3. joulukuuta 2013

Odotusaika

Olen pohtinut pääni puhki, että milloin uskallan asiasta kertoa, milloin on sopiva hetki jne. mutta nyt se taitaa selittelyt ja tekosyyt riittää.

Eli todellisuudessa olen siis saanut liikkua, mutta en laihtua. Koska vauvaa odottaessa kellekään ei sitä suositella, että laihtuisi, koska silloin äidin kroppa on kovemmilla kuin pitäisi ja elimistössä rasvoihin on varastoituneet ympäristömyrkyt, jotka saattavat lähteä liikeelle rasvojen liikkeellelähdön myötä. Liikunta kuitenkin mulla on jäänyt luvattoman vähälle ja ennen kaikkea salilla minun pitäisi käydä enemmän. Äitiyspolilla kuitenkin eilen sentään kehuttiin notkeuttani vielä nousta ihan itse rakenneultran tuolista ylös, eli ei oo mamma vielä ihan menettänyt vatsansa ponnistusvoimaa.

Jännä homma, että mulla meni niin kauan kertoa asiasta "julkisesti", vaikka se on ainoa asia, mihin elämä kiinnittyi viime aikoina. Yhtäkkiä, kun tieto raskaudesta tuli, siitä tuli minulle kaikki kaikessa. Koko elämän keskipiste muuttui kaikkineen ja fokus siirtyi ennen kaikkea lapseen. Ainoa asia, jonka halusin kertoa kaikille, elämäni onnellisin asia, piti kuitenkin pitää salassa aika pitkään. Siksikin mietin paljon tätä blogin kirjoittamista, että toivottavasti se negatiivisuus, mitä tuolla (julkaisemattomissa) kommenteissa ilmenee, ei siirry nyt syntymättömään viattomaan ihmisenalkuun - sitäkin on nimittäin näissä blogosfääreissä nähty.

Niinpä minä siis odottelin. Ensin, että viikon 12 niskaturvokekontrolli menisi hyvin. Noh, se meni. Ei sillä, että sillä oli meille mitään väliä, minä menin tutkimukseen vain siksi, että näin sen ihmisenalun eka kertaa. Enkä vieläkään uskaltanut kertoa. Nyt ollaan sitten viikolla 22 ja vasta eilen tuli varmistus, että kaikki rakenneultrassakin hyvin ja nyt uskallan kertoa asiasta kaikille. En voi vieläkään tajuta, että vuodesta 2011 alkanut henkilökohtainen terveyden kanssa kokemani helvetti ja toivottomuus ovat johtaneet siihen, että vain kaksi vuotta myöhemmin minulla on kaikki, mitä olen elämässä ikinä tohtinut pyytää ja toivoa. Ehkä siksikin se pelottaa, että olen niin onnellinen. Jossain takaraivossa jyskyttää koko ajan, että missähän välissä se tulee joku negatiivinen asia pilaamaan tätä onnea?


Kuva otettiin meidän Helsingin reissulta viime viikonlopulta. Surusilmän kaveri teki oharit hänelle heidän sopimalleen Volbeatin keikkareissulle ja siinä vaiheessa ryhdyttiin korvaaviin toimenpiteisiin. Minä isiltä autoa pyyteleen lainaan ja Surusilmä kyselemään  Metsäläistä (serkkuni Sählärin avopuoliso) mukaan keikalle. Onneksi pojilla oli oikeinkin hauskaa ja meillä tyttöjen kanssa. Yövyimme siis samaisen serkkuni luona ja siellä ihailimme meidän hauvavauvaa kuukauden edellä iässä olevaa yksilöä, joka on espanjan vesikoira rodultaan. Minä ajoin koko matkan ja voin kertoa, että olin aivan puhki! Se onkin tässä ollut oudointa raskaudessani, että olen ennen ollut niin energinen ja pystynyt pakottamaan itseni liikkeelle. Nyt en pysty mihinkään, jos kunnon väsy iskee. Onneksi Jörö-koira pitää minua liikkeessä noin neljä kertaa päivässä tehtävien pikku lenkkien ansiosta, jolloin menen ulos raittiiseen ilmaan kävelemään koiran niin vaatiessa.
Kävimme kahden serkkuni kanssa syömässä Virgin Oilissa torstaina poikien rokatessa keikalla ja perjantaina oli vuorossa shoppailu ja Surusilmän veljen perheen luona kyläily. Ah, mitä ihanuutta!


Minähän olen aika lailla sellainen jouluihminen, että 12. kuukauden häämöttäessä alkaa pikkuhiljaa keulimaan ja tilanne pahenee ja pahenee kohti joulua. Rakastan joulua ennen kaikkea meidän perheen ansiosta ja siksi olenkin niin onnellinen, että ensi vuonna mukana on minun oma lapseni. Voin kertoa, että vanhempanikin ovat aika innoissaan ensimmäisestä lapsenlapsesta. Siihen liittyen ylläolevaa kuvaa katselin ja olin hyvin pettynyt, että kyseistä "himmeliä" ei itsessään löydy Ikeasta. Nyt toivonkin, että keskivertoa kätevämpi Isäni nikkaroisin minulle tuon vapaa-ajallaan koulunsa käsityöluokassa :D Sitten saisin ostaa lisempää joulupalloja. Kuusta en ole uskaltanut vielä pystyttää erään koirariiviön ansiosta.


