvosanaksi alustavasti kakkosen. Eli että ei mene läpi käytännössä. Virheet liittyvät liiallisiin yhksityiskohtiin ja konvetioiden käyttöön. Tässä suuttumus on suurin, koska meillä ei ole minkäänlaista tutkimuskurssia, jossa olisi annettu alustavaa opetusta aiheesta. Ei mikään tekosyy, sillä esim. Päivänsäde on saanut nelosen (, mistä iloitsen hänen puolestaan aivan älyttömästi)!
Alkukesän kivat jutut (esim. Sinkkuelämää2 -ensi-ilta) saa luultavasti jäädä, kuten myös Whitney Houstonin keikkareissu jää luultavasti mahd. lyhyeksi. Minun koko vuoden kasvattama positiivinen asenne sai kyllä kovan kolauksen, sillä nyt on kaksi aikaa rakata kandityötäni rajusti. Eniten kauhua tuottaa se, että kuvittelin työtäni hyväksi ja nyt kyseenalaistan kaiken työni, oman taitoni ja osaamiseni.
Eilisyö meni itkiessä ja tänään pitäisi alkaa takaisin työhön tämän jo alkaneen oikean työn lisäksi: tätä rytmiä oli jatkunut jo kaksi viikkoa ja nyt valoa ei näykään tunnelin päässä. Eniten säälin Housboyta: hän kärsii kaiken vierestä - kiukkuni, itkuni, turhautumiseni ja suruni sekä sen purkamisen häneen.
Ei se auta, töihin on alettava ja toivottava edes kolmosta tämän rupeaman päätteeksi.
Nyt onkin sitten tilalla
a)itsensä epäily
b) vakava mietintä alan vaihdosta
c) rankka eilisyö
d) melko raskas olotila
Kandini on saanut arvosanaksi alustavasti kakkosen. Eli että ei mene läpi käytännössä. Virheet liittyvät liiallisiin yhksityiskohtiin ja konvetioiden käyttöön. Tässä suuttumus on suurin, koska meillä ei ole minkäänlaista tutkimuskurssia, jossa olisi annettu alustavaa opetusta aiheesta. Ei mikään tekosyy, sillä esim. Päivänsäde on saanut nelosen (, mistä iloitsen hänen puolestaan aivan älyttömästi)!
Alkukesän kivat jutut (esim. Sinkkuelämää2 -ensi-ilta) saa luultavasti jäädä, kuten myös Whitney Houstonin keikkareissu jää luultavasti mahd. lyhyeksi. Minun koko vuoden kasvattama positiivinen asenne sai kyllä kovan kolauksen, sillä nyt on kaksi aikaa rakata kandityötäni rajusti. Eniten kauhua tuottaa se, että kuvittelin työtäni hyväksi ja nyt kyseenalaistan kaiken työni, oman taitoni ja osaamiseni.
Eilisyö meni itkiessä ja tänään pitäisi alkaa takaisin työhön tämän jo alkaneen oikean työn lisäksi: tätä rytmiä oli jatkunut jo kaksi viikkoa ja nyt valoa ei näykään tunnelin päässä. Eniten säälin Housboyta: hän kärsii kaiken vierestä - kiukkuni, itkuni, turhautumiseni ja suruni sekä sen purkamisen häneen.
Ei se auta, töihin on alettava ja toivottava edes kolmosta tämän rupeaman päätteeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)