Hei kaikki! Olen todella pahoillani, että blogini ei ole ilmestynyt ilmoille pitkiin aikoihin yhdenkään tekstin kanssa. Huomasin juuri, että en ole hiiskunut sanaakaan Lontoon matkasta (joka oli elämäni mahtavimpia reissuja ikinä), senjälkeisestä Rovaniemen reissusta Parhaan Ystävän luo tai sen jälkeen tapahtuneista asioista.
Haluaisin vieläkin kirjoittaa jotain Lontoosta, mutta se jää ehkä vain kauniiksi muistoksi omaan sydämeeni. Se reissu kuitenkin on kantanut minua koko kevään niinä hetkinä, jolloin mikään muu ei ole tuntunut kestävän. Rakkaat ystäväni olivat mukanani viiden päivän ja yön ajan ja tekivät syntymäpäivästäni ja matkastani ikimuistoisen. Toki, he tekevät siitä ikimuistoisen enemmän ja enemmän päivä päivältä jakamalla tämän elämän mittaisen matkan kanssani.
Sain tietää myös huhtikuussa, että olen päässyt vaihtoon Englantiin. Ensi syyskuun vietän Newcastlessa ja olen innoissani tästä opetusharjoittelupaikastani.
Sen jälkeen elämässä onkin sattunut todella ikäviä asioita. Olen saanut tietää, että minulla on hieman vakavampi tilanne terveyteni suhteen. Tämä tieto alkoi kummitella jo minulle itse asiassa syyskuussa, mutta se ei silloin näyttänyt vielä niin vakavalta, kuin tilanne nyt tuntuu. Tällä hetkellä puhutaan jo vakavammista asioista. Haluaisin kertoa tilanteestani jopa ehkä täällä avoimemmin, mutta tiedän, että kaikki täällä kävijät eivät tilannettani katsoisi säälillä. Esimiehelleni olen kuitenkin jo joutunut asiasta työpaikalla kertomaan, vaikka työntekooni asia ei vielä toistaiseksi onneksi vaikuta. Toivon, että selviäisin tästä tilanteesta säikähdyksellä ja mahdollisimman pienin toimenpitein, mutta nyt olen jo alkanut varautua pahempaan. Toivon, että positiivinen asenteeni kantaisi minua eteen päin ja hyvä peruskunto auttaisi kroppaani taistelussa.
Aprillipäivänä myös minä ja Housuboy päätimme lähteä eri suuntiin. Aika oli tässä vaiheessa minulle kypsä. Minun oma haaveeni saada ensimmäinen lapseni ennen kuin täytän 25 konkretisoitui turhaksi maaliskuussa, jolloin aloin todella miettiä, mitä haluan elämänkumppaniltani ja mistä olen valmis luopumaan. Oli käynyt selvemmäksi ja selvemmäksi, että minulle valehdeltiin tai minua vedätettiin tietyissä asioissa omien itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi eikä minulle oltu sallimassa tässä parisuhteessa lapsia tai avioliittoa. Olin jo jäänyt liian pitkäksi aikaa odottamaan sitä, että toinen muuttuisi, haluaisi sitoutua pysyvämmin ja perustaa perheen joskus, mutta kun viiden vuoden jälkeenkään sitoutumishaluista ei ollut vielä varmuutta, minun henkinen jaksamiseni oli täynnä. Olin koko ajan ajatellut, että minun täytyy vain sietää läheisyyden puute, toisen menemiset ja tulemiset, epäystävällisyys. Olin ajatellut, että jos vain olisin kiltimpi, ystävällisempi, kärsivällisempi, urheilullisempi ja kauniimpi, toinen hyväksyisi minut paremmin ja kohtelisi minua kauniimmin. Ajattelin, että minua ei varmasti halua kukaan enää koskaan, joten miksi lähteä. Mutta lopulta tilalle tuli vain ajatus siitä, että lähden, vaikka kukaan ei enää koskaan huolisi minua. Ja se oli minun pohjani, mistä ponnistaa. Viiden vuoden torjumisten, ylenkatsomisen ja laiminlyöntien jälkeen lähdimme eri suuntiin. Tiedostaen täysin, että tämä oli rankka ero, mutta kertaakaan emme ole katsoneet kumpikaan taaksemme. Olimme kumpikin täydellisiä ihmisiä - mutta emme toisillemme. Erosimme ystävinä ilman kaunoja ja edelleenkin ajattelen, että Housuboy on eräs hienoimmista ystävistä, joita tiedän. Parisuhteessa se ei vain minulle riittänyt, ja koska en ollut ystävä, minua ei kohdeltu aina yhtä hyvin kuin heitä kohdeltiin.