Kuvassa on meidän Jörö-koira käyttölinjaisen kaverinsa Simon kanssa. Olivatpa mainio pari! Kuvaan ei valitettavasti mahdu, kuinka huipusti Simon kopasta seurattiin täysin synkassa maailman menoa päiden kääntyessä samaan tahtiin :D

Tällaista täällä. Tää paskamutsi yrittää vielä raahata ittensä takasin salille a) palautumisen b) selän vahvistamisen takia. Ihanaa viikkoa kaikille!


9 kommenttia:

Nanni kirjoitti...

Ihanaa❤ miettiny monesti missä oot, mutta nuiden uutisten myötä ei voi kun onnitella. Tiä miksi, mutta voin sanoa itkeneeni hieman onnesta siun puolesta (kuulostaapa tyhmältä!) :')
onnea odotukseen!

Katti kirjoitti...

Onnea vauvauutisista!Olin jo uumoillut tällaista.Hyvä rivienvälistälukutaitoini,ehkä(hih!)

Täällä suunnalla on aivan samanmoisia tunnelmia,siinä osoitteessa jossa oli häät kesällä :).Minähän olenkin jo konkarimummi osastoa...mutta aina uutiset on yhtä sykähdyttäviä!Saas nähdä ehtiikö "paketti"jouluksi :D

Sky Mikaela kirjoitti...

Onnea ihan mahdottomasti <3!!! Vähän aavistelinkin ;). Mutta hei! Elämässä pitää ja saa nauttia kaikesta, älä ajattele negatiivisia asioita ja sitä, tapahtuuko jotain. Varpaillaan olo kuluttaa, asioista pitää nauttia silloin, kun nautittavaa on :)

Ihana koirulikin. Meillä oli koira, jonka nimi oli Jörö :)
Ja ihana Himmeli, ihanaihana! Huolisin koska vaan :D!

Ihania joulunalus- ja odotuspäiviä sinulle murunen. Tuntui jotenkin vähän haikealtakin, kun tässä on tovi "tunnettu" ja olit vielä niin nuori kun kohdattiin. Nyt jo naimisissa ja lapsi tulossa. Mutta niin sen kuuluu mennäkin :). Onnea isällekin, sekä tuleville isovanhemmille <3

Anonyymi kirjoitti...

Oi onnea! Minä ainakin arvasin asian :) Ihana uutinenhan tuo on. Aivan mahtavaa!

Miss A kirjoitti...

paljon, paljon onnea! mulla ainakin kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa, älä välitä negatiivisista kommentoijista. niitä riittää aina, ihmiset ei kestä toisten onnellisuutta (:
-Asta

Anonyymi kirjoitti...

Älä välitä muista, lapsen odotus on niin iloinen ja ainutlaatuinen asia,ettei sitä kannate käyttää murehtimiseen muiden ajattelusta. Varsinkin jos itse olet niin onnellinen asiasta. Tottahan se on että aina voi ihan joka asiassa voi käydä ikävästä,mutta eihän mistään mitään iloa ole jos pelkää että kaikki menee kohta mönkään,jos se menee niin se on elämää ja jos kaikki menee hyvin,niin et ole kerennyt nauttia maailman ihanimmasta ja ainutlaatuisesta ja lyhyestä ajasta. Voin sanoa että sitten ne "murheet" vasta lapsesta alkaa kun se syntyy ja kasvaa.

Nauti ja kerro kaikille kuinka onnellinen olet, jos se muissa saa negatiivista palautetta,niin he eivät kuulu niihin kehen kannattaa energiaa tuhlata. Älä murehdi etukäteen siitä mitä voi ehkä tapahtua. Murheet surraan sitten kun niiden aika on!!
Onnea tulevasta pienokaisesta,olette onnenne ansainneet.

sho(e)paholic kirjoitti...

Nanni: Kiitos tosi paljon <3 on mahtavaa, että ihan "vierailta" ihmisiltä tuleva tuki ja onni on niin ylitsevuotavaa. Ihana muistutus, että on vielä paljon ihaniakin ihmisiä :)

Katti: Vai että on siellä arvattu ja samoja uutisia ;) Oi kun kiva :)Meillä ei ole konkarimummia minun puolelta, mutta Surusilmän puolelta kyllä! Kiitos onnitteluista :)

Tanja: totta! Minä taisin silloin olla 20 kun blogini aloitin! Kiitos paljon onnitteluista, lämmittää sydäntä paljon <3
Surusilmän valinta on meidän koiran nimi, mutta hyvin se istuu, vaikka ei hän kovin jörö olekaan onneksi :D Ihanaa joulunodotusta sinnekin :)! p.s. ne isovanhemmat ovat aivan liekeissä - eka lapsenlapsi

Kiitos paljon Asta! Sie se aina jaksat olla niin ihana :)!

Anonyymille: Kiitos paljon :) Täytyy toivoa, että murhe ei syntymästä ala, koska sittenhän se olisi kans ihan kauheeta. Mutta kyllä tässä jo pikku hiljaa alkaa luottamaan siihen, onneksi, että elämä kantaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Onnellista odotusta :) olet onnesi ansainnut!

sho(e)paholic kirjoitti...

Kiitos Anonyymi! :)