Jäin erossa melko lailla tyhjän päälle: melkein kaikki ystävät asuivat toisella paikkakunnalla ja minulla oli vain edessäni kotiinmuutto ja lenkkeilyn lisääminen. Aloin kuitenkin ottaa uusia haasteita vastaan: sanoin kyllä enemmän ja ei vähemmän. Huomasin, että naurunikin hersyy taas ihan eri tavalla. Tajusin, että osaan edelleen juhlia, pitää hauskaa ja nauraa ystävien seurassa. Vappuna jo hengitin vapaammin ja vatsanpohjassa kutitteli pieni vappuihastus. Silloin sainkin elämäni takaisin ensimmäistä kertaa: minä olen edelleen nuori ja nätti nainen ja selviän kyllä yksinkin.
Vapun jälkeen minut tuotiin jälleen takaisin todellisuuteen rakkaan ukkini poismenona. Ukki oli minun elämäni kannalta sanoinkuvaamattoman tärkeä ihminen ja hänen poismenonsa oli minulle sekä helpotus että järkytys. Ukki oli niin väsynyt, että tiesin hänen vihdoin päässeen lepoon. Toisaalta ukki oli niin tärkeä, että on vaikeaa päästää irti. Kuoleman myötä kuitenkin taas muistin elämäni isot voimavarat: rakkaan sukuni, joka on erittäin tiivis, serkkuporukkamme, joka lohduttaa toinen toistaan ja on keskenään ystäviä. Loppu toukokuusta meni kuin siivillä, mutta sumussa.
Koulujen päättäjäisviikonloppu aloitti kohdallani ihan taianomaisen tapahtumasarjan. "Pikkuveljeni" (nuorimman siskoni entinen poikaystävä) lakkiaisista matka jatkui kaupungin yöelämään, jossa jäin suustani kiinni erään jo aiemmin tutun pojan kanssa. Olimme jutelleet pari kertaa aiemminkin baarissa ja pidin poikaa mukavana, mutta hautajaisviikonloppuna nähtyäni hänet vain vilaukselta huomasin yhtäkkiä harmittelevani, että hän ei nähnyt minua enkä saanut jutella kanssaan. Mutta tämä päättäjäisviikonloppu korvasi kaiken. Juttelimme lähes koko illan, poika halusi viedä minut tanssilattialle vielä sen päätteeksi ja aamulla sain kivan viestin puhelimeeni. Parin mutkan kautta onnistuimme vihdoin pääsemään ensimmäisille treffeille ja siitä alkoi meidän tarinamme. Toisaalta en uskaltaisi kertoa minun ja Surusilmän tarinaa liikaa, sillä pelkään, että se särkyy, jos innostun liikaa. Toisaalta taas olen niin onnellinen, että kumpikin meistä toivoo niin samoja asioita, tahtoo parisuhteen, ei halua pelata pelejä tai haaskata aikaa liikaan jarrutteluun, kun tunteet ovat kuitenkin jo nyt niin vahvoja. Olen löytänyt ihmisen, joka on kanssani monella tapaa hyvin erilainen (mikä välissä pelottaa minua), mutta toisaalta toimii niin samalla tavoin kanssani, että yhdessäolo on todella helppoa. Olen leijaillut kesäkuun pilvissä ja pelännyt, että herään unesta. Onneksi ystäväni ja rakkaani tukevat tässäkin ja hokevat minulle, kuinka vihdoinkin on minun vuoroni. Olen siis yrittänyt vain sulkea silmäni ja nauttia kerrankin elämästä ja sen minulle tuomasta ihmisestä. Todellista onneani varjostaa nyt sairauteni, mutta edes se ei vielä pysty sammuttamaan onneani tästä asiasta. Ajattelen ehkä jopa niin, että mikäli täydellistä onnea ei voi saavuttaa, on minulla mieluummin sairaus ja Surusilmä, kuin ei kumpaakaan. Olen silti edellisestä suhteestani ja sen jälkimainingeista oppineena jatkanut elämäni ihmettelemistä ja tilaisuuksiin tarttumista: haluan pitää nämä mahdollisuudet ja muistaa sen, että elämä kantaa, elämä tarjotaa mielettömiä mahdollisuuksia ottajalleen ja välissä saakin väsyä ja uupua. Mielessä kuiskii pieni, ujon varovainen ääni: olisihan nyt minun vuoroni olla onnellinen, olisihan?
